Funk, soul, hip hop, rap, reggae, r'n'b ›

"White Men Can't Jump", mutta miten on musiikin puolella?
 
Aika usein kuulee sanottavan, etteivät valkoiset osaa laulaa soulia samalla tavalla kuin mustat. Miten on, pitääkö tämä populaarimusiikin suosituimpien kliseiden joukkoon kuuluva väittämä teidän mielestänne paikkaansa? Onko yksikään valkoinen muusikko pystynyt lyömään James Brownia, Aretha Franklinia, George Clintonia ja kumppaneita ns. "heidän omassa lajissaan"? Ja jos on, niin kuka?
 
En usko kovin hevillä ihonvärin määrittävän ihmisen lahjoja sen enempää musiikissa kuin urheilussakaan, pikemminkin kyse on kai ympäristön vaikutuksesta (esim. valmiiden esikuvien olemassaolo) ja kulttuurillisista tekijöistä. Mielenkiintoista silti, ettei kovinkaan montaa valkoista huippunimeä tule ns. mustan musiikin saralta mieleen, aivan kuten mustien heavy- ja countryartistien kohdallakin lyö helposti tyhjää.
 
Nuoren englantilaisen Joss Stonen taannoinen "The Soul Sessions" oli erinomainen debyyttialbumi. Tyttö levytti mm. upean version Joe Simonin tutuksi tekemästä "Chokin' Kindista", mutta taantui ainakin allekirjoittaneen mielestä kakkoslevyllä melko tavanomaiseksi R&B-laulajattareksi. Lisäksi Rod Stewart veti soulahtavaa materiaalia melko komeasti vielä 1970-luvulla: levyiltähän löytyy mm. "I'd Rather Go Blind" (ei tosin pärjää Etta Jamesille) ja "Twistin' the Night Away (ei myöskään pärjää Sam Cookelle).
 
Entä sitten rap? Eminem lienee jonkinlainen rajojen rikkoja, joka on menestynyt niin levylistoilla kuin kriitikoiden keskuudessakin.

Esim. Princellä on ollut montakin kovaa valkoista mustaa soittajaa bändissään vuosien varrella.

"White Men Can't Jump", mutta miten on musiikin puolella?
 
Aika usein kuulee sanottavan, etteivät valkoiset osaa laulaa soulia samalla tavalla kuin mustat. Miten on, pitääkö tämä populaarimusiikin suosituimpien kliseiden joukkoon kuuluva väittämä teidän mielestänne paikkaansa? Onko yksikään valkoinen muusikko pystynyt lyömään James Brownia, Aretha Franklinia, George Clintonia ja kumppaneita ns. "heidän omassa lajissaan"? Ja jos on, niin kuka?
 
Jos laulajista puhutaan niin esim. Jerry Woodard, Wayne Cochran, Roy Head, the Righteous Brothers ja Jo Ann & Troy esittivät oikein mallikasta soulia 60-luvulla, omia suosikkejani kaikki. (Nykynimistä tekee mieli mainostaa James Hunterin tänä vuonna ilmestynyttä, upeaa "People Gonna Talk" - albumia.) Puolestaan Charlie Pride on liki legenda kantri-osastolla. Bluesista, kantrista ja gospelista kaikki vanhat "roots"starat haastatteluissa puhuu, kun kysytään mitä ne diggaili ja kuunteli, ihonväristä tai musiikilleen annetusta leimasta riippumatta.
 
Mitä syvemmälle amerikkalaiseen juurimusiikkiin kaivautuu, niin sitä vähemmän huomaa kiinnittävänsä huomiota esittäjän ihonväriin. Kun upottaa lusikkansa vaikka Louisianan musiikilliseen keitokseen, niin viimeistään ymmärtää ettei ihonvärillä ole mitään merkitystä. :-)
 
E: Lisää "blue-eyed soulia" levyttäneitä nimiä 60-luvulta: Billy Vera, Eddie Hinton, Steve Alaimo, PJ Proby, Johnny Rivers, Len Barry, Dean Parrish, Charlie Rich, Tony Joe White, Walker Brothers, Young Rascals, Casinos, Classics IV, Mitch Ryder & the Detroit Wheels, Box Tops, Reflections, Shades of Blue, Temptones, Kit Kats, Soul Survivors, Timi Yuro, Evie Sands, Merrilee Rush, Debbie Dean, Chris Clark, Lewis Sisters, Georgie Fame, Jimmy Justice ja Chrios Farlowe.

