Klassinen ›

Säveltäjänsä oma lempikonsertto, Deliusin sellokonsertto, viulukonserton ohella, kuului lajityyppinsä impressionistisimpiin luomuksiin, jonka taitavasta ja voimakkaasta kromaattisesta äänenkuljetuksesta (muunneharmoniikasta) puhuu kypsän taiteilijan tekninen mestaruus ja aistillisen impressionistinen muotokieli, jonka pyrkimyksenä oli ilmaista runollisen panteistisia mietiskelyjä jota kuunnellessa tuntuu kuin olisi painottomassa tilassa vailla tonaalisen harmoniikan keskipakoisia, vetovoiman kaltaista painovoiman tuntua menestyksellisesti tonaaliset keskukset kadensiaalisen perusfunktion toonikan häilyvyydessä ja kiertämisessä välttäen sävellajikeskiöiden muodostumista ja ilman purkauspakkoa dissonansseissa. Kuuntelin sitä tuskin pystyssä jaloillani pysyen pakahtumaisillani lumoutuneena sydän sykkyrällä teoksen metafyysisten dimensioiden avautuessa miltei äärimmilleen mitä ihastuttavimmaksi ja kauneimmaksi jalokiveksi hiottuna briljanttina aikakaudelta jolloin tonaliteetin höllentyminen johti funktionaalisen soinnunkäytön kriisiin vastakohtana Haydnin tonaalisen aikakauden teoksille. Sekvenssimäisen raukea ja rapsodinen muodoltaan. Sävelrunoissaan ja orkesteriminiatyyreissään delius, jonka musiikki muodostaa monien eri tyylien amalgaamin griegmäisisä melodioissaan lienee manner-euroopassa tunnetuimmillaan.

Elgar/Dvorák. Noiden kahden välillä en osaa päättää edelleenkään..

Tuohon Deliuksen konserttoon voisi olla mielenkiintoista tutustua, en tunne sitä ollenkaan. Mutta mikäli tuosta Megan tajunnanvirrasta mitään oikein ymmärsin niin Deliuksen tyyli on eräänlainen brittiläisen pastoraali versio ranskalaisesta impressionismista. :) Deliuksen sellosonaatin kyllä tunnen.
 
Oma suosikki taitaa vaihdella aina silloin tällöin, mutta kyllä varmaan hienoin omasta mielestäni on Schumann. Sen mietiskelevyydessä ja kamarimusiikillisuudessa on jotain erittäin puhuttelevaa, ja sitä kaipaa aina tasaisin väliajoin vastapainoksi esim. Dvorakin konserton pateettisuudelle ja solistiselle briljeeraamiselle, niin hieno kuin sekin konsertto on.

Elgar Jacqueline du Pré:n soittamana.

Elgar Jacqueline du Pré:n soittamana.
 
allekirjoitan

Elgar Cello Concerto 1st mov. (Adagio - Moderato)
http://www.youtube.com/watch?v=L5C9 … JyP2ns&mode=related&search=
Elgar Cello Concerto 2nd mov. (Lento - Allegro molto)
http://www.youtube.com/watch?v=f6wt … 4X8Am0&mode=related&search=
Elgar Cello Concerto 3rd mov. (Adagio)
http://www.youtube.com/watch?v=Gsekb1qwZs0
 
On se niin kaunista. (sekä sellisti, että musiikki) :)
Valitettavasti viimeinen osa puuttuu, mutta onneksi on DVD:llä.

Kyllä ne Tchaikovskyn Rokoko-muunnelmat voittaa kaiken.
 
Listani:
1.Tchaikovskyn Rokoko-muunnelmat
2.Dvorak Sellokonsertto H-moll
3.Sostakovich Sellokonsertto nro.1
4.Haydn Sellokonsertto nro.2 D-duuri
5.Haydn Sellokonsertto nro.1 C-duuri (soitan just)
6.Kaikki muu

Dvorak kolahtaa tällä hetkellä lujimpaa. Paikallinen kamariorkka esitti sen kivasti tänä syksynä, ja perään lainasin kirjastosta Berliinin Filharmonikkojen levytyksen, solistina Yo-Yo Ma.

