Media ja viihde ›

Tommi Liimatta - Hautajaiskengät
 
Kainuun korpimetsien tunnelmaa, joka kyllä toimii mulle aina. Paljon "Liimattamaisia" ilmauksia ja vertauskuvia. Kun pääsi lukemisen makuun, ei malttanut laskea käsistä pois. Kolmososa oli valitettavan irrallinen muusta tarinasta, mutta oli onneksi kestoltaan lyhyt.

Toby Muse - Kilo
 
Vaikka voisi kuvitella että Kolumbian kokabisneksestä on kerrottu jo kaikki kertomisen arvoinen, niin tämä oli kiinnostava. Tuoretta tutkivaa journalismia, jossa tarkkaillaan kokaiinikilon syntyä aina pellolta valmiin tuotteen salakuljetukseen ja ääneen pääsee kirjava joukko väkeä aina poimijoista ja laboratorion pyörittäjistä kovan luokan huumediileriin ja palkkatappajaan. Pidin kirjan/kirjailijan tyylistä kertoa tarinaa ja luoda henkilökuvaa, suosittelen.

Quentin Tarantino - Once upon a Time in Hollywood (romaani)
 
Ihan hauska kirja. En tiedä saako tästä kovinkaan paljoa irti, ellei ole nähnyt elokuvaa mutta minä pidin molemmista. Erityisesti pidin Tarantinon tyylistä kuvata hahmojensa päänsisäistä maailmaa.

Pasi Heikkurinen ja Toni Ruuska: Kestävän elämän manifesti
 
Kerrassaan hieno kirja jossa on kuitenkin joitakin ongelmia. Tämä arvio summaa ajatukseni niistä ongelmista paremmin kuin osaisin itse laittaa paperille:
 
"Kestävän elämän manifesti on pienehkö teos, joka koostuu lyhyistä, aiemmin muissa yhteyksissä julkaistuista teksteistä. Sävy on informatiivinen ja melko akateeminen, mutta ei raskaslukuinen. Vaikka kirjoitukset on tehty vakuuttamaan modernia älykästä lukijaa, eli niissä on vahva tutkimuspohja jne., niiden sävy on yleisesti ottaen poleeminen ja mukaansatempaava. Teos on tosin omistettu "Pentin ja Markun muistolle", mutta Linkolaan ei (mielestäni hyvänä asiana) juuri lainkaan palata teksteissä; lukija voi pitää omat käsityksensä Linkolasta, olivat ne mitä tahansa. Kapitalismia ruoskitaan olan takaa, tarkasti ja taitavasti, tavalla joka tekee vastalauseiden esittämisestä jos lukija kokee sellaiseen tarvetta melko haastavaa.
 
Mutta ei toki mahdotonta. Kehuttuani vilpittömästi kirjaa ja ideologiaa, nostan esille kaksi pulmaa, jotka nousevat minulle okkuitistina esiin systemaattisesti, eli koskien itse pohjaa. Nämä kaksi pohjaongelmaa ovat (1) suhde biologiseen elämään ja (2) suhde ihmisen erikoisasemaan.
 
Ensimmäinen pulma on suhtautuminen biodiversiteettiin automaattisesti, perustelemattomasti positiivisena. Lähestymistapa vetoaa vahvasti tavanomaiseen intuitioon, mutta metafyysisesti näen sen ongelmallisena. Jos ja kun lähdetään liikkeelle siitä, että biologinen monimuotoisuus on itseisarvo ja kaikkein tärkeintä, jää läpikäymättä, millainen elämä on toivottavaa ja millainen ei. Tähän ei kirjassa, eikä muissakaan näkemissäni syväekologisissa julkaisuissa, ole annettu vastausta. Tiettyyn pisteeseen asti ongelma on merkityksetön, koska lähes jokainen ihminen pystyy asettamaan biodiversiteetin positiivisen säilyttämisen johonkin itselleen mielekkääseen kontekstiin. Ehdoksi voidaan asettaa esimerkiksi lajin vakiintuneisuus ja kestävyys, niin että biodiversiteettiin ei lasketa uusia, "tehtailtuja" lajeja, tai nopeasti muuntuvia orgaanisia viruksia.
 
Mutta sitten tullaan samassa asiassa pisteeseen, joka okkultistille on äärimmäisen merkityksekäs. Kestävän elämän manifesti kuten muutkin syväekologiset teokset operoivat esoterian näkökulmasta hyvin dualistisessa maailmassa: maailmassa jossa mielekästä elämää ilmaisee orgaanisuus. Okkultisti puolestaan ei näe yhtä ontologista leikkaajaa esimerkiksi kiven ja sammaleen välissä. Ei myöskään (näennäisesti) elävän ja (näennäisesti) kuolleen, tai fyysisen ja henkisen. Okkultismin näkökulmasta asiat kuten massasukupuuttoaalto juuri nyt tai massasukupuuttoaalto 65 miljoonaa vuotta sitten näyttävät jossain määrin samanlaisilta, siinä missä syväekologien näkökulmasta ne ovat kuin yö ja päivä: ensimmäisen on aikaansaanut paha ihminen, toisen on aikaansaanut hyvä luonto.
 
