Media ja viihde ›

Peli: Street Surfer
Kehittäjä: Mastertronic
Vuosi: 1986
Laitevaatimus: Commodore 64(ei bittiä)
 
Mikäs sen mukavampaa kuin skeittailla moottoritiellä kauniina kesäpäivänä. Silloin tällöin noukkia tyhjä pullo tien laidasta tai napata täysi kokispullo ohiajavasta autosta ja nauttia kylmää juotavaa. Näistä lähtökohdista liikkeelle lähdettäessä ei voi tulla muuta kuin hyväntuulinen peli. Vai voiko?
 
Ideana siis paahtaa skeittilaudalla hurjaa vauhtia moottoritiellä, väistellä samaan suuntaan matkaavia autoja, kerätä tyhjiä pulloja sekä hyppiä öljyläikkien ja keltaisten lintujen yli. Ajettavana on aina 4 mailia kerrallaan ja joka tieosuuden päätteessä sijaitsee palautuspiste johon pelihahmo heitää tyylikkäästi keräämänsä pullot. Jokaisesta kerätystä pullosta saa pienen määrän energiaa. Mahdollisuutena on myös juoda matkalla limonaadia jos onnistuu nappaamaan pullon autoilijalta. "Here kid, drink up!", lukee ruudulla ja porejuomaa tarjonnut autoilija kiihdyttää saman tien hurjaa vauhtia eteenpäin. Jos sattuu saamaan autoilija kiinni, pääsemään tarpeeksi lähelle ja nappaamaan tarjotun pullon, saa energiaa huomattavan määrän lisää.
 
Energia-palkki näkyy vauhti-palkin alapuolella ruudun alalaidassa. Jokainen kerätty pullo kirjautuu myös ruudulle. Pelin sanomana on siis että kierrätys kannattaa ja on hauskaa puuhaa. "Recycling is fun!" pulpahtaa ruudulle monta kertaa. En tiedä sitten miten kieroutunut huumorintaju pelinkehittäjällä on ollut, mutta jos kierrätystä pitää harrastaa oman henkikultansa kustannuksella ollaan aika kaukana hauskasta. Poliiseillakin olisi varmasti oma sanansa sanottavana tiekäyttäytymisestä. Onneksi takaa tulevat autot tööttäävät sentään kerran torvea ennen kuin pyyhkäisevät surutta pelaajan yli. Tarpeeksi monta osumaa niin pelaaja häviää mystisesti ja skeittilauta jää skeittaamaan keskenään hautajaismusiikkien säestyksessä.
 
Pelissä ei siis ole muuta päämäärää kuin kerätä pisteitä, joita kerääntyy edettäessä. Tämähän alkaa puuduttamaan tietysti ja peli jää aika sisällöttömäksi loppupeleissä. Musiikki nopeutuu sitä mukaan mitä vauhti kasvaa ja musiikkiraita pysyykin samana läpi pelin. Ei sillä, ovat taas sen verran mieleenpainuvat pimputukset että alta pois. Musiikki ei ala tökkimään, muu peli alkaa. Peliin nimittäin pääsee hyvin nopeasti sisälle ja sitten kun on päässyt, on kaikki jo koettukin. Väistellään autoja taajaan ja noukitaan jokunen pullo silloin tällöin. Ohjaus on onneksi sen verran suurpiirteistä ettei peliä voi kovissa nopeuksissa ainakaan liian helpoksi kutsua.
 
Taivas:
+ Musiikki
+ Addiktoivuus
+ Ääni joka lähtee pullonpalautuksen yhteydessä
+ Ääni joka lähtee kun pelaaja jää auton alle *swhoooosh!*
 
Helvetti:
- Sisällöttömyys
- Kierrätysideaa ei ihan loppuun harkittu
- Loppujen lopuksi hyvin tylsä
 
Iloisten kierrättäjien iloinen peli joka tarjoillaan mukavan musiikin kera. Kolikkopelien ystäville nostalgiannälkään.
 
* * *

Aijai. Oli niin hauska arvostelu, että plussan sait.
Kyllä ennen sentään tehtiin omaperäisiä pelejä.
"RECYCLING IS FUN!!"

The Legend of Zelda
Kehittäjä: Nintendo
Vuosi: 1987
Alusta: NES
 
(Ote ohjekirjasta)
 
"Tämän sekasorron keskellä, pienessä kuningaskunnassa Heraldien maassa, kulki taru sukupolvelta toiselle, taru Viisauden Voimista, kultaisista kolmioista, jotka omasivat salattuja voimia. Eräänä päivänä hyökkäsi maahan vihollinen, joka vei mukanaan osan kolmioista. Tätä armeijaa komensi Pimeyden Prinssi Ganon. Peläten hänen häijyä valtaansa jakoi Prinsessa Zelda viimeisen Viisauden Voiman kolmion kahdeksaan osaan ja kätki ne pelastaakseen ne Ganonilta. Samaan aikaan hän käski uskollisen kamarineitonsa Impan paeta salaa ja etsiä sankari, joka voittaisi Ganonin. Kuullessaan tästä suuttui Ganon, vangitsi prinsessan ja lähetti miehensä etsimään Impaa.
 
Impa pakeni henkensä kaupalla metsien ja vuorten yli. Hänen voimiensa ollessa loppumaisillaan, huomasi hän olevansa Ganonin asemiesten ympäröimänä. Silloin ilmestyi paikalle nuori mies, joka ajoi Ganonin asemiehet pois ja pelasti Impan. Häni oli Link. Matkallaan hän kohtasi Impan ja Ganonin asemiehet.
 