Kyllä se Witold Lutoslawskin sellokonsertto on paras.

Dvorak ja Lutoslawski kolisee ja pölisee tajuntaan.

Tuohon Deliuksen konserttoon voisi olla mielenkiintoista tutustua, en tunne sitä ollenkaan. Mutta mikäli tuosta Megan tajunnanvirrasta mitään oikein ymmärsin niin Deliuksen tyyli on eräänlainen brittiläisen pastoraali versio ranskalaisesta impressionismista.
 
Tuo kyllä on kauhein kuulemani klishee jota yhdistää leegion asian väärin ymmärtäneitä ihmisiä. Delius syntyi saksalaisista vanhemmista saksalaisen emigrantin poikana joka vastoin isänsä toivomusta ryhtyä puuvillatehtailijaksi alkoi opiskella enimmäkseen kait omin päin musiikkia lyöden appelsiiniviljelmät plantaasillaan Floridassa laimin musiikin kustannuksella sulattaen hyvin monitahoiset musiikilliset tyylipyrkimykset ja ainekset persoonalliseksi synteesiksi kormopoliitiksikin mainittuna säveltäjänä. Toisin sanoen hän ammensi vaikutteensa monista lähteistä.
 
Hänen musiikkinsa juuret ovat kaikkialla ja eivät missään, Skandinaviassa, kuten hänen norjalainen kautensa Paa vidderne, Vuorilla, Folkeraadet jne., Amerikan etnisten vähemmistökulttuurien musiikkitraditiossa, orjien tryölauluun perustuva avoimen muunnelmamuotoinen kuoro-ja orkesterifantasi Appalachia, Amerikkalainen rapsodia, Koanga, jossa kuullaan orjien työlauluja ja hengellistä musiikkia sekä ranskalaset impressionistiset vaikutteet orkesteriminiatyyreissä ja jopa slaavilaiset vaikutteet siellä täällä riittävät osoittamaan hänen musiikkinsa lähteitten laaja-alaisuuden ja runsauden mihinkään yksittäiseen brittiläiseen säveltäjä-ja tyylikoulukuntaan sitoutumatta sillä niin kirjavat olivat hänen tyylivaikutteensa että häntä on rohkeudessaan ja omaperäisyydessään mahdoton lokeroida ja kategorioida jonkin yksittäisin musiikillisen tyylin ja ilmiön lipunkantajaksi tai airueeksi niin rohkeaksi uudistajaksi ja modernistiksi kuin hänet myös joskus tulee leimanneeksikin huomanneensa vain jälleen erehtyneensä, sillä mikään Schönbergin kaltainen tieteellisiin analyyseihin perustava musiikkiteoreetikko tai harmonisilta tai kontrapunktisilta metodeiltaan ankaran doktrinäärinen professionalistikaan eivät sovi hänesträ muodostuvaan hyvin vaihtelevaan ja ennakkoarvauksia kaihtavaan formiin, jonka lähtökohdat säveltäjänä olivat puhtaasti musiikilliset.
 
Häneen pätee oikeastaan se mikä muihinkin työnsä inspiraatiolle perustaviin säveltäjhiinkin, hänen tietotapansa oli vapaa kaikesta tahtomisesta suhteineen josta seuraa myös se ett että hänen tuotteensa eivät olleet lähtöisin mistään mielivallasta tai tarkoitusperistä vaan hän oli väistämättömän välttämättömyyden ohjaama pakottamatta koskaan itseään sävellystyöhän viettäen mieluummin aikaa puutarhassaan innoitusta, hengen heräämistä tai inspiraatiota etsimässä, joka ei ole mitään muuta kuin älyn vapautumista tahdon palveluksersta.