Entä sitten rap? Eminem lienee jonkinlainen rajojen rikkoja, joka on menestynyt niin levylistoilla kuin kriitikoiden keskuudessakin.
 
Beastie Boys on mulle se rajojen rikkoja kyllä vahvastikkin. Tyypit heitti jo old skool aikoina sekayleisöille keikkaa Run DMC:n lämppärinä jne. Toki Beastiet on myös kehittänyt hiphopista "oman juttunsa" ja versionsa. Se onkin kenties se vaatimus, jos haluaa tuolla tavalla saada homman toimimaan. Ei kenestäkään muusta saa ketään muuta, ja pelkkä kopiointi ei siis riitä. Sen sijaan voi minusta tehdä täysin toimivasti "mustien" genreinä pidettyjä juttuja, kunhan tuo siihen sen oman juttunsa, ja oikeasti jotenkin on kasvanut siihen sisälle ja rakastamaan sitä.
 
Tätä Beastie Boys tietyllä tavalla edustaa, vaikka pitkästä nykyperspektiivistä ehkä meinaa unohtua, että tyypit on ihan Punkkia harrastavista "räkänokista" lähtien todella innostunut hiphopista omin avuin ja jääneet niille tein.

White man can't play blues, väitetään. Mutta jumaliste että Stevie Ray Vaughan vetää (tai siis veti) bluesia loistavasti. Tottahan se tosin, että esim. suomiräppi on hirvittävää paskaa eikä valkoinen funkkikaan liiemmin svengaa. Poikkeuksia tosin on, mutta yleisesti ottaen valkoisen pojan on turha yrittää voittaa mustia heidän omassa lajissaan. Munsta.

Esim. Staxin ja Famen Muscle Shoals - studioden muusikoista osahan oli valkoisia ja soitti lukemattomilla 60-luvun soul-klassikoilla. Samat jepethän oli veivannut ja veivasi kantria ja rockabillyä. Ei ne olleet vaan "kavereita, jotka soitti mustaa musaa", vaan olivat luomassa sitä musiikkia. Siinä mielessä on oikeastaan vähän hassua puhua, että musiikillla on joku tietty väri. Etelän soulissahan on mielestäni paljon samaa kuin kantrissa, eikä se ole mitenkään sattumaa. Eikähän asiassa ollut edes mitään uutta, ainahan siellä biisit, muusikot ja vaikutteet on kiertänyt, oli mukamas millaiset "roturajat" tahansa. Aina kun jotain uudelta kuulostavaa tehdään, kyse on vuorovaikutuksesta ja synteesistä. Samaa asiaa mä arvostan myös hip hopissa. Sinne on sotkettu sekaan suunnilleen kaikkea mahdollista ja se ylittää kulttuuriset rajat. Semmonen musiikki parhaimmillaan on yhdistävää ja mä kannatan sitä lokeroinnin ja tiukasti omassa karsinassa pysymisen sijaan.

Dusty Springfieldin nimi hyppäsi myös mieleen. Brittileidin kenties parhaana pidetty "Dusty in Memphis" pystyy kyllä kilpailemaan useimpien soul-sisarten kanssa, vaikka ehkä onkin tyylillisesti viihteellisempää ja pehmeämpää (vrt. vaikkapa Aretha Franklinin 70-luvun alkupuolen levyt) soulia.
 