Impa kertoi hänelle Prinsessa Zeldan tarun. Urheasti lähti Link pelastamaan Zeldaa, mutta Ganon oli hirmuinen vastustaja. Jotta hän pystyisi voittamaan Ganonin, tulisi Linkin pystyä löytämään kaikki Viisauden Voiman kahdeksan osaa ja koota ne, muuten hänellä ei olisi mahdollisuutta saavuttaa Kuoleman Vuorta, jolla Ganon asui.
 
Pystyykö Link todella tuhoamaan Ganonin ja pelastamaan Prinsessa Zeldan? Vain Sinun taitosi voi ratkaista tämän."
 
PELAAMINEN
 
Jokainen Kolmion pala on piilotettu labyrinttiin, ja näitä lähdetään koluamaan, samalla keräten uutta varustusta, lisää elämäsydämiä ja rahaa. Jokaisesta labyrintista löytyy uusia varusteita, joita usein tarvitaan kyseisen labyrintin pomon tappamiseen. Uusia varusteita voi myös ostaa kaupoista.
 
Ohjaussysteemi on yksinkertainen: ristiohjaimesta liikutellaan Linkiä, A- ja B-nappuloilla käytellään miekkaa ja muita varusteita. Selectistä peli pysähtyy, ja startista pääsee valikkoon, josta valitaan varusteeet. Ohjaus toimii moitteetta, ja Link tottelee komentoja varsin nopeasti.
 
Pelin alkaessa ei anneta uusien Zeldojen tapaan neuvoja mihin lähteä, pelaaja heitetään keskelle pelimaailmaa ilman mitään käsitystä pelimaailmasta. Täytyy siis kirjaimellisesti lähteä tutkimusmatkalle. Ohjekirjasta löytyy vinkkejä pelin aloittamiseen, mutta jos ohjekirjaa ei ole saatavilla, saattaa uusi pelaaja olla hämmentynyt pelin alussa. Aloitusruudun luolasta löytyy ensimmäinen (puu)miekka, ja seikkailu voi alkaa.
 
Ruudun yläreunassa on kartta, joka ei kuitenkaan näytä muuta kuin Linkin sijainnin pelimaailmassa. "Kartta" on harmaa suorakulmikassa, jossa Linkin sijainti näkyy vihreänä pisteenä. Labyrinteista onneksi löytyy kartta ja kompassi, jotka auttavat sen selvittämisessä.
 
LABYRINTIT
 
Labyrintteja pelistä löytyy kahdeksan. Jokaiseen on piilotettu yksi Viisauden Kolmion pala, jota vartio pomohirviö. Kun pomohirviö on tapettu, tältä saa yhden sydänsäiliön, joka tarkoittaa käytännössä yhden sydämmen verran lisää kestävyyttä Linkille. Jokaisesta labyrintista löytyy myös uusi ase/tavara, joka auttaa eteenpäin pelissä. Näistä esimerkkinä vaikka silta, jousi, lautta ja taikahuilu.
 
Osa labyrinttien sisäänkäynneistä on helposti tunnistettavia, mutta osa saattaa olla äärimmäisen vaikeita löytää. Esimerkiksi tietyn puun polttaminen keskellä metsää ei välttämättä ole ensimmäinen asia, joka tulee mieleen labyrinttia etsiessä. Useimmiten löytyy kuitenkin ihmisiä, jotka neuvovat näiden labyrinttien löytämisessä enemmän tai vähemmän epäselvillä neuvoilla.
 
Kun koko Viisauden Kolmio on kerätty, on aika lähteä yhdeksänteen labyrinttiin, Kuoleman Vuorelle.
 
Kun Ganon on tapettu ja Zelda vapautettu, ei hätää: peli ei lopu vielä. Alkaa "toinen kierros", eli pimeyden maailma. Peli alkaa alusta, mutta maailma on hiukan erilainen. Labyrinttien paikat ovat muuttuneet jne.
 
Ensimmäisessä The Legend of Zeldassa on sitä jotain. Se ei ole vain nostalgiaa, vaan se on oikeasti hyvä ja aikanaan mullistava peli. Liikkuminen on täysin vapaata, sitä ei rajoiteta mitenkään. Laaja maailma, jota saa tukia, paljon hirviöitä tapettavana ja esineitä kerättävänä, salaisuuksia ja salakäytäviä etsittävänä. Juonen osuus pelissä on pieni, mutta pelattavuus ja toiminta ovat rautaa. Peli ei ole ainakaan minua vielä ikinä ehtinyt kyllästyttää, vaan aina jaksaa palata sen pariin.
 
10/10
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tulipas huonoa tekstiä, mutta toivottavasti tuosta jotain selvää saa.

The Legend of Zelda
 
Ehdottomasti plussan paikka. Ikivihreä sai juuri oikeat pisteet ja arvostelut. Itse olisin joka toisessa lauseessa hehkuttanut patteritallennuksen ihanuutta salasanasysteemin sijaan, mutta muuten komppaan ja täysiä.

Itse olisin joka toisessa lauseessa hehkuttanut patteritallennuksen ihanuutta salasanasysteemin sijaan
 
Kah, tuohan pääsi unohtumaan. Se tosiaan on lähes taivaallinen esim. Castlevania 2:en jumalattomien pitkien salasanojen jälkeen.

