Aihe: Barokki vai klassismi? | |
---|
|
Kumpi tai mikä musiikillinen tyylikausi on lähinnä sydäntäsi ja millä perustein? Mielestäni barokkimusiikki on monotemaattisuudesaan-ja rytmiikassaan kirjaimellisestikin toden totta "sitä yhtä ja samaa" ja ennen kaikkea hyvin yksipuolista musiikkia kaikesta sävellysteknisestä kompleksisuudesta ja konstruktiivisuudesta huolimatta käsitellessään jäykkien muotorakenteidensa sisällä ainoastaan yhtä affektia kerrallaan kun taasen wieniläisklassinen sonaattimuotoon puettu soitin-eli absoluuttinen-ynnä muu musiikki tematiikkansa ja rytmin käsittelynsä moninaisuudessa käsittää mainitsemani muotoperiaatteen puitteissa affektien koko asteikon laidasta laitaan. Lisäksi arkkitehtoniselle kontrapunktille rakentuva barokkijumputus on kontrapunktisessa, "kontrapunktia kontrapunktin vuoksi"-ajattelussaan vieläpä hyvin tekotaitoinen keino ilmaista ihmismielen salaisuuksia musiikillisesti, ei lainkaan niin niin välitön ja spontaani kuin vaikkapa ilman minkäänlaista mainittavaa sävellystekniikkaa käyttäneen Schubertin luonnollisen vapaasti virtaileva homofoninen tyyli, jonka melodis-ilmaisulliset ansiot ovat tunnustetut. | ajs 07.01.2004 20:26:30 (muokattu 07.01.2004 20:27:50) | |
|
Näistä kahdesta barokki on ehdottomasti lähempänä sydäntäni. Vai lieneekö lähempänä aivojani, sillä olen megatheriumin kanssa jokseenkin samaa mieltä barokkimusiikin yksipuolisuudesta, mutta sen mainitut kompleksisuus ja rakenteellisuus jaksavat kuitenkin lakkaamatta kiehtoa minua tavalla, johon valtaosa klassismin edustajista ei minun kohdallani pysty. Lisäksi barokkiajan melodiakieli vetoaa minuun huomattavasti tehokkaammin kuin wieniläisklassinen. ei lainkaan niin niin välitön ja spontaani kuin vaikkapa ilman minkäänlaista mainittavaa sävellystekniikkaa käyttäneen Schubertin luonnollisen vapaasti virtaileva homofoninen tyyli, jonka melodis-ilmaisulliset ansiot ovat tunnustetut. Pitää kyllä paikkansa, mutta eikös Schubert, joka on muuten yksi minunkin lempisäveltäjistäni, lasketa varhaisromantikoksi? Mielestäni muutenkin siinä vaiheessa, kun wieniläisklassismi kehittyi tunteiden ilmaisussa itseäni miellyttävään suuntaan, sen aika olikin jo väistyä romantiikan tieltä. Wieniläisklassinen musiikki kykenee kyllä miellyttämään kuuntelijaansa älyllisellä, teoreettisella tasolla, mutta mielestäni siitä puuttuu se tunneilmaisun syvällisyys, joka musiikissa puhuttelee minua ja on "lähellä sydäntäni", tai ainakin miellyttää molempia aivopuoliskoja. Tämähän on tietysti vain minun mielipiteeni, ja olenpa jopa kuullut joidenkin olevan eri mieltä... Sääliä saa ilmaiseksi, kateus pitää ansaita. | megatherium 07.01.2004 20:53:49 (muokattu 08.01.2004 17:29:12) | |
|
Näistä kahdesta barokki on ehdottomasti lähempänä sydäntäni. Vai lieneekö lähempänä aivojani, sillä olen megatheriumin kanssa jokseenkin samaa mieltä barokkimusiikin yksipuolisuudesta, mutta sen mainitut kompleksisuus ja rakenteellisuus jaksavat kuitenkin lakkaamatta kiehtoa minua tavalla, johon valtaosa klassismin edustajista ei minun kohdallani pysty. Lisäksi barokkiajan melodiakieli vetoaa minuun huomattavasti tehokkaammin kuin wieniläisklassinen.
