Klassinen ›

Ei mikäli musiikki on muodon saanutta soivaa materiaa, mutta ei pelkkää diffuusien struktuurien improvisointia, jota nerot harrastavat pianon ääressä autuaassa itseunhossa kylpiessään (kunhan muistaisivat sointikylvyn jälkeen pistää kylpytakin päälle, etteivät vilustu)
 
Miksei improvisointi olisi musiikkia? Monen säveltäjän merkittävät teokset ovat syntyneet improvisoinnin seurauksena. Ne on vaan viitsitty pistää paperille.
 
Tarkoitin kommentillakin kumminkin lähinnä sitä, että ei se nyt niin tavatonta ole että "luova" ja "esittävä" taiteilija on sama henkilö. Aika harva säveltäjä ei itse soita tai laula mitään tai esitä omia teoksiaan.

Miksi ei?
 
Virhe! Tyhjä tai liian hyvä kirjoitus!
 
Koska kyllähän muissakin musiikkityyleissä on tietty luomisprosessinsa, eikä aionoastaan klassisessa musiikissa. Joten sanokaapas ylläpidolle että siirtää tämän aiheen "Yleistä" -osioon.

Koska kyllähän muissakin musiikkityyleissä on tietty luomisprosessinsa, eikä aionoastaan klassisessa musiikissa. Joten sanokaapas ylläpidolle että siirtää tämän aiheen "Yleistä" -osioon.
 
No höpöhöpö. Ainoastaan klassisen puolen säveltäjänerot ovat tarpeeksi Suuria, että heidän luomisprosessista keskusteleminen on mielekästä.

No höpöhöpö. Ainoastaan klassisen puolen säveltäjänerot ovat tarpeeksi Suuria, että heidän luomisprosessista keskusteleminen on mielekästä.
 
Mikähän niistä tekee niin "Suuren"? Ei Mozart ole mielestäni yhtään sen suurempi säveltäjä kuin vaikkapa Nirvana biisintekijä Kurt Cobain. Ei se musiikin monimutkaisuus tee siitä sen nerokkaampaa tai "suurempaa", päinvastoin luulen ettei Mozart olisi osannut tehdä niin yksinkertaisilla eväillä kuin Cobain niin tehokkaita biisejä.

Mikähän niistä tekee niin "Suuren"? Ei Mozart ole mielestäni yhtään sen suurempi säveltäjä kuin vaikkapa Nirvana biisintekijä Kurt Cobain. Ei se musiikin monimutkaisuus tee siitä sen nerokkaampaa tai "suurempaa", päinvastoin luulen ettei Mozart olisi osannut tehdä niin yksinkertaisilla eväillä kuin Cobain niin tehokkaita biisejä.
 
Eiköhän Sharkmanilla ollut kieli ainakin puolittain poskessa tuota kommenttiaan kirjoittaessaan.
 
Vähän vaikea verrata kahta noin eri aikoihin ja musiikin eri kehitysvaiheissa elänyttä säveltäjää. Mozart oli oman aikansa nero, Cobain taas omansa. Jos Cobain olisi elänyt Mozartin aikoihin, niin kuka ties hän olisi onnistunut hyvinkin luomaan musiikkia joka tunnettaisiin nykyäänkin. Jos taas Mozart eläisi nykypäivänä, niin mikäpä häntä estäisi olemasta maailman suosituimpia ja menestyneimpiä pop/rock-artisteja.

Valenerot tulevat ja menevät aikansa mukana kun nerouden truotteiden tunnustus alkaa usein vasta jälkimaailmassa ja siksi nerot eivät elä vain omaa aikaansa vaan kaikkia aikoja varten

Valenerot tulevat ja menevät aikansa mukana kun nerouden truotteiden tunnustus alkaa usein vasta jälkimaailmassa ja siksi nerot eivät elä vain omaa aikaansa vaan kaikkia aikoja varten
 
Oho, ei tarvinnut lukea viesti kuin kerran ymmärtääkseen mitä siinä sanottiin.
Tottapa turiset. Nero on käsitteenä kokenut melkoisen inflaation kun jokaista hiukankaan tunnetumpaa taiteentekijää ollaan kutsumassa moiseksi. Pitäisikin keksiä uusi sana kuvaamaan tosineroja;)