Mitenkäs tuota niin... Onko joukossamme muita immeisiä, jotka ovat ihastuneet King of Dragon Passiin?

The Legend of Zelda
 
Huutooni vastattiin, ja plussaa tuli! Hienoa! Ei, legendaarista!

Jaahas, täältähän saa satunnaispelaaja hyviä vinkkejä!
 
Falloutit vaikuttaa ainakin kiinnostavilta... Mites noi Elder Scrollsin aiemmat osat, onko hyviä? Toi uusin nimittäin ei tämmöisen vähän vanhemman koneen omistajalle oikein sovellu kun ei vehkeissä riitä vääntöä.

Jaahas, täältähän saa satunnaispelaaja hyviä vinkkejä!
 
Falloutit vaikuttaa ainakin kiinnostavilta... Mites noi Elder Scrollsin aiemmat osat, onko hyviä? Toi uusin nimittäin ei tämmöisen vähän vanhemman koneen omistajalle oikein sovellu kun ei vehkeissä riitä vääntöä.
 
Morrowind kannattaa tsekata. Anttilan alelaarissa pyörinyt alle kympin hintaan ja pelattava ei ainakaan lopu kesken.

Morrowind oli Anttilassa 5€. Game of the Year-edition tais olla kympin kalliimpi, siinä on vissiin lisälevyt mukana.

Action 52
1991
Nintendo Entertainment System
 
Koska asioiden haukkuminen ja täydellinen lyttääminen on jokseenkin terapeuttista, otankin seuraavaksi kohteeksi Nintendon Action 52-monipelikasetin. Tästäkin kuulkaas joskus penskana 500 markkaa maksettiin (ja itkettiin kyllä sen jälkeen kovasti), koska NES-kasetit maksoivat uusina jotain sellaista. Paketissa on siis 52 eri peliä, joista jokainen on aivan täyttä paskaa. Tai oikeastaan tätä tapausta ei voi edes ulosteeseen verrata, koska kakka hymyilyttää huumorintajuisia henkilöitä useasti. Action 52 ei todellakaan hymyilytä sen 500 markan hukkaamisen jälkeen, olisi pitänyt vaikka mieluummin aloittaa tupakanpoltto jo silloin tämän pelin ostamisen sijaan.
 
JUONI
 
52 eri peliä. Useimmat niistä ovat täysin juonettomia, pelaaja vain heitetään keskelle pelitapahtumia vailla mitään käsitystä, mikä tässäkin nyt on taas ideana. Yksikään peleistä ei herätä minkäänlaista kiinnostusta ko. pelin juonta kohtaan. Itse asiassa kaikki pelit eivät lähde edes käyntiin, mikä onkin kasetin paras puoli. Se nimittäin säästää aikaa ja hermoja vähän.
 
Viimeisenä kasetilla oleva Cheetahmen on ilmeisesti kasetin kovin paukku, sillä siinä on jonkinlainen alkuanimaatio ja juonikin ehkä. Hullu tiedemies tekee mutanttigepardeja plaa plaa, sitten ne kääntyvät isäntäänsä vastaan, jolloin tämä tekee lisää mutanttieläimiä plaa plaa plaa. Sitten nämä gepardit joutuvat taistelemaan tiensä sen tiedemiehen luokse ja lopettamaan tämän touhut. Ihan perseestähän tämä on jo tässä vaiheessa, mutta kun juoneen lisätään vielä joku Kapteeni Nintendo (tai siis, Action Gamemaster), joka imaistaan TV-ruudun kautta pelimaailmaan, alkaa todellakin möyrytä oikein tosissaan. Action Gamemasteria ei muuten kuulemma nähdä missään vaiheessa peliä, eikä hän oikein muutenkaan liity juoneen mitenkään. Joko alkaa puntti vapista ja myyrä lyödä leimaa boksereihin jännityksestä? Ei niin.
 
PELATTAVUUS
 
Vetäiskää pullo kossua, varastakaa ostoskärryt ja laskekaa niillä alas Mount Everestin rinnettä. On muuten varmasti helpompi ohjata kuin yhtäkään A52:sen peleistä. Varsinkin Cheetahmen on sama, kuin yrittäisi ristiohjaimella ohjata Ridgeä Kauniit ja Rohkeat -TV-sarjassa. Että ammupa tulipalloa, Forrester, ettei kylmä käy! Yhtä hyvin gepardimiehetkin käskyjä tottelevat.
 
Räiskintäpelit ovat mahdottomia ohjata, tasohyppelyt aivan kauheita ja loput (tiiä nuista) sanoinkuvaamattomia. Useimmat peleistä muuten kaatuvat väkisin jossain vaiheessa, joten niitä ei ole mahdollista edes läpäistä. Kuriositeettina mainittakoon, että jossain oli pidetty kilpailut, joissa Ooze-nimisen pelin läpäisijä saisi 100 000 dollaria. Jäi saamatta, sillä peli ei koskaan pysynyt pystyssä kolmea tasoa pitempään.
 
GRAFIIKKA
 
Jos yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin tässä olisi sitten vähän päälle 26 000 sanaa:
http://www.mobygames.com/game/nes/action-52/screenshots
 
Ei liene lisäkommentoinnin tarvetta. Välkkyvää, epäselvää ja ennenkaikkea rumaa pikselioksennusta.
 