BLUE MOON:Jos laulajista puhutaan niin esim. Jerry Woodard, Wayne Cochran, Roy Head, the Righteous Brothers ja Jo Ann & Troy esittivät oikein mallikasta soulia 60-luvulla, omia suosikkejani kaikki. (Nykynimistä tekee mieli mainostaa James Hunterin tänä vuonna ilmestynyttä, upeaa "People Gonna Talk" - albumia.) Puolestaan Charlie Pride on liki legenda kantri-osastolla.
 
En tunne noista kuin Righteous Brothersin, ja senkin vain melko pintapuolisesti. Charlie Pride on nimenä tuttu, mutta en koskaan osannut mieltää häntä mustaksi. Niin sitä vaan oppii...
 
Blue Moonin jälkimmäinen lista on myös täynnä melko outoja nimiä: Walker Brothers, Young Rascals (eikö näillä ollutkin joku tuottajana joku raskaan sarjan legenda?), Bruce Springsteenin ihailema Mitch Ryder & the Detroit Wheels, Alex Chiltonin Box Tops, Georgie Fame ja Chris Farlowe (Stones-cover "Out of Time" taisi olla listaykkönenkin) ovat noista tutuimmat ja ihan laadukasta soulahtavaa musiikkia ovatkin esittäneet. Jännä vaan, että kaikki ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän musadiggarien kulttinimiä, eivätkä sillä tavalla "kaiken kansan" tiedossa. Tietysti, voisihan sitä tehdä pikaisen katugallupin, ja tiedustella kuinka moni vastaantulijoista on sinut Otis Reddingin kanssa... = )
 
Esim. Staxin ja Famen Muscle Shoals - studioden muusikoista osahan oli valkoisia ja soitti lukemattomilla 60-luvun soul-klassikoilla. Samat jepethän oli veivannut ja veivasi kantria ja rockabillyä. Ei ne olleet vaan "kavereita, jotka soitti mustaa musaa", vaan olivat luomassa sitä musiikkia. Siinä mielessä on oikeastaan vähän hassua puhua, että musiikillla on joku tietty väri.
 
Muistelisin joskus lukeneeni jonkun Staxin sessioissa mukana olleen valkoisen kaverin (Cropper? Dunn?) kertomuksia Stax-vuosista. Levy-yhtiössä oli kaiketi vallinnut alkuvaiheessa melko leppoisa tunnelma, eivätkä muusikot olleet tosiaankaan välittäneet siitä, minkä värinen naama vieruskaverilla oli. Ei mikään itsestäänselvyys syvässä etelässä. Loppuvaiheessa touhu oli kaiketi muuttunut kireämmäksi, kun levy-yhtiön talous oli käynyt sekavammaksi ja mukaan oli liukunut radikaalimpia (mustia) aineksia kaiken maailman henkivartijoiden ja hengaajien mukana.
 
Lieneekö ollut sitten niin, että ulkopuolisille tahoille on muusikoiden ihonvärillä ollut enemmän merkitystä kuin soittajille itselleen? Esimerkiksi James Brownia taidettiin syyttää "tuomoilusta" Mustien Panttereiden taholta, puhumattakaan joidenkin radiokanavien soittopolitiikasta.
 
Sly & The Family Stonehan otti tilanteeseen kantaa "Everyday Peoplessa":
 
"There is a blue one who can't accept
The green one for living with
a black ones tryin' to be a skinny one
Different strokes for different folks
And so on and so on and scooby dooby dooby
 
Ooh sha sha
We gotta live together"
 
Etelän soulissahan on mielestäni paljon samaa kuin kantrissa, eikä se ole mitenkään sattumaa. Eikähän asiassa ollut edes mitään uutta, ainahan siellä biisit, muusikot ja vaikutteet on kiertänyt, oli mukamas millaiset "roturajat" tahansa.
 
Näistä yhdistävistä tekijöistä taidettiin koota taannoin kehuja kerännyt kokoelma "Country Got Soul" tai jotain siihen suuntaan. Levy tuli aikanaan hankittua, mutta aika vähälle kuuntelulle sen jätin. Täytynee kaivaa hyllystä heti ensi tilassa...