Pitää kyllä paikkansa, mutta eikös Schubert, joka on muuten yksi minunkin lempisäveltäjistäni, lasketa varhaisromantikoksi? Mielestäni muutenkin siinä vaiheessa, kun wieniläisklassismi kehittyi tunteiden ilmaisussa itseäni miellyttävään suuntaan, sen aika olikin jo väistyä romantiikan tieltä. Wieniläisklassinen musiikki kykenee kyllä miellyttämään kuuntelijaansa älyllisellä, teoreettisella tasolla, mutta mielestäni siitä puuttuu se tunneilmaisun syvällisyys, joka musiikissa puhuttelee minua ja on "lähellä sydäntäni", tai ainakin miellyttää molempia aivopuoliskoja. Tämähän on tietysti vain minun mielipiteeni, ja olenpa jopa kuullut joidenkin olevan eri mieltä... Puhuit wieniläisklassisen musiikin tunneköyhyydestä, mutta eikö juuri tämä 1900-luvun uusklassikkojakin kiehtonut tämän tyylikauden tuotoksille ominainen "objektiivisuus" olekin yhtä lailla ellei enemmänkin nimenomaan barokkimusiikille ominainen piirre, vaikkakin jo esim. Bachin h-mollimessunsa crusifixuksessa viljelemä kromatiikka olikin jo askel kohti romantiikalle ominaista tunnekylläistä musiikillista ilmaisua. Rohkenenpa myös väittää, mitä Schuberttiin tulee, paitsi että hän oli romantiikan airut, hän oli myös wieniläisklassismin viimeinen ääni lukemattomissa varhaisissa soitinsävellyksissään ehkäpä joitakin liedejä sekä oopperamusiikkia lukuunottamatta. Mozartin musiikin kuulijassaan aikaansaaman syvällisen ja musertavan emotionaalisen vaikutuksen täydellinen ja estoton elämysperäinen havaitseminen ja kokeminen vaatii miltei yli-inhimillistä herkkyyttä ja keskittymiskykyä sekä täydellistä taiteelle antautumista sekä tämän taiteen varauksetonta kunnioitusta. | ajs 07.01.2004 21:54:46 | |
|
Puhuit wieniläisklassisen musiikin tunneköyhyydestä, mutta eikö juuri tämä 1900-luvun uusklassikkojakin kiehtonut tämän tyylikauden tuotoksille ominainen "objektiivisuus" olekin yhtä lailla ellei enemmänkin nimenomaan barokkimusiikille ominainen piirre, vaikkakin jo esim. Bachin h-mollimessunsa crusifixuksessa viljelemä kromatiikka olikin jo askel kohti romantiikalle ominaista tunnekylläistä musiikillista ilmaisua. Tuskin tunneköyhyydestä on kyse, onhan wieniläisklassisesta musiikista sen verran moni ammentanut jos jonkinlaista sielunravintoa, enkä tunneköyhyydestä ollut sitä syyttämässäkään. Wieniläisklassinen musiikki vain ei suurelta osin herätä juuri minussa niitä henkisen uudistumisen ja emotionaalis-älyllisen puhtaan nautinnon tunteita, jossa sekä barokki- että romantiikan ajan musiikki useinkin onnistuvat. Kyseessä lienee niinsanottu yksilökohtainen mieltymys, ja niitähän alunperin kysyttiin. Mozartin musiikin kuulijassaan aikaansaaman syvällisen ja musertavan emotionaalisen vaikutuksen täydellinen ja estoton elämysperäinen havaitseminen kokeminen vaatii miltei yli-inhimillistä herkkyyttä ja keskittymiskykyä sekä täydellistä taiteelle antautumista sekä tämän taiteen varauksetonta kunnioitusta. Jaaha. Olisikohan ylläoleva lause vähemmän pätevä, jos korvaisin siitä Mozartin nimen Bachilla tai jollain muulla vastaavalla? Sääliä saa ilmaiseksi, kateus pitää ansaita. | |