ÄÄNET
 
Kasetin käynnistyessä alkava intromusiikki on se voima, joka saa ihmiset tahtomaan pahaa toisilleen. Peleissä olevat pling-äänet (kaikissa ei muuten ole minkäänlaisia ääniä) tunnetaan myös murhapöytäkirjassa nimikkeellä 'motiivi'. Nostan maljani television mute-nappulan keksijälle! All hail!
 
MUUTA
 
Helvetissä on tokikin NES-konsoleita, mutta niissä on vain yksi kasetti sisällä ja sitä ei voi vaihtaa. Arvatkaa, mikä kasetti sieltä löytyy?
 
+ Kaikki pelit eivät toimi
 
- Verbaalinen ilmaisuni ei riitä enää tälläisen paskan lyttäämiseen tarpeeksi
- Kaikki mahdollinen, alkuruudusta loppuruutuun. Siis KAIKKI
 
Arvosanaa en anna, vitut alan tuhlaamaan mitään numeroita tälläiseen. Se olisi loukkaus kouluarvosanajärjestelmän keksijää kohtaan.
 
Lista peleistä:
1. Fire Breathers
2. Star-Evil
3. Illuminator
4. G-Force Fighters
5. Oooze
6. Silver Sword
7. Critical Bypass
8. Jupiter Scope
9. Alfredo and the Fettucinni's
10. Operation Full-Moon
11. Dam Busters
12. Thrusters
13. Haunted Hills of Wentworth
14. Chill-Out
15. Sharks
16. Megalonia
17. The French Baker
18. Atmos-Quake
19. Meong
20. Space Dreams
21. Streemerz
22. Spread-Fire
23. Bubblegum Rosie
24. Micro-Mike
25. Underground
26. Rocket Jockey
27. Non-Human
28. Cry Baby
29. Slashers
30. Crazy Shuffle
31. Fuzz Power
32. Shooting Gallery
33. Lollipops
34. The Evil Empire
35. Sombrero's
36. Storm Over the Desert
37. Mash-Man
38. They Came From Outer Space
39. Laser League
40. Billy-Bob
41. City of Doom
42. Bits and Pieces
43. Beeps and Blips
44. Manchester Beat
45. Boss
46. Dedant
47. Hambo's Adventures
48. Time Warp Tickers
49. Jigsaw
50. Ninja Assault
51. Robbie and the Robots
52. The Cheetahmen (The Action Gamemaster)
 
EDIT: Pakko tarkistaa emulaattorilla, että oliko tämä paketti nyt niin huono kuin muistin. Tämä on jotain aivan käsittämätöntä. Ei tätä jumalauta testaamatta voi uskoa, miten huono tämä oikeasti on. Nykyään se vielä onnistuu halvemmallakin kuin 500 markalla.
 
EDIT 2: Hahah! Kokeilkaapas vaikkapa Manchester-peliä, jos emuloitte tätä. Jos pelaan enää yhtään enempää, niin tapan kaikki. Vittu tapan!
 
EDIT 3: Sen verran otan takaisin, että kaikissa peleissä näyttäisi sittenkin olevan äänet ja musiikit. Ei muita ota! Sanomattakin lienee selvää, että kuuntelen vaikka Bon Jovin panhuilu-covereita mieluummin kuin noita rektaalisia pimputuksia yhtään. Lähdenkin tästä raapimaan kynsillä liitutaulua, moi!

Jeah, Cheetahmenhän on suorastaan legenda surkeudessaan.

Condemned: Criminal origins (Xbox360)
 

 
Monolith on jo kauan puskenut kovia pelejä, kovimpana ehkä taannoinen F.E.A.R. jota odottelen uudelle boxille innolla, ja sama tahti jatkui tässäkin. Condemned oli yksi X360:n julkaisupeleistä, eikä ollenkaan huono sellainen.
 
Heti alkuun - ei kannata päästää kovin pieniä poikia ja tyttöjä tämän pelin kimppuun. K18-leima lienee parasta ottaa vakavemmin kuin useissa muissa "aikuispeleissä", sillä kyseessä on ehkä häiritsevin peli mitä muistan pelanneeni vuosiin, jos ikinä.
 

 
Tausta:
---------
 
Condemed alkaa, kun päähenkilö, FBI-agentti Ethan Thomas saapuu toverinsa kanssa rikospaikalle. Sarjamurhaajan perässä ollaan, ja samalla kaupungin eri osia vaivaa mystinen tartunta, joka tappaa lintuja ja tekee asukeista vähintäänkin mielisairaita. Pari asiaa menee pieleen kuten odottaa sopii, ja juonenkäänteitä on odotettavissa. Jotten spoilaisi, en voi kertoa enempää. Itse tarina on parempi kuin mihin peleissä on totuttu, ja menee kiinnostavammaksi mitä lähemmäksi loppua peli etenee. Huomasin oikeasti haluavani tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.
 

 
Peli:
-----
 
Condemned on silmistä kuvattu 3D-mäiskintä/räiskintä, muttei kuitenkaan normaalissa merkityksessä. Juonenkuljetus ja pelin hämärä tunnelma on omiaan tekemään tästä normaalimenosta poikkeavan tapauksen. Peli on putkijuoksu, mikä sopii tähän vallan mainiosti. Skriptaus toimii täydellisesti, ja usein pelkkä vihollisen tekoäly saa tilanteen vaikuttamaan skriptatulta.
 