Marlowe: Righteous Brothersin
 
Kannattaa tsekata myös pre-Spector kautta tehdyt Moonglow-lätyt, jos eivät tuttuja ennestään ole. Yleensähän veljeksistä muistetaan vaan ne Spectorin tuottamat levyt.
 
Muutama muu blue-eyed soul helmi:
 
Jo Ann (Campbell) & Troy (Seals) - I Found A Love, Oh What A Love (Atlantic 2256)
Roy Head & the Traits - Treat Her Right (Back Beat 546)
Timi Yuro - What's A Matter Baby (Liberty 55469)
Jerry Woodard - Something I Never Had (Chant 518)
Wayne Cochran - When My Baby Cries (Chess 2020)
 
Ja tsekkaa se James Hunterin "People Gonna Talk", jos ja kun ajaton ja tyylikäs 60-l henkinen soul kiinnostaa. Et pety. Sehän on ihan "mainstreamia", jopa Hesarin Nyt-liitteessä kehuttu keväällä/kesällä...
 
Jännä vaan, että kaikki ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän musadiggarien kulttinimiä, eivätkä sillä tavalla "kaiken kansan" tiedossa.
 
Sieltähän ne parhaat levyt löytyy tummahipiäisempienkin laulajien osalta, vaikka olihan listaamillani nimillä ihan paria lukuunottamatta POP TOP-100 hittilevyjä jenkeissä.
 
Toki voi ajatella, että amerikkalaisen yleisön ennakkoluulot vaikutti myös, puolin ja toisin, kuten mainitsitkin.
 
Ei mikään itsestäänselvyys syvässä etelässä.
 
Memphis olikin aikamoinen kulttuurien "sulatusuuni".

Lieneekö ollut sitten niin, että ulkopuolisille tahoille on muusikoiden ihonvärillä ollut enemmän merkitystä kuin soittajille itselleen?
 
Mä luulen kans näin.

"White Men Can't Jump", mutta miten on musiikin puolella?
 
Entä sitten rap? Eminem lienee jonkinlainen rajojen rikkoja, joka on menestynyt niin levylistoilla kuin kriitikoiden keskuudessakin.
 
Tulee myös mieleen, että miten on tummaihoisten artistien laita raskaammaan musiikin puolella. Itsellä ei tule äkkiseltään mieleen kuin Living Color. Enkä äkkiä hoksi tummaihoisia soittajia "valkoisten" raskaammissa pändeissä, joskin täytyy tunnustaa etten ole lineuppeihin kamalasti perehtynytkään. Miltä tuntuisi ajatus mustaihoisista soittamassa jotain ääriheviä (jos tällainen bändi on jo, niin kertokaa heti! Tahtoo perehtyä)... tai jos vielä vedetään ajatusta jostain syystä oudommalta tuntuvaan suuntaan, niin miten olisi mustaihoiset naiset vetämässä jotain kirkonpolttohevin kaltaista? Jos ajatus pistää hymyn karehtimaan suupielissä, niin se on ehkä vihje siitä, että jonkinlainen kulttuurinen "muuri" on olemassa uskottavuuden kanssa joissakin genreissä. Miksi näin on ja tarvitsisiko näin olla? En tiedä.
 
Seuraavaksi mutuilua. Voi mennä päin peetä.
 
Markkinamiehet siitä ainakin hyötyvät, mutta toisaalta tietynlaista musiikillisten vaikutteiden vapaata liikkumista se varmasti häiritsee. Ja toisaalta sitten taas, kyllähän moneen musiikkilajiin liittyy paljon sellaista "piilotekstiä", joka liittyy nimenomaan joihinkin kulttuureihin, historiaan, sosiaaliseen asemaan jne. Esim. kaupalliseen hiphoppiin liittyvä blingbling-meininki on toisaalta varmasti markkinamiesten ruokkimaa (ihan hyödyllistä markkinamiesten vinkkelistä edistää kuluttajien "makeanhimoa"), mutta toisaalta liittyy ehkä erittäinkin voimakkaasti siihen, missä oloissa hyvin monet mustaihoiset elävät nyky-USA:ssa, sekä orjuusmenneisyyteen ja siihen liittyvään köyhyyteen ja alistamiseen. Ja ylipäänsä valtamerentakaiseen kulttuuriin ja sen sisäisiin jännitteisiin eri ryhmien välillä.
 