Meillä pitäisi olla tarpeeksi etäisyyttä kyeteäksemme arvioimaan jonkin oman aikamme säveltäjän tuotannon todellisia taiteellisia ansioita nerouden näkökulmasta kyseistä kriteeriä mittapuuna käyttäen, joten emme voikaan myöntää sitä yhdellekään aikalaisellemme johtuen myös siitä ettemme pysty soveltamaan määritelmä oman aikamme musiikkiin puuteellisen välimatkankin takia,koska meillä ei ole menetelmää soveltaa sitä silmiemme edessä tapahtuvaan luomityöhön. neroja voitaisiin ktsua myös ylilajakkaaksi älyksi

Olen monesti miettinyt minua askarruttaneena probleemina millaisia psyykkisiä kokemuksia säveltäjällä mahtaa olla luomisprosessinsa aikana kun äly irtautuu tahdon palveluksesta säveltäjän keskittäessä ja kerätessä kaikki hengenvoimansa yhteen pisteeseen niin voimakkaasti, yksinomaisesti ja lujasti, jolloin muu mielteen maailma katoaa ja säveltäjän objekti, teos, muodostuu tämän älylle ainoaksi realiteetiksi puhtaan mielteen alueella, johon lukemattomien sydämen eli tahdon liikkeiden kirjo vain heijastuuu liikuttamatta tahrtoa itseään, alitajuisten motiivien kietoutuessa tietoiseen metodiikkaan. Onko teillä omakohtaisia kokemuksia tällaista sielullisista olotiloista?
 
HOHO modernissa musiikissa ollaan aika lähellä tuota. Jos sävellyksessä ei ole päätä eikä häntää on lopputulos rahvaalle kuulijalle pelkkää utopiaa.

HOHO modernissa musiikissa ollaan aika lähellä tuota. Jos sävellyksessä ei ole päätä eikä häntää on lopputulos rahvaalle kuulijalle pelkkää utopiaa.
 
Kertoisitko minulle jonkun esimerkin nykymusiikkiteoksesta, jossa ei ole päätä eikä häntää? Mieluusti kuulisin myös perusteluja siitä, miksei niitä ole.

Muodollisessa katsannossa nuoruuden inspiraatiosssa kirjitetuissa teoksissa ei aina ole kovin onnistunutta muotorakennetta tai lujaa sellaista.
 
_ Kuuntelin tänään muiden teosten, lähinnä liedien ohessa, Schubertin muutamia alkusoittoja kuten 14-vuotiaana konviktikoulun oppilaana kirjoitettua Spiegelritter-oopperafragmentin hulvatonta luovaa hulluutta pursuilevaa, esikoisoopperan hitaassa monumentaalisessa johdannossaan pateettisena ja uhmakkaana kivisenä komtuurina soivaa, visio joka pilkahtaa jo soitinnukseltaan ohuemman ja lyhyemmän opetettimaisen kepeän hydraulisen pirun dramaattisessa mollikäänteessä, orkestraalisilla tehoillaan runsaasti kuorrutettua herkkua, kiihkeän intohimoisessa naiivissa muotokielessään ja hupsun hurttihenkisessä wieniläishenkisssä päähänpistoisuudessaan Haydnin kekseliäisyyden manttelinperijänä yllättävissä dynamiikan vaihgoksissaan, sopimattomissa keskeytyksissään, nopeista temponvaihdoksista ja pyrähdyksistä sulokkaaseen italialaisittain plastillisuuteen ja cantilenaan, laulavaan melodiseen linjaan yhdistettynä graniittisen orkestraalisena melskeisenä pauhun kontrastina kuin taiselutantereelta kaikuvina ratsujoukkojen kavioiden rytmikkäänä kopseena ritarien heilutelessa ja kalistellessssa peitsiään ennen yhteenottoa sydämeni täytyessä intohimoisesta kiihkosta puhtaan mielteen alueella kun liedeissä rakkauden henki toisinaan laskeutui sydämeeni

Kertoisitko minulle jonkun esimerkin nykymusiikkiteoksesta, jossa ei ole päätä eikä häntää? Mieluusti kuulisin myös perusteluja siitä, miksei niitä ole.
 
Kelpaisiko vaikka Karl-Heinz Stockhausenin Helikopteri-jousikvartetto tai jotkut ihan ihmeelliset kolistelusinfoniat

Kelpaisiko vaikka Karl-Heinz Stockhausenin Helikopteri-jousikvartetto tai jotkut ihan ihmeelliset kolistelusinfoniat
 
Mitä ovat ihmeelliset kolistelusinfoniat? Ja ne perustelut?

HOHO modernissa musiikissa ollaan aika lähellä tuota. Jos sävellyksessä ei ole päätä eikä häntää on lopputulos rahvaalle kuulijalle pelkkää utopiaa.
 
Eikös modernia musiikkia ole haukuttu juuri ylirationaaliseksi? että sitä päätä ja häntää on niin paljon että heikompia hirvittää.