Agenttimme suorittaa kujanjuoksuaan tutkimusvälineistö mukanaan. Aina välillä tulee eteen tilanteita, joissa CSI-vekottimia käytetään johtolankojen etsimiseen ja juonen kuljetukseen. Kuitenkaan vehkeistä ei saa kaikkea irti, sillä koko homma on rautalangasta väännetty. Laitteita voi käyttää vaan niille määrätyissä paikoissa, mutta onneksi itse hienosäädön saa tehdä itse, jotta välittyisi hieman tutkimisen tuntua. Laitteita ja tutkimustapoja on riittävästi, ja luovat peliin oman tunnelmansa.
 
Thomas kokee myös omituisia flashbackeja ja näkyjä aika ajoin, mitkä luovat upeaa tunnelmaa. Koskaan ei tiedä, onko päähahmo sekoamassa vai onko kaikki asiat pahasti pielessä ja jotain todella hämärää tapahtumassa. Parhaimmillaan tunnelma on surrealistinen ja hyvin, hyvin ahdistava. Pidän pienenä suorituksena, että uskalsin pelata pelin yöllä loppuun. Yksin. Itse tarina, varsinkin lopussa, saa sellaisia käänteitä ettei edes tajua mitä helvettiä tapahtuu. Osittain tämä lienee tarkoituskin, että muutama asia jää epäselväksi. Jonkinlainen David Lynch-olo tästä jäi päähän, eikä se ole huono asia.
 
Thomas on pakotettu rymyämään saastaisimpia ja pimeimpiä loukkoja mitä kuviteltavissa on, ja hyvin paljon tästä tapahtuu yksin. Lähes poikkeuksetta jokainen vastaantuleva on järkensä (ja usein ulkomuotonsa) menettänyt kadun asukki, loottaaja tai mikä vaan - kuitenkin vihollinen. Taistelua on paljon, ja se toimii mukavan simppelisti. Ympäristöstä voi repiä ilahduttavan monia objekteja aseeksi (kaasuputki, lapio, palokirves, kakkosnelonen muutamia mainitakseni), ja usein tämä on välttämätöntäkin koska aseita ja ammuksia on saatavilla vähän.
 
Lähitaisteluaseilla on kaksi liikettä - torjunta ja lyönti. Oikea ajoitus on avainsana. Kuulostaa liian yksinkertaiselta, mutta toimii hienosti. Hieman toisistaan vaihtelevat animaatiot pitävät taistelut intensiivisinä. Taisteluun omaa dynamiikkaa tuo Taser-sähkötainnutin, joka ampuu sähköä johtavan langan pitkälle etäisyydelle. Kun vihulaiseen osuu, se sätkii aikansa, jolloin siltä voi ottaa aseen kädestä tai vaan mätkiä hengiltä. Thomas osaa myös potkaista, joka joskus on välttämätöntä - esimerkiksi kun on juuri lyönyt raskaalla aseella ohi ja vihollinen on lyömässä takaisin. Sadistit tykkäävät, kun toisinaan pökertyneitä, polvillaan huojuvia narkkareita saa lopettaa hyvin ilkeillä lopetusiskuilla.
 
Tuliaseita jaetaankin sitten vähemmän. Jokainen ammus on tärkeä, vaikka usein paniikissa tuleekin sohlattua monta kutia turhaan. Tuliaseenkin saa muutettua lähitaisteluaseeksi napinpainalluksella. Jos haulikosta loppuu ammukset, tai haluat säästää niitä, voit mätkiä aseen perällä.
 
Hieman pöllönä ideana aseita voi kantaa vaan yhtä kerrallaan. Pari kertaa joutuu ravaamaan edestakaisin, kun kädessä onkin haulikko ja ovi pitää aukaista lekalla. Onneksi tässä putkijuoksussa ei juurikaan edestakaisinjuoksemista ole.
 
Pidin ensin suurena virheenä sitä, että pelissä ei tosiaankaan voi hyppiä. Läpipelattuani pelin tajuan, ettei se ole virhe laisinkaan. Mihinkään kynnyksiin Thomas ei pysähdy, ja jos jostain voi kiivetä yli, mennä läpi, hypätä alas tai mitävaan, niin peli ilmoittaa siitä orjallisesti. Kentät ovat yleensä sisätiloja tai niiden välittömiä ympäristöjä, joten "miksi vitussa tuostakaan ei muka voi mennä"-ajatuksia ei pääse juurikaan syntymään, koska pelimekaniikka tukee kenttäsuunnittelua hyvin.
 
Sitä pidän plussana, että aina kun tulee lievä kyllästyminen pelin tilanteeseen, niin tulee jotain hieman erilaista vivahdetta mukaan.
 

 
Tekoäly:
-----------
 
Vihulaisten tekoäly on kerrankin hyvää tasoa, joskaan F.E.A.R.in jälkeen perusfiksuus ei ole yllätys. Ei tässä mitään ihmeitä tietenkään tehdä, mutta vihollisten touhussa on oikeasti järkeä. Kaikki riippuu paljon myös itse vastustajasta. Jos vastassa on hiuksensa menettänyt hysteerinen tyttöraukka, niin mokoma ei suuria temppuja osaa. Jos vastassa onkin paikkoja loottaileva asemies tai -ryhmä, niin johan mennään esineiden taakse suojaan ja ammutaan välillä. Pieniä koukkaamisiakin tehdään, ja kytätään nurkan takana. Useammin kuin kerran sain pataani, kun vihulainen oli jäänyt nurkan taakse kyttäämään selkä seinää vasten valmiina iskemään. Hämäysiskujakin perkeleet tekevät välillä - on noloa huomata torjuvansa vain pientä elettä ja saavansa pataan suojauksen laskiessa. Kuitenkin suuri osa hyökii päälle apinanraivolla, mikä sopii pelin vinksahtaneeseen luonteeseen hyvin.
 
