Media ja viihde ›

Condemned: Criminal origins (Xbox360)
 

 
Monolith on jo kauan puskenut kovia pelejä, kovimpana ehkä taannoinen F.E.A.R. jota odottelen uudelle boxille innolla, ja sama tahti jatkui tässäkin. Condemned oli yksi X360:n julkaisupeleistä, eikä ollenkaan huono sellainen.
 
Heti alkuun - ei kannata päästää kovin pieniä poikia ja tyttöjä tämän pelin kimppuun. K18-leima lienee parasta ottaa vakavemmin kuin useissa muissa "aikuispeleissä", sillä kyseessä on ehkä häiritsevin peli mitä muistan pelanneeni vuosiin, jos ikinä.
 

 
Tausta:
---------
 
Condemed alkaa, kun päähenkilö, FBI-agentti Ethan Thomas saapuu toverinsa kanssa rikospaikalle. Sarjamurhaajan perässä ollaan, ja samalla kaupungin eri osia vaivaa mystinen tartunta, joka tappaa lintuja ja tekee asukeista vähintäänkin mielisairaita. Pari asiaa menee pieleen kuten odottaa sopii, ja juonenkäänteitä on odotettavissa. Jotten spoilaisi, en voi kertoa enempää. Itse tarina on parempi kuin mihin peleissä on totuttu, ja menee kiinnostavammaksi mitä lähemmäksi loppua peli etenee. Huomasin oikeasti haluavani tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.
 

 
Peli:
-----
 
Condemned on silmistä kuvattu 3D-mäiskintä/räiskintä, muttei kuitenkaan normaalissa merkityksessä. Juonenkuljetus ja pelin hämärä tunnelma on omiaan tekemään tästä normaalimenosta poikkeavan tapauksen. Peli on putkijuoksu, mikä sopii tähän vallan mainiosti. Skriptaus toimii täydellisesti, ja usein pelkkä vihollisen tekoäly saa tilanteen vaikuttamaan skriptatulta.
 
Agenttimme suorittaa kujanjuoksuaan tutkimusvälineistö mukanaan. Aina välillä tulee eteen tilanteita, joissa CSI-vekottimia käytetään johtolankojen etsimiseen ja juonen kuljetukseen. Kuitenkaan vehkeistä ei saa kaikkea irti, sillä koko homma on rautalangasta väännetty. Laitteita voi käyttää vaan niille määrätyissä paikoissa, mutta onneksi itse hienosäädön saa tehdä itse, jotta välittyisi hieman tutkimisen tuntua. Laitteita ja tutkimustapoja on riittävästi, ja luovat peliin oman tunnelmansa.
 
Thomas kokee myös omituisia flashbackeja ja näkyjä aika ajoin, mitkä luovat upeaa tunnelmaa. Koskaan ei tiedä, onko päähahmo sekoamassa vai onko kaikki asiat pahasti pielessä ja jotain todella hämärää tapahtumassa. Parhaimmillaan tunnelma on surrealistinen ja hyvin, hyvin ahdistava. Pidän pienenä suorituksena, että uskalsin pelata pelin yöllä loppuun. Yksin. Itse tarina, varsinkin lopussa, saa sellaisia käänteitä ettei edes tajua mitä helvettiä tapahtuu. Osittain tämä lienee tarkoituskin, että muutama asia jää epäselväksi. Jonkinlainen David Lynch-olo tästä jäi päähän, eikä se ole huono asia.
 
Thomas on pakotettu rymyämään saastaisimpia ja pimeimpiä loukkoja mitä kuviteltavissa on, ja hyvin paljon tästä tapahtuu yksin. Lähes poikkeuksetta jokainen vastaantuleva on järkensä (ja usein ulkomuotonsa) menettänyt kadun asukki, loottaaja tai mikä vaan - kuitenkin vihollinen. Taistelua on paljon, ja se toimii mukavan simppelisti. Ympäristöstä voi repiä ilahduttavan monia objekteja aseeksi (kaasuputki, lapio, palokirves, kakkosnelonen muutamia mainitakseni), ja usein tämä on välttämätöntäkin koska aseita ja ammuksia on saatavilla vähän.
 
Lähitaisteluaseilla on kaksi liikettä - torjunta ja lyönti. Oikea ajoitus on avainsana. Kuulostaa liian yksinkertaiselta, mutta toimii hienosti. Hieman toisistaan vaihtelevat animaatiot pitävät taistelut intensiivisinä. Taisteluun omaa dynamiikkaa tuo Taser-sähkötainnutin, joka ampuu sähköä johtavan langan pitkälle etäisyydelle. Kun vihulaiseen osuu, se sätkii aikansa, jolloin siltä voi ottaa aseen kädestä tai vaan mätkiä hengiltä. Thomas osaa myös potkaista, joka joskus on välttämätöntä - esimerkiksi kun on juuri lyönyt raskaalla aseella ohi ja vihollinen on lyömässä takaisin. Sadistit tykkäävät, kun toisinaan pökertyneitä, polvillaan huojuvia narkkareita saa lopettaa hyvin ilkeillä lopetusiskuilla.
 