Ostinaatio sanoikin Beastie Boysista komppauksen arvoisesti. Juuri se oman näkökulman puute hommaan häiritsee ainakin minua henkilökohtaisesti joissakin suomi-hiphop -artisteissa. Raptorin sanat "Me ollaan kotoisin Hyvinkään ghetosta. Jos joku muuta väittää, se on petosta" tulee auttamattomasti mieleen myötähäpeän aaltojen velloessa kropassa tsunamin lailla joitakin suomalaisia kalpeita hiilipaperikopioakteja katsellessa tai kuunnellessa...

Sly & The Family Stonehan otti tilanteeseen kantaa "Everyday Peoplessa"
 
Ja yhtyeen rumpali oli valkoinen. Samoin joku muukin jäsen, jota en nyt jaksa tarkistaa.
 
Hyvää funkkia esittää ainakin Tower Of Power ja Average White Band. Kumpikin valkoisia (paitsi TOP laulaja). Valkoiset "soul" laulajat on yleensä aika hirveitä. Se kuullostaa yleensä enemmän kantrille tai popille.
 
Mustaa väriä rockiin ovat antaneet myös. Lenny Kavitz, Fisbone ja 24-7 Spyz.

Tulee myös mieleen, että miten on tummaihoisten artistien laita raskaammaan musiikin puolella. Itsellä ei tule äkkiseltään mieleen kuin Living Color. Enkä äkkiä hoksi tummaihoisia soittajia "valkoisten" raskaammissa pändeissä, joskin täytyy tunnustaa etten ole lineuppeihin kamalasti perehtynytkään. Miltä tuntuisi ajatus mustaihoisista soittamassa jotain ääriheviä (jos tällainen bändi on jo, niin kertokaa heti! Tahtoo perehtyä)... tai jos vielä vedetään ajatusta jostain syystä oudommalta tuntuvaan suuntaan, niin miten olisi mustaihoiset naiset vetämässä jotain kirkonpolttohevin kaltaista? Jos ajatus pistää hymyn karehtimaan suupielissä, niin se on ehkä vihje siitä, että jonkinlainen kulttuurinen "muuri" on olemassa uskottavuuden kanssa joissakin genreissä. Miksi näin on ja tarvitsisiko näin olla? En tiedä.
 
Tossa on ainakin pari sälliä tummalla hipiällä:
 
http://www.suffocation.us/group.php

Ensimmäisen kerran kun kuulin Lil Wyten räpäytyksiä, luulin oikeasti että kyseessä on joku pienempi, äkäinen tumma kaveri Uzi suussa. Ei kaikki mustien jutut tietysti valkoisilla toimi, tai päinvastoin.
 
Kovasti muuten Blasphemyn basisti sanoi vihaavansa ihonväriään ja kaikkia tummaihoisia. Halusi siis olla valkolainen hän. Jacksonin poika meni vielä pidemmälle...
 
Tulee myös mieleen, että miten on tummaihoisten artistien laita raskaammaan musiikin puolella. Itsellä ei tule äkkiseltään mieleen kuin Living Color. Enkä äkkiä hoksi tummaihoisia soittajia "valkoisten" raskaammissa pändeissä, joskin täytyy tunnustaa etten ole lineuppeihin kamalasti perehtynytkään.
 
Tsekkaappa tuo Blasphemy (ainakin basistin osalta) sekä Suffocation. Ja tietysti, eivät kaikki Etelä ja Väli-Amerikan jampatkaan valkolaisia ole. Myös Filippiinien luota tulee synkemmän metallin taitajia. Anal Madonnat vaan soimaan ja Impietyn paidat päälle :)

Tulee myös mieleen, että miten on tummaihoisten artistien laita raskaammaan musiikin puolella...
 