Tilanteisiin regointikin vihulaisilla toimii. Kun tulee paska housuun, juostaan karkuun. Jos ei ole asetta, se revitään seinästä tai maasta, aivan mistä tahansa pelaajakin aseensa hankkii. Jos ase putoaa, se nostetaan tai harhaillaan vähän aikaa tokkuraisena ja revitään kaapinkansi kättä pidemmäksi.
 
Ja koska jokainen vastaantuleva tuntuu olevan vähintään vankimielisairaalakamaa, niin tilanteeseen sopii että väki tappaa toisiaan. Jotkut ovat joskus selvästi tiimissä keskenään, mutta usein järkensä menettäneet ihmispolot vaan käyvät lähimmän kimppuun.
 
Onneksi tämä ei ole Doom3, sillä vihulaiset eivät aina tule takaapäin päälle. Muutaman kerran pelaaja pääsee jopa yllättämään harhailevan kaistapään.
 

 
Toteutus:
-----------
 
Alkuunsa on selvä, että peli näyttää hyvältä. Samanlaista "voi perkele"-ilmiötä ei synny kuin Oblivionin parhaina hetkinä, mutta grafiikka on huipputasoa. Ja kun siihen yhdistää liikkeen, niin efekti on valmis. Iskusta horjahtavat viholliset könyävät maastoa monilla eri tavoilla, ja joskus tuntuu ettei mitään valmiita animaatiota ole edes purkitettu. Aseet lentävät osuman saaneen kädestä, maasta koitetaan nousta vielä hakattavaksi, ympäristö reagoi yllättävän hienon fysiikanmallinnuksen avustuksella ja kaikkea kivaa sattuu. Vaikka peliä ei voisi luonnehtia räiskinnäksi, koin tässä pelissä hienoja räiskintähetkiä. Kyyristelin suojassa tavarakasan takana kun laatikoita lenteli osumien voimasta ja ammukset jättivät seiniin pysyvät jäljet. Hetken päästä vihollinen alkoi katsomaan asettaan - se oli tyhjä! Mokoma otti aseen lähitaisteluasentoon samalla kun toinen vihulainen vaihtoi asemia ja suojasi aseella kaverinsa päälleryntäystä.
 
Omakin hahmo näkee jalkansa, mikä ei tunnu suurelta asialta, mutta immersion kannalta homma toimii. Omaa varjoa säikähtää useammin kuin kerran, kun kaatuneet pöytälamput luovat seinille uhkaavia varjokuvia. Muutaman kerran katsoessani peiliin säikähdin todenteolla kun peilissä näkyi takaapäin päällekäyvä sekopää.
 
Grafiikka ei olisi sinällään mitään, jos ei olisi funktiota mihin sitä käyttää. Peli on tunnelmaltaan pimeä, hämärä ja ahdistava. Kun tarkoitan pimeä ja hämärä, niin tarkoitan niitä potenssiin kuusi. Ympäristö on pimeäpainotteista, mutta ei kuitenkaan ylipimeää Doom3:n tyyliin. Luonnonvaloa silti ei juurikaan nähdä, mutta taskulamppu onkin tässä paikallaan, ja toisin kuin Doomissa, tässä lamppua voi pitää päällä samalla kun käyttää aseita. Lähestulkoon kaikki ympäristössä on ahdistavaa. Valaistusefektit, seinäpiirrokset, kuolleet linnut, rappeutuneet maisemat, seinäkirjoitukset, mallinuket yms.
 
Vastaantulevat tyypit ovat vastenmielisiä kaikin tavoin. Ne matelevat maassa, tulevat hyllyköiden väistä ja huutelevat mitä hämärimpiä asioita. Joitakin pirulaisia käy jopa sääliksi. Monta kertaa huomaa olevansa turhankin kovaa mukana tunnelmassa, kun ampuu kallisarvoisen lippaan tyhjäksi jo kuolleena makaavan vastustajan ruhoon. Näitä "kuole saatana"-tilanteita tulee mukavan usein.
Itse väkivalta on isoa. Tässä ei lyödä päitä irti, eikä irtoraajoja tule ellei niitä ole tilanteissa jo valmiinan, mutta väkivallan tuntu on todella vahvasti läsnä. Hampaat ja mönjä lentää kun narkkaria tempaisaa putkella päähän, ja maassa sätkivää haalarimiestä kun lyö ja potkii hiki otsalla niin siitä on aku ankka kaukana.
 
Äänet ovat hienoa tasoa myös. Rapinaa, askeleita, sairasta musiikkia ja yleistä äänimaisemaa tulee siihen malliin, että pelaaja on kokoajan varpaillaan. Joskus hätääntyy jo siitä, että kävellessään potkii maassa olevaa roskaa, pulloja tai pikkuesineitä kumoon, eikä heti tajua mistä ääni tulee. Näin tuetaan äänillä tunnelmaa.
 
Peli ei takkua missään vaiheessa, ja toimii sulavasti kautta linjan. Lataustaukoja ei ole, ellei lasketa chapterista toiseen siirtymistä. Koko chapteri on kerralla muistissa eikä katkoja tule. Teknisesti peli on moitteetonta työtä, ja sen huomaa.
 