Tuliaseita jaetaankin sitten vähemmän. Jokainen ammus on tärkeä, vaikka usein paniikissa tuleekin sohlattua monta kutia turhaan. Tuliaseenkin saa muutettua lähitaisteluaseeksi napinpainalluksella. Jos haulikosta loppuu ammukset, tai haluat säästää niitä, voit mätkiä aseen perällä.
 
Hieman pöllönä ideana aseita voi kantaa vaan yhtä kerrallaan. Pari kertaa joutuu ravaamaan edestakaisin, kun kädessä onkin haulikko ja ovi pitää aukaista lekalla. Onneksi tässä putkijuoksussa ei juurikaan edestakaisinjuoksemista ole.
 
Pidin ensin suurena virheenä sitä, että pelissä ei tosiaankaan voi hyppiä. Läpipelattuani pelin tajuan, ettei se ole virhe laisinkaan. Mihinkään kynnyksiin Thomas ei pysähdy, ja jos jostain voi kiivetä yli, mennä läpi, hypätä alas tai mitävaan, niin peli ilmoittaa siitä orjallisesti. Kentät ovat yleensä sisätiloja tai niiden välittömiä ympäristöjä, joten "miksi vitussa tuostakaan ei muka voi mennä"-ajatuksia ei pääse juurikaan syntymään, koska pelimekaniikka tukee kenttäsuunnittelua hyvin.
 
Sitä pidän plussana, että aina kun tulee lievä kyllästyminen pelin tilanteeseen, niin tulee jotain hieman erilaista vivahdetta mukaan.
 

 
Tekoäly:
-----------
 
Vihulaisten tekoäly on kerrankin hyvää tasoa, joskaan F.E.A.R.in jälkeen perusfiksuus ei ole yllätys. Ei tässä mitään ihmeitä tietenkään tehdä, mutta vihollisten touhussa on oikeasti järkeä. Kaikki riippuu paljon myös itse vastustajasta. Jos vastassa on hiuksensa menettänyt hysteerinen tyttöraukka, niin mokoma ei suuria temppuja osaa. Jos vastassa onkin paikkoja loottaileva asemies tai -ryhmä, niin johan mennään esineiden taakse suojaan ja ammutaan välillä. Pieniä koukkaamisiakin tehdään, ja kytätään nurkan takana. Useammin kuin kerran sain pataani, kun vihulainen oli jäänyt nurkan taakse kyttäämään selkä seinää vasten valmiina iskemään. Hämäysiskujakin perkeleet tekevät välillä - on noloa huomata torjuvansa vain pientä elettä ja saavansa pataan suojauksen laskiessa. Kuitenkin suuri osa hyökii päälle apinanraivolla, mikä sopii pelin vinksahtaneeseen luonteeseen hyvin.
 
Tilanteisiin regointikin vihulaisilla toimii. Kun tulee paska housuun, juostaan karkuun. Jos ei ole asetta, se revitään seinästä tai maasta, aivan mistä tahansa pelaajakin aseensa hankkii. Jos ase putoaa, se nostetaan tai harhaillaan vähän aikaa tokkuraisena ja revitään kaapinkansi kättä pidemmäksi.
 
Ja koska jokainen vastaantuleva tuntuu olevan vähintään vankimielisairaalakamaa, niin tilanteeseen sopii että väki tappaa toisiaan. Jotkut ovat joskus selvästi tiimissä keskenään, mutta usein järkensä menettäneet ihmispolot vaan käyvät lähimmän kimppuun.
 
Onneksi tämä ei ole Doom3, sillä vihulaiset eivät aina tule takaapäin päälle. Muutaman kerran pelaaja pääsee jopa yllättämään harhailevan kaistapään.
 

 
Toteutus:
-----------
 
Alkuunsa on selvä, että peli näyttää hyvältä. Samanlaista "voi perkele"-ilmiötä ei synny kuin Oblivionin parhaina hetkinä, mutta grafiikka on huipputasoa. Ja kun siihen yhdistää liikkeen, niin efekti on valmis. Iskusta horjahtavat viholliset könyävät maastoa monilla eri tavoilla, ja joskus tuntuu ettei mitään valmiita animaatiota ole edes purkitettu. Aseet lentävät osuman saaneen kädestä, maasta koitetaan nousta vielä hakattavaksi, ympäristö reagoi yllättävän hienon fysiikanmallinnuksen avustuksella ja kaikkea kivaa sattuu. Vaikka peliä ei voisi luonnehtia räiskinnäksi, koin tässä pelissä hienoja räiskintähetkiä. Kyyristelin suojassa tavarakasan takana kun laatikoita lenteli osumien voimasta ja ammukset jättivät seiniin pysyvät jäljet. Hetken päästä vihollinen alkoi katsomaan asettaan - se oli tyhjä! Mokoma otti aseen lähitaisteluasentoon samalla kun toinen vihulainen vaihtoi asemia ja suojasi aseella kaverinsa päälleryntäystä.
 