Vivaldin C-duuri kun lapsi sitä alkoi soittaa.
Vuosien varrella varmaan tulee muita :-)

Kyllä se Witold Lutoslawskin sellokonsertto on paras.
 
tuon voisi tsekatakin joskus, mutta nämä dvorakit ja muut kansallisromantikot sekä wieniläisklassikot menee kyllä meikäläiseltä ohi kolisemalla.

Viimeaikoina olen paljon kuunnellut ja tykännyt Pikku-Bachista.
 
Siis C.P.E. Bachin Sellokonserto a-molli.

tuon voisi tsekatakin joskus, mutta nämä dvorakit ja muut kansallisromantikot sekä wieniläisklassikot menee kyllä meikäläiseltä ohi kolisemalla.
 
Haydnin sellokonertot kuuluvat mukaansatempaavimpiin sellokonserttoihin taiturillisessa briljanssissaan, melodisessa viehätysvoimassaan ja rytmisessä draivisaan joita tunnen korviavihlovan dissonoiviin ja rytmiikaltaan monotonisempiin nykyteoksiin verrattuna, joiden apaattisuudesta ja angstisuudesta kaikkinainen elämäniloa pursuava tuore rytminen elinvoimaisuus on tyystin kaukana.

Viimeaikoina olen paljon kuunnellut ja tykännyt Pikku-Bachista.
 
Siis C.P.E. Bachin Sellokonserto a-molli.
 
Tuo oli ilahduttava valinta, itsekin tykkään kovasti tuosta.
 
Ja viitaten megan kirjoitukseen - Haydnit on tosi hienoja konserttoja nimenomaan HYVIN soitettuna. Esim. vanhavenäläisenä jyystönä niistä tulee todella tuskallista kuultavaa. Radiosta kuulin joskus C-duurikonserton Anner Bylsman tulkitsemana, ja kyllä tuli hyvä mieli kuunnellessa sitä ilmavaa, ilmeikästä, rytmeillä leikittelevää ja tyylikästä soittoa.

Haydnin sellokonertot kuuluvat mukaansatempaavimpiin sellokonserttoihin taiturillisessa briljanssissaan, melodisessa viehätysvoimassaan ja rytmisessä draivisaan joita tunnen korviavihlovan dissonoiviin ja rytmiikaltaan monotonisempiin nykyteoksiin verrattuna, joiden apaattisuudesta ja angstisuudesta kaikkinainen elämäniloa pursuava tuore rytminen elinvoimaisuus on tyystin kaukana.
 
en muistaakseni ole kuullut haydnin sellokonserttoja, mutta ainakin yleisesti ottaen sen musiikki on kuulostanut melkoisen kuivakkaalta. viimeksi kuulin haydnilta pari sinfoniaa ja nukahdin penkille.
 
en tiedä, ehkä mä tajuan sen vielä jonain päivänä tai ehkä homofoninen tonaalinen sävelkieli ei vaan kertakaikkiaan toimi minulle.

en muistaakseni ole kuullut haydnin sellokonserttoja, mutta ainakin yleisesti ottaen sen musiikki on kuulostanut melkoisen kuivakkaalta. viimeksi kuulin haydnilta pari sinfoniaa ja nukahdin penkille.
 
en tiedä, ehkä mä tajuan sen vielä jonain päivänä tai ehkä homofoninen tonaalinen sävelkieli ei vaan kertakaikkiaan toimi minulle.
 
Haydnin musiikki ei missään tapauksessa ole kuivakkaa, jos Haydneiden musiikki ei kuullosta mielenkiintoiselta, kannattaa syypäätä etsiä ensiksi esittäjän eikä niinkään säveltäjän suunnalta.

Haydnin musiikki ei missään tapauksessa ole kuivakkaa, jos Haydneiden musiikki ei kuullosta mielenkiintoiselta, kannattaa syypäätä etsiä ensiksi esittäjän eikä niinkään säveltäjän suunnalta.
 
ehkä se ei ole kuivakkaa sun korviin mutta minun korviin se ainakin silloin oli enkä huomannut esityksessä mitään vikaa tai ainakaan teknisiä virheitä.