Niin... en osaa sanoa kumpi tyylikausi olisi läheisempää, ennemminkin tietyt yksittäiset säveltäjät molemmista ovat tärkeitä minulle. Molemmista tyyleistä on olemassa sekä äärimmäisen hyviä että äärimmäisen huonoja esimerkkejä, ihan riippuen säveltäjistä. Eikä yhtä aikakautta voi kuvata puhumalla yhden säveltäjän (kuten Megatheriumin mainitsema Mozart) nerokkuudesta, jos eivät muut aikalaiset ole hänen saavutuksiinsa ylettäneet. Täytyy kuitenkin barokin eduksi sanoa se, että kaikessa kaavamaisuudessaankin moni sen edustaja oli kuitenkin huomattavasti rohkeampi harmonian ja jopa hurjien dissonanssien käyttäjä kuin valtaosa wieniläisklassikoista. Pitkälle viety polyfonia mahdollisti tämän, kun taas wieniläisklassismin lineaarisemmassa ilmaisussa riitasoinnuille ei juurikaan ole varaa. Ja kaavamaisuutta on hyvin paljon löydettävissä wieniläisklassismistakin; eivät kaikki ole sonaattimuotoakaan osanneet käyttää niin, että se ei kuulostaisi valmiilta kaavalta, johon ainekset vain lisätään. Summa summarum: nautin valtavasti molemmista tyyleistä, kunhan säveltäjä on osannut käyttää aikakautensa parhaat elementit hienosti hyväkseen musiikissaan. Soitto on laiffii. | |
Mielestäni barokkimusiikki on monotemaattisuudesaan-ja rytmiikassaan kirjaimellisestikin toden totta "sitä yhtä ja samaa" ja ennen kaikkea hyvin yksipuolista musiikkia kaikesta sävellysteknisestä kompleksisuudesta ja konstruktiivisuudesta huolimatta käsitellessään jäykkien muotorakenteidensa sisällä ainoastaan yhtä affektia kerrallaan kun taasen wieniläisklassinen sonaattimuotoon puettu soitin-eli absoluuttinen-ynnä muu musiikki tematiikkansa ja rytmin käsittelynsä moninaisuudessa käsittää mainitsemani muotoperiaatteen puitteissa affektien koko asteikon laidasta laitaan. (Kuule, on sulla vielä matkaa näissä ennätysyrityksissä: G. Garcia Marquezilla on sentään kirjassaan kolmen sivun mittainen virke...) Mitä taas musiikkiin tulee, niin sorrut tässä samaan sudenkuoppaan kuin ns. rockmusiikkia arvioidessasi: kuvittelet, että musiikkia on se, mitä nuottiviivastolle on kirjoitettu. (Sehän nimittäin ei ole musiikkia: musiikki on organisoitua ääntä, ei kirjoitusjärjestelmä.) En voi väittää olevani kovinkaan asiantunteva barokkimusiikin esityskäytäntöjen suhteen, mutta sen perusteella mitä olen lukemalla (mm. Harnoncourtia) ja barokki- ja ns. vanhaa musiikkia soittavien tuttavien puheita kuuntelemalla oppinut on se, että barokkiin pätee pitkälti sama idea kuin rockiin ja jazziin: paperille merkitty sävellys on vain luuranko ja luonnos, itse musiikkiteos syntyy vasta esitystilanteessa. Joten barokkimusiikin arviointi klassismin kriteereillä on suunnilleen yhtä intellektuellia kuin jos minä arvostelisin klassismin soolopianoteoksia sillä perusteella, että niissä kaikissa on ihan samat soundit. - SOITTAKAA 4'33"!!!!!!!! | |
Kyllä se vaan klassismi on aina iskenyt. Se tuntuu jotenkin kehittyneemmälle ja jopa enemmän musikaaliselle verrattuna barokin naputtaviin tylsiin rytmeihin ja ylipitkiin melodiasekvensseihin nähden. Toki barokistakin löytyy sitten hyvää ja kuunneltavaakin. "Tritonus on harmonian ketsuppi" -E Rautavaara | megatherium 08.01.2004 17:45:44 (muokattu 08.01.2004 17:53:02) | |
|
Tuskin tunneköyhyydestä on kyse, onhan wieniläisklassisesta musiikista sen verran moni ammentanut jos jonkinlaista sielunravintoa, enkä tunneköyhyydestä ollut sitä syyttämässäkään. Wieniläisklassinen musiikki vain ei suurelta osin herätä juuri minussa niitä henkisen uudistumisen ja emotionaalis-älyllisen puhtaan nautinnon tunteita, jossa sekä barokki- että romantiikan ajan musiikki useinkin onnistuvat. Kyseessä lienee niinsanottu yksilökohtainen mieltymys, ja niitähän alunperin kysyttiin.