Omakin hahmo näkee jalkansa, mikä ei tunnu suurelta asialta, mutta immersion kannalta homma toimii. Omaa varjoa säikähtää useammin kuin kerran, kun kaatuneet pöytälamput luovat seinille uhkaavia varjokuvia. Muutaman kerran katsoessani peiliin säikähdin todenteolla kun peilissä näkyi takaapäin päällekäyvä sekopää.
 
Grafiikka ei olisi sinällään mitään, jos ei olisi funktiota mihin sitä käyttää. Peli on tunnelmaltaan pimeä, hämärä ja ahdistava. Kun tarkoitan pimeä ja hämärä, niin tarkoitan niitä potenssiin kuusi. Ympäristö on pimeäpainotteista, mutta ei kuitenkaan ylipimeää Doom3:n tyyliin. Luonnonvaloa silti ei juurikaan nähdä, mutta taskulamppu onkin tässä paikallaan, ja toisin kuin Doomissa, tässä lamppua voi pitää päällä samalla kun käyttää aseita. Lähestulkoon kaikki ympäristössä on ahdistavaa. Valaistusefektit, seinäpiirrokset, kuolleet linnut, rappeutuneet maisemat, seinäkirjoitukset, mallinuket yms.
 
Vastaantulevat tyypit ovat vastenmielisiä kaikin tavoin. Ne matelevat maassa, tulevat hyllyköiden väistä ja huutelevat mitä hämärimpiä asioita. Joitakin pirulaisia käy jopa sääliksi. Monta kertaa huomaa olevansa turhankin kovaa mukana tunnelmassa, kun ampuu kallisarvoisen lippaan tyhjäksi jo kuolleena makaavan vastustajan ruhoon. Näitä "kuole saatana"-tilanteita tulee mukavan usein.
Itse väkivalta on isoa. Tässä ei lyödä päitä irti, eikä irtoraajoja tule ellei niitä ole tilanteissa jo valmiinan, mutta väkivallan tuntu on todella vahvasti läsnä. Hampaat ja mönjä lentää kun narkkaria tempaisaa putkella päähän, ja maassa sätkivää haalarimiestä kun lyö ja potkii hiki otsalla niin siitä on aku ankka kaukana.
 
Äänet ovat hienoa tasoa myös. Rapinaa, askeleita, sairasta musiikkia ja yleistä äänimaisemaa tulee siihen malliin, että pelaaja on kokoajan varpaillaan. Joskus hätääntyy jo siitä, että kävellessään potkii maassa olevaa roskaa, pulloja tai pikkuesineitä kumoon, eikä heti tajua mistä ääni tulee. Näin tuetaan äänillä tunnelmaa.
 
Peli ei takkua missään vaiheessa, ja toimii sulavasti kautta linjan. Lataustaukoja ei ole, ellei lasketa chapterista toiseen siirtymistä. Koko chapteri on kerralla muistissa eikä katkoja tule. Teknisesti peli on moitteetonta työtä, ja sen huomaa.
 

 
Kontrollit:
------------
 
Hyvin toimii. Perusoletuksena vasen tatti liikuttaa, oikea kääntyilee. Vasenta tattia painamalla ollaan juoksumoodissa, oikeaa painamalla lähtee potku. Oikea liipaisin lyö/ampuu, vasen torjuu. Oikea ylänappi vaihtaa tuliaseen lähitaistelumoodiin, vasen ylänappi ampuu sähkötainnuttimella. Värinapeista sitten aktivoidaan asioita, säädetään taskulamppua, tarkastetaan patruunatilannetta ja käytetään tutkimusvälineitä. D-padilla tehdään lopetusliikkeet. Pelin optioista saa nopeasti säädettyä itselleen sopivan ohjaustyylin, ja alun opettelun jälkeen homma toimii hienosti.
 

 
Niponipo:
-----------
 
Peli on lyhyt, menin sen läpi noin 9 tunnissa, tosin helpoimmalla vaikeustasolla. Silti tuntui kuin olisin pelannut tuplasti kauemmin. Pelaan ehkä vielä vaikeammalla tasolla kerran läpi, koska pelissä on paljon avattavia saavutuksia, joita suorittamalla voi sitten katsella erilaisia pelintekoon liittyneitä asioita, jotka ovat kieltämättä mielenkiintoista tavaraa.
 
Taistelua on välissä todella paljon, mikä saattaa puuduttaa. Siinä vaiheessa kone kiinni, ja parin päivän päästä uudestaan niin taas maittaa.
 
Putkijuoksumekaniikassa on pari pikkujuttua, mitkä jo mainitsinkin, tosin tällaista peliä en muuna kuin putkijuoksuna ottaisikaan. Moni asia silti väännetään turhan paksusta rautalangasta.
 
Jos ei osaa/pysty heittäytymään pelin tunnelmaan ja putkimaisuuteen, ei tästä saa mahdottomia irti. Kyllä tässä tietynlaista kohderyhmää on haettu, joka ei liene maailman suurin.
 

 
Tiivistelmä:
-------------
 
Ahdistava, hämärä, omaperäisellä ja mieleenpainuvalla juonella terästetty upeannäköinen 3D-kokemus. Ei pennuille.
 
Arvosana: 9,5