Ja tästä tullaan ongelmakohtaan 2. Jos kerran ihmiselle ei anneta mitään varsinaisia henkisiä attribuutteja, joiden kautta se olisi sui generis eikä eläin, miksi ihmistä syyllistetään aiheuttamastaan tuhosta niin tavattomasti? Minkä varassa? Miten ihminen, eläinlaji muiden joukossa, voisi toimia muutoin kuin se toimii? Jos emme syytä nälkäistä tiikeriä lapsen syömisestä emmekä poikasiaan puolustanutta karhua ihmisen tappamisesta, millä perusteella syytämme typerää ihmislajia sen aiheuttamasta tuhosta? Onko ihminen siis kuitenkin jotain muuta kuin luonnon osa? Juuri tässä kohden mukaan tulevat suorastaan uskonnolliset, mystiset tuntemukset: ihminen on tavallaan vain eläin, mutta kuitenkin mystisesti silti paha ja ikään kuin itse valitusti muita typerämpi (mikä on mahdoton paradoksi).
 
Nämä kaksi ongelmaani ovat kuitenkin enemmänkin eräänlaista hedelmällistä kitkaa kuin erimielisyyttä, sillä niistä ei seuraa etiikan tai toiminnan suurtakaan eriävyyttä. Ja vaikka henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että luultavasti parasta mitä maailmalle voisi tapahtua olisi sen täydellinen tuhoutuminen, tiedostan tämän ajatuksen henkilökohtaisen patologisuuden, ja arvostan enemmän ihmisiä jotka tahtovat maailmaa pelastaa. Uskoakseni juuri tämä "epätoivo-toivo" myös linkittää yhteen omaani (jossain määrin nekrosofista) ja syväekologista idealismia: samalla tapaa ollaan siellä kierrätysastialla jaottelemassa tuntien, että eihän tällä nyt mitään merkitystä ole, mutta jotain on yritettävä ihan periaatteessa. -J.N."

Timo R. Stewart - Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
 
Suomalainen maanmittari keksii 1900-luvun taitteessa salausavaimen, jonka avulla hän löytää Raamatun hepreankielisestä versiosta kätketyn viestin, jossa kerrotaan Liiton arkin ja muiden aarteiden sijaintipaikka Jerusalemissa. Löytönsä avulla hän saa kasattua monikansallisen löytöretkiryhmän, jonka kanssa lähtee suorittamaan kaivauksia tuonne 1910-luvun taitteen Jerusalemiin. Kuulostaa ihan leffakäsikseltä, mutta perustuu täysin tositapahtumiin. Pirun mielenkiintoinen ja myös erittäin hyvin kirjoitettu tietokirja, mukana kattava lähdeluettelo, kuvia ja mm. aikalaisia lehtijuttuja. Suosittelen varauksetta. Ilmeisesti tämä tarina on ensi kertaa näin kattavasti yksissä kansissa, vaikka Juvelius nousikin kaivausten aikaan jopa kansainväliseksi julkkikseksi.

Olavi Koistinen - Motivaatiojänis
 
Satiiria nykyajan tietotyöläisen (työ)elämästä ja keinoälystä. Perinteisen kerronnan ohella kirjassa liikutaan erinäisillä meta-tasoilla, muun muassa kertojaääni käy välillä keskustelua yleisön kanssa Twitterissä ja kirjassa on myös keinoälyn avulla generoituja osuuksia. Parhaimmillaan aivan hauskaa ja osuvaa, mutta paikoin pieni tiivistäminen olisi voinut tehdä hyvää. Ihan huvikseen tämänkin kuitenkin luki läpi.

Bullitt: Timo R. Stewart - Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
 
Suomalainen maanmittari keksii 1900-luvun taitteessa salausavaimen, jonka avulla hän löytää Raamatun hepreankielisestä versiosta kätketyn viestin, jossa kerrotaan Liiton arkin ja muiden aarteiden sijaintipaikka Jerusalemissa. Löytönsä avulla hän saa kasattua monikansallisen löytöretkiryhmän, jonka kanssa lähtee suorittamaan kaivauksia tuonne 1910-luvun taitteen Jerusalemiin. Kuulostaa ihan leffakäsikseltä, mutta perustuu täysin tositapahtumiin. Pirun mielenkiintoinen ja myös erittäin hyvin kirjoitettu tietokirja, mukana kattava lähdeluettelo, kuvia ja mm. aikalaisia lehtijuttuja. Suosittelen varauksetta. Ilmeisesti tämä tarina on ensi kertaa näin kattavasti yksissä kansissa, vaikka Juvelius nousikin kaivausten aikaan jopa kansainväliseksi julkkikseksi.
 