Jaaha. Olisikohan ylläoleva lause vähemmän pätevä, jos korvaisin siitä Mozartin nimen Bachilla tai jollain muulla vastaavalla? Jaaha, minun on kyllä valitettavasti pakko tunnustaa etten milloinkaan elämässäni, en edes Schubertia taikka Beethovenia kuunnellessani, ole kokenut mitään niin voimakkaita ja kokonaisvaltaisia tunneperäisiä sielullisia reaktioita kuin jotakin Mozartin pianokonserttoa kuunnellessani, jota voineee paremman sanan puutteessa kuvailla Wagnerin sanoin "valon ja rakkauden" hengeksi, Bach on jo huomattavasti helpompi tapaus, hänelle kun olisi pitänyt olla käytössään suorastaan tietokone kyetäkseen ilmaisemaan ajatuksensa täydellisemmin, kun Mozart taas oli todellinen musiikillinen tietokone, sillä hänen uskomattoman moniaineksinen tyylinsä on mitä taitehikkaammalla tavalla kudottu hyvin persoonalliseksi ja omintakeiseksi sävelkieleksi, sillä Mozart kykeni ammentamaan ja imemään nuoruudestaan lähtien matkoillaan ympäri Eurooppaa kaikki tyyliainekset ja sulattamaan ne korkeimman asteiseksi synteesiksi, joka on täynnä hänen oman väärentämättömän persoonallisuutensa hehkua, siinä on neroutta joka eroaa täysin soittimen akrobatiasta ja sykkii ja hengittää eläen omaa elämäänsä ulkoisista tekijöistä riippumattomana. Valitettavasti Bach ei tähän milloinkaan kyennyt, hän oli kontrapunktisen tekniikkansa vanki eikä kyennyt asettamaan tunteilmaisuaan jäännöksettömästi korkeamman henkisen tiedon alttarille. Hänen epävarmuutensa säveltäjänä näkyy jo siinä ettei hän voinut muuta kuin yhä uudestaan ja uudestaan toistaa itseään vanhentuneita musiikillisia fuugamuotoja käyttämällä, kun musiikillistyylillistaiteellinen kehitys kulki kaukana hänen edellään ja hän huomasi pettyneenä ja murtuneena, näkönsä menettäneenä miehenä, poikiensa edistyksellisyyden ja ettei hän tulisi enää koskaan näkemään musiikin uutta aamunkoittoa wieniläisklassisen täysklassismin hengessä. Minun on vieläkin todettava, että jos joku tässä maailmassa on epäjumalani, niin kyllä se sitten on varmasti Mozart. Karl Böhm muuten sanoi kerran, että jos Beethoven tulisi vastaan kadulla hän nostaisi hattua, mutta mikäli vastaantulija olisi Mozart hän lankeaisi polvilleen. kauan kesti minullakin tajuta tämän miehen musiikin nerokkuus ja suuruus perinpohjaisesti. Sanoihan jo Haydninkin aikanaan Mozartin isälle, että tämän poika oli suurin säveltäjä, jonka tunsi ulkonäöltä taikka nimeltä. | ajs 08.01.2004 18:34:32 (muokattu 08.01.2004 18:35:56) | |
|
hän huomasi pettyneenä ja murtuneena, näkönsä menettäneenä miehenä, poikiensa edistyksellisyyden ja ettei hän tulisi enää koskaan näkemään musiikin uutta aamunkoittoa wieniläisklassisen täysklassismin hengessä. Ai huomasi vai? Minäkin haluaisin tietää, mitä mestari Bach - tai paremman puutteessa joku muukin merkittävä historiallinen henkilö - "huomasi" elämänsä ehtoopuolella. Oli miten oli, ylläoleva kirjoituksesi on - sisällöltään - sangen erilaista tekstiä