Nerous keksittiin vasta 1700-luvulla. 1500-luvun renessanssinerous on luonteeltaan taysin erilaista, silla naihin neroihin ei liittynyt ennen 1700-1800 -lukujen vaihteen "nerokultin" syntya varsinaisesti minkaanlaista sankaripalvontaa, ei omana aikanaan, eika seuraavaan noin 200 vuoteen elamansa jalkeenkaan. Nerokultin synty voidaan liittaa osaltaan 1700-luvun sosiaaliseen tilanteeseen Euroopassa; nerot olivat ei-jalosukuisia, jotka pyrkivat ylempaan saatyyn tietyn "yliluonnollisuuden" turvin. Mielenkiintoista "nerous" on erityisesti sosiaalisen murroksen tapahduttua, jolloin saaty-yhteiskunta muuttui luokkayhteiskunnaksi, ja "neroutta" ei enaa "tarvittu" vanhanaikaiseen tapaan. Nerouden ihannointi onkin romantiikannalkaisten haihattelijoiden illuusiota, kaipuuta aikaan jolloin "neroudella" pystyi viela turvaamaan elantonsa.
 

 
Joonas.

Luullakseni kuitenkin nerous käsitteenä ja varsinkin kulttiesinenä on pikemminkin romantiikan aikakauden tuote demoniensa kanssa kamppailevista suurista luovista hengistä, jotka uhrasivat jäännöksettömästi persoonallisen hyvänsä taiteelleen, jolloin taideteoksesta tuli varsinainen objekti, neron keskittäessä, kerätessä ja kohdistaessa kaikki hengenvoimansa yhteen pisteeseen niin voimallisesti ja yksinomaisesti, että hänen kohteensa muodostuu hänelle ainoaksi realiteetiksi korvaten muun maailman; voidaan sanoa että sosiaalisen funktion, sosiaalisen tilauksen, luomia inhimilisiä ja käytännöllisiä tahdon tarkoitusperiä palvellut musiikillinen äly irtaantuu juurestaan loihtien musiikkiinsa teoksessaan luomisprosssin aikana sublimoitunutta objektivoitunutta tragiikkaa, alitajuisten motiivien kytkeytyessä tietoiseen metodiikaan, sillä kuten nero myös lapsikin, joka myös käsitteenä keksittiin sangen myöhään, katsoo maailmaan kuin vieraasen puhtasti objektiivisella harrastuksella ja on enemmän tiedoitseva kuin tahtova subjekti.
 
Renesanssin aikakauden taiteilijat olivat yleisneroja tai monilahjakkuuksia eivät monomaaneja, yhden asian täydellisesti lahjoiltaan hallitsevia ylivertaisia jonkin alan taitajia, ikään kuin ulkoapäin tulevan geniuksen ottaessa hänet valtaansa jääden multa osin lahjakkuudeksi.

Nerokultin synty voidaan liittaa osaltaan 1700-luvun sosiaaliseen tilanteeseen Euroopassa; nerot olivat ei-jalosukuisia, jotka pyrkivat ylempaan saatyyn tietyn "yliluonnollisuuden" turvin. Mielenkiintoista "nerous" on erityisesti sosiaalisen murroksen tapahduttua, jolloin saaty-yhteiskunta muuttui luokkayhteiskunnaksi, ja "neroutta" ei enaa "tarvittu" vanhanaikaiseen tapaan.
 
Ehkä suurimmiten nerokultti liittyy 1800-luvun alun Jenaan, ja romantiikan määrittelemiseen.
 
Itse en kuitenkaan näkisi, että kenenkään pyrkyryys jalosukuisuuteen olisi riittävä motiivi nerouden syntymiseksi, kyse on enemmän siitä, että nouseva porvaristo tarvitsi oman kulttuurin, josta pitää.
 
Taiteilijanerot ja muutkin saattoivat olla vaatimattomista oloista (myös 1700-luvun kirjallisuusihanne heijastelee tätä ihmisen plastisuutta, eräs yleisin romaanin muoto on tuolloin orporomaani), kyse on siitä, että tällaisia yksittäisiä "historiattoman" kulttuurin kohteita tarvittiin, jotta niiden teoksia voisi arvostaa ja ostaa kalliilla - ja juurikin siten osoittaa olevansa hienostunut, vaikkei aatelinen olisikaan.
 