Itelle tuli mieleen Sepulturan Derrick Green ja Killswitch Engagen Howard Jones, vokalisteja kumpainenkin. Eivät nuo bändit kylläkään mitään äärimöykkää tuota, mutta metallia yhtä kaikki.

Ruohtalainen Sven Zetterberg muuten laulaa (ja myös soittaa) aika komeasti tuota southern soul - osastoa. O.V. Wright on eräs esikuvistaan.

Tulee myös mieleen, että miten on tummaihoisten artistien laita raskaammaan musiikin puolella. Itsellä ei tule äkkiseltään mieleen kuin Living Color.
 
No, raskaamman rockin isoisä Jimi Hendrix. 8-)
 
Jos hard rock lasketaan raskaammaksi musiikiksi, niin sitten joukkoon kuuluu tietenkin Slash, joka lasketaan amerikkalaisten luokittelulla värilliseksi. (70-luvun alkupuolen suomalaisten koulukirjojen - joille tällaiset asiat olivat jostakin tragikoomisesta syistä äärimmäisen tärkeitä - oikea luokittelu olisi tietenkin "mulatti". Mutta sehän pätee käytännössä kaikkiin yhdysvaltalaisiin "värillisiin".)
 
Eri asia sitten, onko värillisyys- tai värittömyysluokitteluilla yhtään enempää mieltä tai järkeä kuin vaikkapa horoskooppimerkeillä.

Average White Band.

Average White Band.
 
James Brown otti tästä bändistä/nimestä herneen nenäänsä, "keskivero valkoisetkin muka osaavat soittaa funkkia?" ja heidän suurin hittinsäkin oli vain kopio james brownin biisistä.
 
james julkaisikin pari levyä nimellä Above Average Black Band.
 
jep, AWBeellä on pari hyvää biisiä

Tulee myös mieleen, että miten on tummaihoisten artistien laita raskaammaan musiikin puolella. Itsellä ei tule äkkiseltään mieleen kuin Living Color.
 
Ice-Tllähän on myös raskaampaa meininkiä veivaava Body Count, josta afroamerikkalaisia löytyy useampia. Myös Suicidal Tendenciesin kitaristi Rocky George täytyy tässä yhteydessä mainita. Muuten tuossa edellä ovatkin tulleet kaikki mun tiedossa olevat.
 
Living Color ja Fishbone kyllä pesevät lattioita genressään suurimmalla osalla vaaleampia virkaveljiään. Tosin Fishbonen raskaampi vaihe oli kovin lyhytkestoinen (don't get me wrong, äijien ska/funk/soul/punkmeininki uppoaa ihan yhtä kympillä) ja LC olisi saanut Colleidoscopen perusteella jättää comebackin tekemättä.
 
Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni: edellämainitut Beastie Boys ja Eminem tulivat itsellänikin ensimmäisenä mieleen, vaikkakin molempien versio rapista on tunnistettavan omankuuloinen ja "valkoinen". Ja juu, Princellä on ollut tosiaan kovin mustia valkoisia muusikoita bändissään. Aina on groovannut kuin hirvi. Tämä oli muuten munsta kompastuskivenä 24-7 Spyzin kohdalla, se valkoinen jamppa rummuissa oli vähän liian heavy eikä tuo groovempi osasto oikein toiminut, kun taas LCn Calhounilta ja Fishbonen Fishiltä taittui sekä mättö että letkeämpi meno.
 
Mitähän muuten Fish mahtaa puuhata nykyään? Olikos mies ainakin jossain vaiheessa Gwen Stefanin taustabändissä?

Mitähän muuten Fish mahtaa puuhata nykyään? Olikos mies ainakin jossain vaiheessa Gwen Stefanin taustabändissä?
 
Soitti ainakin vuosi sitten Justin Timberlaken bändissä.