kuin tämä, lainattu "Lempiteos" -viestiketjusta: Tarkoitatko Bachin poikienkin hengen tuotteita? Mielestäni muutamat Carl Philip Emanuel Bachin klaveerikonsertot ovat jopa vaikuttavan intohimoisiakin varhaisklassisia teoksia, mutta siinä kaikki. Kyllähän isä Bach oli poikiinsa nähden ylittämättömän nerokas säveltäjä kaikesta viljelemiensä polyfonisten sävellysmuotojen vanhoillisuudesta ja konservatiivisuudesta huolimatta. Pyydän anteeksi vanhojen kaivelua, mutta en tässä kohtaa voinut muuta. Minun on vieläkin todettava, että jos joku tässä maailmassa on epäjumalani, niin kyllä se sitten on varmasti Mozart. Enpä ole tuota vielä huomannutkaan :) No, leikki sikseen, ja kaikki kunnioitus yhdelle kiistattomasti nerokkaimmista säveltäjistä kautta aikojen. Minun epäjumalani vain on kaunis musiikki tyylikaudesta riippumatta. Sääliä saa ilmaiseksi, kateus pitää ansaita. | |
Bach oli kontrapunktisen tekniikkansa vanki Sanoisin ennemminkin päinvastoin, että kontrapunktinen tekniikka oli yksi työväline Bachin ehtymättömän mielikuvituksen ja ammattitaidon ilmentämisessä. Sitäpaitsi vanhan ajan jumalaapelkäävänä kunnon kirkonmiehenä hänen musiikkinsa ei takuulla ole vailla tunnesisältöä, vaan siinä on aivan varmasti "korkeamman henkisen tiedon" läsnäolo kuultavissa. Soitto on laiffii. | |
Sanoisin ennemminkin päinvastoin, että kontrapunktinen tekniikka oli yksi työväline Bachin ehtymättömän mielikuvituksen ja ammattitaidon ilmentämisessä. Sitäpaitsi vanhan ajan jumalaapelkäävänä kunnon kirkonmiehenä hänen musiikkinsa ei takuulla ole vailla tunnesisältöä, vaan siinä on aivan varmasti "korkeamman henkisen tiedon" läsnäolo kuultavissa. Mutta mikäli todella on niin että Bachin fuugat voidaan nähdä puhtaana matematiikkana, niin pitänee myöskin tästä johtuen paikkansa että Mozartin musiikissa vallitsee tätäkin hienompi balanssi puhtaan älyn ja tunteen välillä, sillä hän ei kuulunut niihin säveltäjiin, jotka olisivat käyttäneet kontrapunktia kontrapunktin vuoksi. | hörhö 08.01.2004 21:07:44 (muokattu 08.01.2004 21:08:56) | |
|
Itse olen kyllä heti valmis allekirjoittamaan Megatheriumin ylläolevan tekstin täysin, vaikka monesta muusta asiasta olen eri mieltä. Noin olen jo pitkään ajatellut ja nimeomaan Bach oli kontrapunktisen tekniikkansa vanki-lausahdus pitää paikkansa minustakin. Tosin Mozartia en nerona palvo. "Tritonus on harmonian ketsuppi" -E Rautavaara | ajs 08.01.2004 21:16:02 (muokattu 08.01.2004 21:20:21) | |
|
Mutta mikäli todella on niin että Bachin fuugat voidaan nähdä puhtaana matematiikkana... On totta, että musiikki voidaan periaatteessa muuttaa puhtaaksi matematiikaksi - tämä siis siinä tapauksessa, että tarkastelemme vain musiikin absoluuttisesti mitattavissa olevia ulottuvuuksia, vaikkapa muun muassa perinteisiä äänen korkeutta, sointiväriä, kestoa ja voimakkuutta, ja niin edelleen - mutta mikäli ylipäätään on mahdollista redusoida MITÄÄN taidetta matemaattisiksi