Kiinnnostavaa! Juvelius on tuttu kyllä ja tämä tarinakin, mutta mahtavaa että se on tehty kunnon julkaisuksi asti.

Marko A. Hautala: Kapinallinen kynämies - A. Untolan merkillinen elämä (Warelia, 2021)
 
Tohmajärveläisen pientilallisen pojan tie ensin kansakoulunopettajaksi, sitten suomalaisen puolueen agitaattoriksi, sitten erakkomaiseksi kirjailijaksi, sitten sosialidemokraattisten lehtien kolumnistiksi ja lopulta ilman oikeudenkäyntiä kuolemaantuomituksi "punikiksi", jonka kuolema lopulta tapahtui epäselvissä oloissa kun häntä oltiin vasta kuljettamassa ammuttavaksi.
 
Kiinnostava tarina, eikä vain siksi että Untolan kolme kirjailijanimeä olivat Maiju Lassila, Irmari Rantamala ja J. I. Vatanen.
 
Marko A. Hautala on tehnyt tutkimustyötä elämäkertaa varten 25 vuotta ja se näkyy, ei vain siinä että kirjassa on toistatuhatta sivua. Kiinnostavaa suomalaisen kulttuurin, politiikan ja sisällissodan historiaa.
 
Perusteellisemmin blogissa: https://yrttimaa.net/Blogi/?p=9364

Lähti adlibriksesta Junji Itolta Smashed ja Remina kirjat tilaukseen. Oli tarkoitus Shiver ja Frankenstein samalta tekijältä, mutta olikin lähes kaikki loppu sieltä. Eli otin mitä sain. Eikä muualtakaan löytynyt. Menee tosin aikaa rueta lukemaan, aloitin tuossa Sormusten herran. Viimeksi n. 15 vuotta sitten tullut luettua.

Johannes Lahtela: Samuli. Kirjastosta varasin hyvissä ajoin ja tuli luettua. Aikamoista ryyppäämistä jo teini-iässä. Ihme, että hengissä ja terveenä on.
 
https://otava.fi/kirjat/samuli/

Päivi Laitinen - Outojen otusten jäljillä
 
Nimi kertoo jo paljon - tässä ollaan erilaisten outojen otusten jäljillä lumimiehistä eläviin dinosauruksiin, ja onpa kirjassa omat lukunsa myös suomalaisista järvihirviöistä ja Ruokolahden leijonasta. Tapauksia käydään läpi havaintojen ja otuksia etsineiden ihmisten kautta näkökulman pysyessä mukavan neutraalina, sinänsä jo kertomukset siitä miten olioita on pyritty jäljittämään halki vuorten, nummien ja viidakoiden, ovat kiehtovia. Enemmän ja vähemmän tunnettujen ja tuntemattomaksi jääneiden olioiden lisäksi käydään läpi myös tunnettuja huijaustapauksia. Kieliasu on akateemisen kuivakkuuden sijaan arkisen sujuvaa, vaikka kirjan lopusta lähdeluettelo löytyykin. Aivan suositeltava yleisteos aihepiiristä kiinnostuneille, joskin luulen että kaikista hooceimmat ihmeotushörhöt eivät tästä välttämättä juuri uutta tietoa saa.

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista
 
Esseekokoelma, jossa tarinat elämän suuntaa muuttavista taitekohdista ssavat ansaitsemansa huomion, olivat ne kuinka pieniä tahansa. Ihmisen vaikeus olla "oma itsensä" ja antautua muutokseen sekä hyvässä, etttä pahassa, on olennaista.

Petri Karra - Kylmä taivas
 
Tulipa tartuttua vaihteeksi kirjastossa vähän kepeämpään kotimaisen rikos-/dekkarikirjallisuuteen. Vaimonsa omalle leikkauspöydälleen menettänyt kirurgi matkustaa syvän masennuksen vallassa kotiseudulleen Inariin, missä hän pian kohtaa paitsi ongelmallisen, äkkilähdön laiilla taakseen nuorena taakseen jättäneen menneisyytensä, myös joukon verenhimoisia gangstereita, epärehellisiä poliiseja ja nuoruutensa rakastetun. Luvassa siis varsin tiheäsyiseksi punottua väkivallan, seksin ja vauhdikkaiden tilanteiden kyllästämää jännärijuonta unohtamatta miltei mafiamaisiin mittoihin nousevaa sukudraamaa. Luvassa olisi siis kaikki aineskset vetävälle ja viihdyttävälle rikosromaanille, mutta ei tämä nyt vain oikein lähtenyt.
 