 
Kontrollit:
------------
 
Hyvin toimii. Perusoletuksena vasen tatti liikuttaa, oikea kääntyilee. Vasenta tattia painamalla ollaan juoksumoodissa, oikeaa painamalla lähtee potku. Oikea liipaisin lyö/ampuu, vasen torjuu. Oikea ylänappi vaihtaa tuliaseen lähitaistelumoodiin, vasen ylänappi ampuu sähkötainnuttimella. Värinapeista sitten aktivoidaan asioita, säädetään taskulamppua, tarkastetaan patruunatilannetta ja käytetään tutkimusvälineitä. D-padilla tehdään lopetusliikkeet. Pelin optioista saa nopeasti säädettyä itselleen sopivan ohjaustyylin, ja alun opettelun jälkeen homma toimii hienosti.
 

 
Niponipo:
-----------
 
Peli on lyhyt, menin sen läpi noin 9 tunnissa, tosin helpoimmalla vaikeustasolla. Silti tuntui kuin olisin pelannut tuplasti kauemmin. Pelaan ehkä vielä vaikeammalla tasolla kerran läpi, koska pelissä on paljon avattavia saavutuksia, joita suorittamalla voi sitten katsella erilaisia pelintekoon liittyneitä asioita, jotka ovat kieltämättä mielenkiintoista tavaraa.
 
Taistelua on välissä todella paljon, mikä saattaa puuduttaa. Siinä vaiheessa kone kiinni, ja parin päivän päästä uudestaan niin taas maittaa.
 
Putkijuoksumekaniikassa on pari pikkujuttua, mitkä jo mainitsinkin, tosin tällaista peliä en muuna kuin putkijuoksuna ottaisikaan. Moni asia silti väännetään turhan paksusta rautalangasta.
 
Jos ei osaa/pysty heittäytymään pelin tunnelmaan ja putkimaisuuteen, ei tästä saa mahdottomia irti. Kyllä tässä tietynlaista kohderyhmää on haettu, joka ei liene maailman suurin.
 

 
Tiivistelmä:
-------------
 
Ahdistava, hämärä, omaperäisellä ja mieleenpainuvalla juonella terästetty upeannäköinen 3D-kokemus. Ei pennuille.
 
Arvosana: 9,5

The Last Ninja 1 ja 2 (C64)
 
Silloin:
--------
 
Ristus mikä grafiikka! Ja mitkä musiikit! Animaatiot! Se heittelee kaasukranaattejakin (ninjanpieru)! Ja aseita, on nunchakua, miekkaa ja heittotähtiä. Hienot maisemat ja upeaa seikkailua! Ooh, mitä ympäristöjä! Viidakkoa, erämaata, kaupunkia, luolastoja! Viholliset tekevät harakirin/seppukun jos pääsee juoksemaan ohi! Ooh!
 
Arvosana: 9,5
 

 
Nyt:
----
 
Silloiseksi kovat grafiikat kyllä. Ja teemamusiikkia ei unohda koskaan. Mutta mikä VITTU siinä on, että aikuinen mies, ja vielä ninja, ei pääse pienen puron yli normaalisti? Hypitään pienien kivien päällä ja aina ohi, ja sitten kuollaan. Ja mitä vitun puzzleja ne on, että laitetaan koiranruokaa uuniin jotta saataisiin kottikärryt? (huom. karrikoitu kuvitteellinen esimerkki)
 
Arvosana: 9+

Jaahas, täältähän saa satunnaispelaaja hyviä vinkkejä!
 
Falloutit vaikuttaa ainakin kiinnostavilta... Mites noi Elder Scrollsin aiemmat osat, onko hyviä? Toi uusin nimittäin ei tämmöisen vähän vanhemman koneen omistajalle oikein sovellu kun ei vehkeissä riitä vääntöä.
 
Ilman muuta myös Falloutit. Pärjännet tosin pelkällä kakkosella, koska ykkösessä on pari rajoitetta mitä kakkoseen on sitten paranneltu. Mutta et mene vikaan, jos molemmat hommaat. Fallout 2 onkin all time-ykkönen peleissäni koskaan. Pidän vielä graafisesta ulkoasusta, hienoa ettei se ole 3D-peli. Grafiikka on sellaisenaan vieläkin toimivaa. Kaikki siinä toimii. Kikkeli. Nyt syön makaroonilaatikkoa ja se ei ole kenenkään vika.

Condemned: Criminal origins (Xbox360) - Kommentteja
 
Hyvä arvostelu Tempura. Itseäni nyppi toisto, jonka takia en vieläkään ole pelannut peliä läpi vaan pikkuhiljaa vääntänyt sitä. Ihan lopussa käsittääkseni vielä ollaan.
 
Taistelu on yksinkertaista ja loppujenlopuksi hyvä niin. Turha tuota mätkimistä liikaa monimutkaistaa kun se toimii näinkin. Missään pelissä väkivalta ei ole tuntunut, ja nimenomaan tuntunut näin brutaalilta. Viholliset todellakin käy päälle kuin vesikauhuiset ja niiden järjettömän aggression saikin aluksi tuntea melko usein nahoissaan. Perkele mitä kaistapäitä.
 
Juoni ? Vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta loppuratkaisua kyllä osaa jo odottaa, sen verta mystiseksi on peli mennyt.
 