suureiksi (mihin en jaksa uskoa ainakaan tällä vuosituhannella), on sen oltava samoissa määrin mahdollista KAIKEN musiikin ja samaan hengenvetoon kaiken äänen kohdalla. Matematiikka ei tunne tyylillistä tai muuta ei-numeerista eroa barokkimusiikin ja wieniläisklassismin, viulun ja bongorummun tai Mozartin ja keskinkertaisimman pöytälaatikkosäveltäjän välillä (enkä nyt ole vertaamassa wieniläisklassismia bongoihin). Jos valitsemme sen tien, että tarkastelemme taidetta absoluuttisiin määritelmiin pyrkivän tieteen keinoin, kaikki musiikki muuttuu vain ääneksi. Sääliä saa ilmaiseksi, kateus pitää ansaita. | megatherium 08.01.2004 21:36:25 (muokattu 08.01.2004 21:40:26) | |
|
Ai huomasi vai? Minäkin haluaisin tietää, mitä mestari Bach - tai paremman puutteessa joku muukin merkittävä historiallinen henkilö - "huomasi" elämänsä ehtoopuolella. Oli miten oli, ylläoleva kirjoituksesi on - sisällöltään - sangen erilaista tekstiä kuin tämä, lainattu "Lempiteos" -viestiketjusta:
Pyydän anteeksi vanhojen kaivelua, mutta en tässä kohtaa voinut muuta.
Enpä ole tuota vielä huomannutkaan :) No, leikki sikseen, ja kaikki kunnioitus yhdelle kiistattomasti nerokkaimmista säveltäjistä kautta aikojen. Minun epäjumalani vain on kaunis musiikki tyylikaudesta riippumatta. Tietenkin hän oli säveltäjänä suurempi nero kuin poikansa, eihän siitä päästä yli eikä ympäri, mutta kun hehän eivät edustaneetkaan täysklassismia, vaan pikemminkin rokokoota taikka esiklassismia. Myös isä Bachin Das wohltemperierte klavier II:n monet preludit sisältävät näitä esiklassisia piirteitä, vaikka barokkimusiikkia vielä tyylillisesti ovatkin. Toki suon tuon epävirallisen tittelin eli arvonimen myös eräälle rakkaimmalle säveltäjälleni kaikista, musiikin lajista riippumatta, eli Franz Schubertille, jonka jopa oopperoita kuuntelen kernaammin kuin vaikkapa italialaisessa suklaakastikkeessa kuorrutettua Verdiä taikka Rossinia, jos niikseen tulee. | |
Klassismi. Jos on pakko valita. Ei argumentointia tähän, aihe on jo näköjään puitu perusteellisesti läpi. " Ei se mitään, emmä sitä kotonakaan saanu menemään.. " | |
Jep. Klassismi. "Olen onnellisin tuntemani ihminen"
-Arthur Rubinstein- | megatherium 10.01.2004 16:57:14 (muokattu 10.01.2004 16:58:35) | |
|
On totta, että musiikki voidaan periaatteessa muuttaa puhtaaksi matematiikaksi - tämä siis siinä tapauksessa, että tarkastelemme vain musiikin absoluuttisesti mitattavissa olevia ulottuvuuksia, vaikkapa muun muassa perinteisiä äänen korkeutta, sointiväriä, kestoa ja voimakkuutta, ja niin edelleen - mutta mikäli ylipäätään on mahdollista redusoida MITÄÄN taidetta matemaattisiksi suureiksi (mihin en jaksa uskoa ainakaan tällä vuosituhannella), on sen oltava samoissa määrin mahdollista KAIKEN musiikin ja samaan hengenvetoon kaiken äänen kohdalla. Matematiikka ei tunne tyylillistä tai muuta ei-numeerista eroa barokkimusiikin ja wieniläisklassismin, viulun ja bongorummun tai