Eli porvarit hoitivat tarvittavat fyrkat ja kulttuuriympäristön yksittäisen nerojen luomiselle. Aivan kuten porvariston raha ja status saattoi olla historiatonta, siinä missä aatelisten ei ollut, oli kovin luontaista, että yksittäiset nerotkin yritettiin irroittaa ympäröivästä kulttuurisesta kontekstista - ei aikansa taidevirtausten muokkaajina ja jatkajina, vain jonain kaikesta erillisinä täydellisyyden ilmentäjinä.
 
Ja toki tämä antoi myös juurettomalle porvaristolle mahdollisuuden samaistua tähän hengen jalouteen ilman siniverisiä sukulaisia.
 
--
Mutta ehkä asiaa ei pidä tarkastella vain taloudellisista/luokkatekijöistä käsin. Eittämättä teostenkin luonne on muuttunut euroopan kulttuurihistorian aikana, ja erilaiset itsereflektoivat kommentoinnit ja muutkin ajatuksen teoksen "itsenäisyydestä" ja ympäristön vitalismista, joka on olemassa tiettyjen henkilöiden saatavilla ympäristöstä alkoi tulla yhä vahvempana esiin tuona aikana. Taide alkoi muodostua itsenäiseksi asiaksi - muodostui ajatus välineettömästä, pyyteettömästä toimialasta - tämän varjossa on täysin ymmärrettävää, että Megatheriumin jossain väärin fragmentaarisesti (ironisessa hengessä) lainailemat romantiikan ajattelijat, alkoivat puhua "objektiivisesta hengestä", johon taiteilija kehittää ajatuksensa.
 
Mutta aivan konkreettisesti katsottuna olisi kiinnitettävä myös huomiota siihen, mitä Hegel (joskin hieman sekavasanaisesti) tuona aikana huomioi: erilaiset kulttuuriset käsitykset, ei niissä vähiten käsitys siitä mikä on taidetta - tai käsitys ylipäätänsä sellaisesta asiasta kuin taide - ovat historiallisesti muovautuneita ja vahvasti tiettyyn traditioon juurtuneita.
 
Ei Mozart ole sen historiattomampi tai traditiosta irrallaan, koska siitä nyt satutaan yhä pitämään länsimaissa usean vuosisadan jälkeen. Päinvastoin Mozartista yhä pidetään, koska olemme osa tuota samaa perinnettä, ja Mozartille nyt on sattunut lykkääntymään hänen jälkeisensä kulttuurin kautta suuri osuus siinä tavassa (tai tarinassa) jolla hahmotamme omaa historiaamme.
 
Tämä ei tarkoita sitä, ettei Mozartin musiikki olisi jostain historiallisesta kontekstista irrallisessakin mielessä miellyttävää (ikään kuin voisimme ikinä omaksua tuollaista positiota), mutta kyllä se loputon Mozart-kirjallisuuden ja muun arvonannon määrä pohjaa vähintään yhtä paljon yksinkertaisesti siihen täysin kontingenttiin seikkaan, että Mozart on ottanut tietyn vahvan paikan traditiossamme ja jollain tavalla resonoi myös muissa osissa kulttuuriamme.

Stravinsky taisi sanoa, että jokainen aito taiteilija on jatkuvassa inspiraation tilassa. Kovalla työllä tuon inspiraation tulokset sitten tulevat esiin.
 
Eiköhän tuo ollut laittamattomasti sanottu.
 
Mozart(kin) teki -omien sanojensakin mukaan - erittäin paljon työtä sävellystensä eteen, ei siis poiminut niitä ilmasta tms.
 
Oikotietä ei ole.

Neroudesta on paljon määritelmiä ja joidenkin mielestä sitä ei olekaan. Minun mielestäni on, ja jotain suuntaa voi haarukoida vaikka lukemalla hieman vanhahtavaa Ernst Kretschmerin kirjaa Nerous ja ihminen (Geniale Menschen).
 
Näinä populismin ja kulttuurirelativismin ankeina aikoina neroudesta on vaikea puhua muuten kuin vähän sillai parodisesti. En piittaa tästä, ja luonnehdin neroutta itse luomisprosessin kannalta seuraavaan tapaan.
 
Olennaista on työkalujen käyttö tai käyttämättömyys. Nero tulostaa itsensä paperille ja ääneksi "miten päin tahansa". Nerolle on normaalien työmenetelmien käyttö usein sama kuin jos Usain Boltille annettaisiin pyörätuoli että kelaa sillä. Nero luo pakosta, ei viihtyäkseen, viihdyttääkseen tai kultivoidakseen omaa tai muiden elämää. Luovuus ei loppujen lopuksi ole neron ominaisuus vaan olemus.
 
Kaikki tällainen on hyvin harvinaista meidän ihmisten keskuudessa.