Suurimpana syynä tähän on ihan vain Karran puutteet henkilöiden rakentamisen ja kielenkäytön saralla. Oikeasti mukaansatempaavan ja jännittävän rikosromaanin sijaan tämä tuntuu lähinnä jonkun keskenkasvuisen koltiaisen fantasioinnilta - ylipitkäksi paistuteltua kioskikirjallisuutta. Karra kyllä koittaa lypsää irti hahmoistaan suuria tunteita ja draamaa, mutta kaikki tuntuu ontolta, juoni päälleliimatulta kuviolta päästä esittelemään yksittäisiä kohtauksia, ja henkilöhahmot jäävät paperinohuiksi. Lisäksi erityistä ärsytystä aiheuttivat paikoin muutamat ihan selkeästi väärin kirjoitetut ja/tai käytetyt (sivistys)sanat. Kun tämä ei kaiken lisäksi ollut edes mitenkään erityisen hauskaa tai muutoin omalla sarallaan kekseliästä, niin jäi vähän kökkö maku.
 
Ei sinänsä siinä ole mitään ihmeellistä, että Suomessa julkaistaan kökköä viihdekirjallisuutta, mutta tämän kirjoittajan piti olla kansilehden mukaan sentään kokenut käsikirjoittaja elokuvien ja sarjojen parista. En tiedä liikkuvan kuvan käsikirjoittamisesta mitään, mutta ilmeisesti sen (oletettu) taitaminen ei sitten tee ihmisestä automaattisesti kelpoa romaanikirjailijaa.

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin - Carlin kirja
 
Kaunis ja syvästi koskettava kirja oman pojan kuolemasta. Kirjan muotokieli tukee ilmaisua hienosti ja rytmittää kokemusta virkeällä tavalla. Iso suositus.

Julia Phillips: Katoava maa
 
Venäjän kaukoidässä syrjäisellä ja eristyneellä Kamtsatkan niemimaalla kaksi pikkutyttöä katoaa, silminnäkijähavainnon perusteella kaapatan, ja tämä tapaus tietysti vaikuttaa koko yhteisöön. Sen sijaan että kyseesä olisi mikään suoraviivainen dekkari, tarkastellaan tämän kaappauksen vaikutuksia eri ihmisiin, ja jokainen luku omine henkilöhahmoineen muodostaa miltei suorastaan oman novellinsa, ja henkilöhahmojen kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja tuohon katoamiseen.
 
Syvästi koskettava ja inhimillinen romaani, joka tarkastelee erinomaisella tavalla vallan ja ihmissuhteiden ominaisuuksia mm. etnisyyden, sukupuolen, seksuaalisuuden, perhesuhteiden ja henkilöiden sosioekonomisen aseman kautta. Erittäin kaunista ja hienoa kerrontaa, ja kirjailijan amerikkalaisuudesta huolimatta teos maalaa erittäin elävää ja uskottavaa kuvaa koko alueesta. Kirjailija on asunut alueella, joten sikäli tällä kaikella on myös painoarvoa ja uskottavuutta. Vilpitön suositus kaikille, tämä nousi itsellä tänä vuonna luettujen kaunokirjallisten teosten kärkijoukkoon. Suomennos on myös ensiluokkainen.

Osaisiko joku suositella jotain hyvää dystopiakirjaa, jossa ihmiskunta on kunnolla kusessa?

LordWinter: Osaisiko joku suositella jotain hyvää dystopiakirjaa, jossa ihmiskunta on kunnolla kusessa?
 
Cormac McCarthy: Tie (The Road). Toki tuossa pääpaino on lähinnä kahden päähenkilön seurannassa, mutta myös lohduttoman kusista dystopiaa kuvaillaan hienosti ja on kaikkiaan erittäin suositeltava kirja. Suomennoskin on erittäin onnistunut.

Bullitt: Cormac McCarthy: Tie (The Road). Toki tuossa pääpaino on lähinnä kahden päähenkilön seurannassa, mutta myös lohduttoman kusista dystopiaa kuvaillaan hienosti ja on kaikkiaan erittäin suositeltava kirja. Suomennoskin on erittäin onnistunut.
 
Kiitoksia, laitethaan listalle. Rupesin miettimään etten ole tainnut mitään dystopiakirjaa ikinä lukea, edes niitä tunnetuimpia kuten 1984 ja Kellopeliappelsiini. En tiedä meneekö Kärpästen Herra ihan kategoriaan.

LordWinter: Kiitoksia, laitethaan listalle. Rupesin miettimään etten ole tainnut mitään dystopiakirjaa ikinä lukea, edes niitä tunnetuimpia kuten 1984 ja Kellopeliappelsiini. En tiedä meneekö Kärpästen Herra ihan kategoriaan.
 
1984:lle ääni täältä. Kunnon ahdistavaa paskaa.