Mozartin ja keskinkertaisimman pöytälaatikkosäveltäjän välillä (enkä nyt ole vertaamassa wieniläisklassismia bongoihin). Jos valitsemme sen tien, että tarkastelemme taidetta absoluuttisiin määritelmiin pyrkivän tieteen keinoin, kaikki musiikki muuttuu vain ääneksi. Joka tapauksessa Bach oli tunnettu siitä, että hänen moniin teoksiina kätkeytyy lukusymboliikkaa, joka heijastaa Jumalan hallitseman universumin lakeja, vanhan pythagoralaisen, keskiajan skolastikkojen teologisesti tulkitseman mysteeriopin hengessä. Bachan ei, kuten Haydn tosin 15-vuotta vanhempana, kuollut luomisvoimansa menettäneenä säveltäjänä, vaan jatkoi näön menettämisestään huolimatta uutterasti sävellystyötään viimeisen teoksena, 18 koraalin kokoelman parissa, joista 3 viimeistä hän jopa saneli Altnickolille, joka merkitsi ne nuottipaperille. Näinhän muuten työskenteli runsas sata vuotta myöhemmin elkämänsä ehtoopuolella Frederick Delius (eräs lempisäveltäjäni) jonka sihteerinä toiminut nuori säveltäjä Eric Fenby merkitsi työläästi muistiin useita sävellyksiä sanelun mukaan. Mutta Bach ei kuolemanportillakaan unohtanut oppineita sävelleikkejään, vaan järjesti viimeisen keskeneräiseksi jääneen koraalin Vor deinem Thron tret´ich hiemit ensimmäisen jakson 14 nuotin sarjaksi (Bach = 2+1+3+8=14) ja koko melodia käsittää 41 nuottia (Johann Sebastian Bach=9+18+14=41). Toki voidaan todeta, että myös Mozartin Taikahuilu on kyllästetty vapaamuurareiden rituaaleihin viittaavalla lukusymboliikalla, sillä luku 3, joka on tärkeä vapaamuurarien rituaaleissa, hallitsee paitsi alkusoiton rakennetta 3 salaperäisenä sakraalisena sointuna, myös koko oopperassa mm. 3 pojan, 3 naisen ja 3 temppelin muodossa. | ajs 10.01.2004 17:52:32 | |
|
Joopa joo... ja Richard Wagnerin nimessä on 13 kirjainta, ja... simsalabim! hän on säveltänyt yhteensä 13 oopperaa (mukaanlukien kaksi vähemmän tunnettua varhaista teosta Die Feen ja Liebesverbot). Kautta historian yhteen jos toiseenkin henkilöön on liitetty pedon luku 666 nimen kirjainten, syntymävuoden tai oikeastaan ihan minkä tahansa henkilöön liittyvän seikan perusteella. Lukusymboliikka on toki oma juttunsa, mutta niin on matematiikkakin: toistensa kanssa niillä ei ole paljon muuta tekemistä kuin luvut, joita kylläkin matematiikassa käytetään vain aakkosten tavoin merkkijärjestelmänä, apuvälineenä ilmaisemaan muita asioita. Toki voidaan todeta, että myös Mozartin Taikahuilu on kyllästetty vapaamuurareiden rituaaleihin viittaavalla lukusymboliikalla, sillä luku 3, joka on tärkeä vapaamuurarien rituaaleissa, hallitsee paitsi alkusoiton rakennetta 3 salaperäisenä sakraalisena sointuna, myös koko oopperassa mm. 3 pojan, 3 naisen ja 3 temppelin muodossa. Hmm. Lienevätköhän kaikki kolmikerroksiset talotkin vapaamuurareiden temppeleitä? Tai kaikki lukemattomat kolmen soinnun rokkikappaleet vapaamuurareiden tekemiä? Olisikohan asiassa myös jotain tekemistä sillä, että 3 on kuitenkin aika hemmetin yleinen ja pieni kokonaisluku verrattuna esimerkiksi kokonaislukuun 772? Sääliä saa ilmaiseksi, kateus pitää ansaita. | |
