Klassinen ›

Oletteko mieltyneet esim. erittäin ekspressiiviseen esitystapaan, jossa tempoa muutellaan jatkuvasti, joka klassismin ajalla koski vain melodiaääntä säestyksen pysyessä tarkoin samassa tempossa-tai rytmissä. Tällainen esitystapa äärimmilleen vietynä,tempo rubato, kielii tietenkin romantiikan aikana jalansijaa saaneesta subjektiivisesta tunneilnaisusta vastakohtana klassismin ja barokin objektiiviseln hillitylle esitystyylille, vaikkakin tempo rubatoa säveltäjät eivät useinkaan käyttäneet esitystapamerkintämä vanhemmassa musiikissa, toisin kuin agogisia aksentteja, erityisillä merkeillä ilmaistuja pieniä temponvaihteluita, jotka saadaan aikaan pidentämällä sen sävelen kestoa, jota on määrä pidentää.
 
Riippuu tietysti täydellisesti esitettävästä musiikkityylistä. Sitä paitsi onko kysymys kuitenkaan tempon muuttelusta..? Yleistempohan voi pysyä hyvinkin tarkkana, vaikka rytmiä "manipuloitaisiin" voimakkaastikin. Ehkä vapaa rytminkäsittely olisi osuvampi ilmaus? Äärimmäinen rubato menettää tehonsa erittäin nopeasti, jos se on hallitseva tekijä tulkinnassa. Samoin täydellinen metrisyys. Mielestäni hyvä muusikko ratkaisee kysymyksen kunkin teoksen kohdalla erikseen, eikä omaksu vain yhtä tapaa. Se, mihin kukin eniten mieltyy, on tietysti yksilöllistä. Mutta jos jonkun mielestä hyvin voimakas rubaton käyttö on hänelle mieluisaa, hän ehkä keskityy sitten lähinnä sen tyylisen musiikin esittämiseen, jonka kohdalla se on paikallaan. Kuitenkaan harva nykyajan (huippu)muusikko saa tunnustusta kovin suppealla tyylivalikoimalla.
 
Jo barokin aikana rytmin voimakaskin muuntelu oli kyllä erittäin yleistä, vaikkakaan sen lähteenä ei ollut subjektiivisen näkemyksen korostamisen tarve, kuten romantiikan aikana. Yksinkertaisesti muusikoiden oppimat ja tuntemat soittotyylit sanelivat rytmin käsittelyn. Barokin aikana sävellettiin valtava määrä esim. erilaisia tanssisarjoja, joissa eriluonteiset tanssit seuraavat toisiaan. Allemande, Courante, Sarabande, Menuetti, Bourrée, Gavotti jne... jos rytmin käsittely olisi ollut hillittyä, ei näiden tanssien ominaiset tunnuspiirteet olisi tulleet ollenkaan esiin, ja tämä olisi ollut täydellisesti vastoin säveltäjän tarkoitusta. 60-70-lukujen suunnaton yleinen väärinkäsitys barokin esityskäytäntöjen kohdalla johtui pitkälti juuri siitä, että koska esim. Bachin nuoteissa on erittäin vähän minkäänlaisia tempoja, nyansseja tai muutakaan koskevia esitysmerkintöjä, luulivat "asiantuntijat", että niissä ei sellaisia saa tehdäkään. Ja sitten soitettiin Bachia ja muita aikalaisia niin jumalattoman tylsästi ja rumalla, huonolla äänenlaadulla ja luultiin että nyt sitä tehdään taidetta. Siitä syystä monella näitä kammottavia tulkintoja aikanaan kuulleella on edelleen se virheellinen käsitys, että barokkimusiikki olisi jotenkin tylsää, anemista ja täysin tunneköyhää musiikkia. Totuus on se, että barokin aikana muusikot tiesivät automaattisesti, miten sen ajan nykymusiikkia tulkitaan, se kuului heidän soittajakoulutukseensa aivan olennaisena osana, toisin kuin nykyään. Ei säveltäjien tarvinnut kirjoittaa heille rytmin käsittelyyn tai muuhunkaan liittyviä yksityiskohtia nuotteihin; he osasivat fraseerata, artikuloida ja elävöittää musiikin ilmankin!! Ja tämän ansiosta jokainen esitys sai takuulla erilaisen, elävän, persoonallisen tulkinnan. Vasta romantiikan aikana säveltäjät tulivat niin tietoisiksi oman minänsä tärkeydestä, että he alkoivat kirjoittaa kaiken mahdollisen teoksen esittämiseen liittyvän yksityiskohtaisen informaation nuotteihin, jättäen muusikon oman tulkinnanvaran minimiin. Kärjistäen voisi sanoa, että tämähän vähensi musiikin erilaiset tulkintamahdollisuudet käytännössä äärettömästä tasan yhteen - säveltäjän haluamaan! Samoihin aikoihin yksilöllisyyttä korostamaan ryhtynyt soitonopetus unohti täysin esityskäytäntöpedagogiikan. Ennen pitkää muusikot eivät enää osanneet fraseerata tai artikuloida ilman tarkkoja ohjeita - eikä heidän tarvinnutkaan osata, koska säveltäjä oli jo päättänyt valmiiksi, miten se tehdään! Sen johdosta väitän ja olen voimakkaasti sitä mieltä, että barokin aikana musiikki oli rytmisesti erittäin paljon elävämpää ja jopa rohkeampaa kuin romantiikan ja siitä eteenpäin. Ei tarvitse kuin kuunnella Nicolaus Harnoncourtin ja Consentus Musicuksen levytystä Bachin Brandenburgilaisista konsertoista todetakseen tämän.
 
En muista kuka kuuluisa muusikko esitti sen hyvän huomion, että "musiikinhistorian eteneminen ei tarkoita automaattisesti, että musiikki kaiken aikaa parantuisi tai kehittyisi joka osa-alueeltaan" tai jotenkin sinne päin.