Äänet ja Grafiikka ? Peli kuulostaa hyvältä ja vähemmän yllättäen taustahuminoita ja kolinoita on käytetty hienosti hyväkseen. Peli on myös kaunis, muttei mikään silmien räjäyttäjä. Kuitenkin tähän tasoon tottuneena perus-boxin pelit näyttää suht kämäseltä.
 
Surroundit raikaa, verhot ikkunan edessä jne. Kyllä tuohon tunnelmaan ainakin minä osasin upota. Muutama suhteellisen tiukka sydärikohta pelissä on (mm. fucking mallinuket, argh!) joista suurin osa EI ole, tai ainakaan tunnu skriptatuilta.
 
F.E.A.R.ia en PC:llä ole pelannut kun ei ole toivoakaan saada sitä pyörimään. Sitä odotellessa siis...
 
Arvosana ? Jhaaah, 8/10 about. Katotaan kun tuo loppuratkaisu on takana...

Action 52, ei hittolainen! :D
 
Olin jo unohtanut kyseisen pläjäyksen. Kaverin Megadrivellä tuli aikoinaan pelailtua muutaman kerran, mutta paskojahan nuo pelit ovat.
 
EDIT: Kuvankaappauksista päätellen Segan versio oli hieman hifimpi, mutta samaa jöötiä se silti oli; kuin kakkakikkare tinapaperissa.

Ilman muuta myös Falloutit. Pärjännet tosin pelkällä kakkosella, koska ykkösessä on pari rajoitetta mitä kakkoseen on sitten paranneltu.
 
Ashia selvä! Kiitti.

Unreal Tournament 2004 / PC-DVD / Epic Games
 
Muistatteko entisaikojen 1st person nettipelit? Unreal Tournament ja Quake III etunenässä. Ylinopeaa mättöä jumalattoman kokoisillla aseilla. Kiihkeää toimintaa, jossa taito hyppiä ja strafettaa punnittiin. Kuolemakaan ei tosin haitannut, kun kentälle pääsi samantien takaisin. Mutta mitä sitten tapahtui?
 
Rupesi tulemaan realismiin pohjautuvia pelejä, joissa oli tavoitteita ja joissa nyhjättiin nurkissa "kämppäämässä". Epärealistiset scifimäiskeet alkoivat olla katoava laji ja kaikki puhuivat vain Battlefieldistä ja erityisesti "Köyntteristä". Sekomättöjen ystävien iloksi Epic Games julkaisi kuitenkin vuonna 2003 uuden painoksen UT:sta ja seuraavana vuonna parannellun version, nimeltään Unreal Tournament 2004.
 
Peli on puhdasta urheilua, jopa ohuen juonensa puolesta. Pelaajat ottavat toisistaan mittaa mielikuvituksellisilla kentillä ja räimivät toisiaan edellisistä osistaan tutuilla aseilla, kuten miniguneilla, flak cannoneilla ja singoilla. Pelitempo on edellisistä osista tutun kiihkeä eikä toiminta lakkaa hetkeksikään. Pelimuotoja on entistä enemmän, sillä tuttujen deathmatchien ja capture the flagin seuraksi on kehitelty uutuutena mm. Onslaught, jossa kaksi joukkuetta yrittää tuhota strategisia kohtia suurilla ulkoilmakentillä.
 
Tasoihinkaan ei heti pääse kyllästymään, sillä niitä on yli sata. Vaihteluakin on riittämiin, sillä ne voivat vaihdella hilittömien pilvenpiirtäjien katolla alhaisessa painovoimassa leijumisesta aina kovaa vauhtia kulkevan junan mukana riehumiseen. Variaatiota on siis yksinkertaisesti hillittömästi enkä usko, että yksikään toinen nettimättö tarjoaa näin paljoa sisältöä. Ja jos se ei riitä, on mukaan vielä pistetty perinteiden tapaan UnrealEd, jolla onnistuu uuden pelisisällön luominen suhteellisen vaivatta pienen harjoittelun jälkeen.
 
Koska Epicillä on aina ollut mielessä myös oman pelimoottorin lisensointi muille firmoille, on 2004:n Unreal-moottori varsin laadukas teos. Peli näyttää parhaimmillaan hävyttömän hienolta ja pyörii nikottelematta, vaikka kaikki grafiikkaoptiot on vedetty tappiin. Vaikkei peli joidenkin mielestä ollut edes ilmestyessään viimeistä huutoa, on minusta nettipelin pyöriminen jouhevasti tärkeämpää. Harva sitä pysähtyy ihailemaan jotain varjostusefektejä, kun mielessä on vain vastapuolen kutittelu singon ammuksilla. Nettikoodikin on tutun sutjakkaa eikä lagaamista tapahdu kovinkaan usein
 
Realistisemmille verkkopeleille on paikka ja aika, mutta toisinaan haluaa nettiräiskeet järjettöminä ja överiksi vedettyinä. Silloin on aika pistää Unreal Tournament 2004 käyntiin ja nauttia monipuolisimmasta nettimätöstä, mitä kuunaan on tehty. UT 2004 on kaikinpuolin perhanan laadukas teos, mitään ei jää kaipaamaan eikä mistään löydä suurempaa nipottamisen aihetta. Verkkomättöjen kingi on tässä. Edelleen.
 
HYVÄÄ:
+ menoa ja meininkiä piisaa
+ hieno ulkoasu ja toimivat äänet
+ älyttömästi sisältöä
+ ylipäätään paras nettimättö
 
HUONOA:
- kutistetut pelaajahahmot
 
Niin ja arvosana olkoon vaatimaton 10/10 + suositus tutustua