Bachin fuugia - tai mitään muutakaan musiikin muotorakennetta - ei voida nähdä puhtaana matematiikkana, sillä matematiikka ei tunne käsitettä ehkä. No, joku viisas matemaatikko varmaan kumoaa tuon lauseen, mutta tarkoitan, että jos 1+1=2, asiasta ei voida enää keskustella, eikä sille löytää vaihtoehtoisia ratkaisuja. Musiikin muotorakenne sen sijaan, olkoon vaikkapa fuuga, on vain kehys, joka tarjoaa mahdollisuuden valmiin lopputuloksen osalta miljooniin erilaisiin ratkaisuihin. Juuri tämä Bachia on varmasti fuugassa (ja kaanonissa) kiehtonut; miten saada paperilla tylsältä näyttävä ankara muotorakenne ja kaava muokattua upeaksi, ilmaisuvoimaiseksi, kaikkea muuta kuin tylsäksi musiikiksi. Kuka tahansa osaa rakentaa fuugan, jos tietää miten se oppikirjan mukaan tapahtuu. Miksi Bachin fuugat poikkeaisivat kenen tahansa muun säveltämistä, jos hän ei olisi muuta kuin kontrapunktisen tekniikkansa vanki? Miksi Die Kunst Der Fuge ja molemmat Der Wohltemperierte Klavier -kokoelmat kuuluisivat Bachin merkittävimpiin teoksiin, jos ne eivät olisi muuta kuin kaavamaista matematiikkaa? Bachin suuruus ilmenee hänen äärettömässä luovuudessaan ja kyvyssään saada kuulostamaan ankarimmatkin muotorakenteet elävältä ja jopa spontaanilta musiikilta. On totta, että Bach suosi myös lukusarjoja musiikissaan (musiikinhistorian ensimmäinen sarjallisen musiikin säveltäjä?!) Mutta vaikka tämä kaikki näyttää paperilla matematiikalta, se ei kuulosta siltä. Jopa numerosarjojen perusteella syntyneet sävellykset ovat Bachilla täynnä musiikillista sisältöä ja tunnetta. Ja siinä piilee Bachin nerouden salaisuus. Soitto on laiffii. | ajs 10.01.2004 20:48:35 (muokattu 10.01.2004 20:57:55) | |
|
Kummallista, että muusikot (joiden pitäisi vieläpä olla matemaattisesti keskivertoa lahjakkaampia ja älykkyysosamääriltään ylivertaisia muihin nähden johtuen kaikesta siitä Mozartin kuuntelusta... heh heh) kuten useimmat muutkin ihmiset suhtautuvat matematiikkaan ikään kuin se olisi jotakin kylmäkiskoista, ilkeän laskelmoivien ja kieroutuneiden ihmisten tiedettä ja parhaimmillaankin vain kaavamaista ja kuolettavan tylsää. Matematiikkahan on kaunista, eikä se sinällään millään tavalla vähennä tai kyseenalaista jonkin musiikkiteoksen arvoa, jos se on nähtävissä "pelkkänä matematiikkana" - eräältä katsantokannaltahan kaikki musiikki todella on pelkkää matematiikkaa, ja toisaalta taas ei, kuten sellisti mainiosti osoitti "ehkä"-esimerkillään. En kuitenkaan tiedä onko olemassa selvää eroa "numerosarjojen perusteella syntyneillä" ja muilla sävellyksillä, sillä voidaanhan "tavallisetkin" sävellykset muuttaa numeroiksi siinä määrin kuin varta vasten numeroista alkunsa saaneetkin. Sääliä saa ilmaiseksi, kateus pitää ansaita. | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
---|
|
|