Klassinen ›

sub zero: pärjääkö suomi kansainvälisessä vertailussa?
http://www.lovemusic.fi/julkaisut/500
 
Klassisella puolella olemme tulleet jäljessä manner-eurooppaa ajatellen ja ehkä musiikillisten uudistajien puute säveltaiteemme historiassa onkin ollut eräs syy sille että sibe on saanut edustaa kansainvälisillä areenoilla kovin sovinnaista, pintapuolista ja yksiulotteista musiikillista suomi-kuvaa kajanuksen johtamien sinfonioiden vahvan esityön avittamana merikannon onnistumatta tekemään hyvästä yrityksestä huolimatta läpimurtoa euroopan musiikkikeskuksissa atonaalisuuden menettäessä ajankohtaisuuttaan orastavan uusklassimin kynnyksellä joka sai schottin perääntymään noneton julkaisusta tarkkanäköisellä kaukaaviisaalla tyylianalyysivainullaan joka ei sopinut aarren kuvioihin vaikka yleisön miellyttämisen tarve peittosi taiteellisen omantunnon sittemmin hänelläkin 30-luvulle tultaessa jolloin uusklassimi schottin ennustuksen mukaan kävi toteen ja vidaan katsoa että tämä löi paineita myös siben 8. sinfonian valmistumisprosessiille kasvaneen itsekritiikin myötä omaan tyylilliseen stabiiliuteensa tyytymättömänä tyylien murroksessa joka ei vastannut enää kovassa musiikillisen syntaksin ja kieliopin uudistumispaineessa olleen äänimaailman ja harmonisen järjestelmän puitteissa hänen taiteellisia päämääriään.
 
Mutta siltikin on todettava että konservatiivisen yleisön jyrkkä vastustus tyrehdytti rohkeiden musiikillisten uudistajiemme luomisvoiman, elmer diktonius schönbergiläisillä lauluillaan katsoi parhaaksi luopua säveltäjänurasta ja sulho ranta ultramodrrneilla kamarimusiikiteoksillaan atonaalista pianotrioa myöten sai niin kovat haukut ja voimakasta vastusta yleisön taholta että tyylillinen pehmeneminen kohti yksinkertaista diatonista tai eksoottista ilmaisua kohden oli vain ajan kysymys kuten sinfonia vulgare kansanlaulullisuudesaan todistaa evert katilan passittaessa merikannon ja raition tapaiset tulenkantajien piirissä toimineet rannan kollegat jo tätä ennen klassikoiden joukkoon mutta hyvänä ystävänäänkin kannustavia sanoja edessä päin puhuen sai ranta takanapäin kuulla kunniansa rikkinäisenä halonhakkaajana hienoa laulutuotantoaan 120 kpl lukuunottamatta eksoottississa sävyissään ss-komppanialle sävellettyihin käyttöteoksiin jotka ovat taiteellisesti vähäarvoisia taistelumoraalin kohottajia, mikä ei suinkaan estänyt professori salmenhaaraa kategoroimasta rannan concertoa orkesterille tai fantastista sonatiinia säveltaiteemme merkkitpaaluihin radikaalilla 20-luvulla ohjelmistotyhjiöstä huolimatta
 
mutta meillä populaarius ja helppotajuisuus on muutoinkin aina haitanneet merkittävän ja laadullisesti korkeatasoisen vakavasävyisen taiteen esillepääsyä jos ajattelee esimerkiksi kansanoopperan suurta nousua ratsumiehen johdolla jota voi tuskin nimittää muuksi kuin modernin puheoopperan ja kalpean kansallisesti sävyttyneen uusromanttisen tyylin hybridiksi pikaisella ja osittaisella kuulemalla jääden kauaksi launiksen, pylkkäsen ja kaupin, melartinin ja kenties marttisenkin jonnekin sumuun kadonneiden melodisesti ja harmonisesti paljon rikkaammasta musiikillisesta ja vivahteikkaammasta draamallisesta ilmaisusta ja näin epiteetti suomen kolmentena kansallisoopperana tuntuu kyllä kovin kaukaa haetulta ja väkinäiseltä populariteetin mittatikulta.
 
kunnia sille jolle kunnia kuuluu. taiteessakin. vanhassa vara parempi sanoo sananlasku. eikä ihan suotta.uusi tuntuu uudelleen lämmitetyltä ja kalvakkaalta. sisäinen merkitys on supistunut tyyli yksinkertaistunut tai menettänyt tunneilmaisussa modernismin hyväksi.