Yleistä keskustelua musiikista ›

siinä Tarjan vastaus kirjeeseen.
 
Hyvä yleisö,
 
Viime sunnuntaiaamusta lähtien olen saanut lukuisia vaatimuksia eri median tahoilta vastata tilanteeseen. Lehdiltä, radioasemilta, TV-asemilta, faniklubeilta ja faneilta Suomesta sekä joka puolelta maailmaa. Minun on sula mahdottomuus vastata miljooniin vaatimuksiin jokaiselle yksitellen. Päätin kirjoittaa nyt omille nettisivuilleni pienen kirjoituksen, jota mediakin voisi käyttää hyväkseen.
Tämä on surun ja tuskan hetki ja minun on hyvin hankala puhua tästä.
 
Olen tällä hetkellä Argentiinassa. Toivon, että voitte ymmärtää, kuinka tämän järkyttävän, ennalta-arvaamattoman elämänmuutoksen jälkeen en voinut jäädä yksin kotiimme Suomeen. Mieheni oli varannut lentolippunsa Argentiinaan jo useita kuukausia sitten, joten minä päätin viime hetkellä matkustaa hänen kanssaan. Mutta fakta, että olen Argentiinassa ja että täältä on pitkä välimatka Suomeen, ei tietenkään ole mikään syy siihen etten voisi kommentoida tilannetta ja tapahtunutta. En vain itsekään vielä käsitä sitä enkä sitä, miksi pojat tekivät näin.
 
Viime perjantai 21. lokakuuta oli päivä, jota koko bändi oli odottanut kauan.
 
Harjoitukset alkoivat aikaisin aamusta. Olin hyvin kipeä ja jännittynyt, koska en ollut edes kyennyt laulamaan harjoituksissa. Hermostuneisuuttani lisäsi se, että konserttiohjelma oli pidempi mitä normaalisti Nightwishin konserteissa. Lisäksi me esiinnyimme vieraan taiteilijan kanssa, minulla oli huomattavasti enemmän vaatevaihtoja konsertin aikana ja ensimmäistä kertaa käytimme suuria screenejä sekä yleensäkin suurempaa lavaproduktiota. Ei pidä tietenkään unohtaa faktaa, että kaikkien edellisten muutoksien lisäksi konsertti taltioitiin.
 
Kaikki me bändin 5 ihmistä teimme mahdolliseksi sen, että vihdoinkin soitimme Hartwall Areenalla konserttimme.
 
Vaikkakin jokainen meistä tiesi, että konsertti oli etukäteen loppunmyyty, vasta lavalla ollessamme huomasimme, että jokaisen paikan täytti kasvo. Tunne oli uskomaton.
En tule koskaan unohtamaan, miten ihanalta tuntui upean suomalaisen yleisön kannustus ja vastaanotto.
 
Konsertin päätteeksi lavalla itkin ilon kyyneliä. Ilon kyyneliä siitä, että sain tehtyä parhaani, vaikkakin olin sairas. Ilon kyyneliä siitä, että meidän pitkä kiertue sai parhaan mahdollisen päätöksen ja ilon kyyneliä siitä, että sain parhaimman kiitoksen mitä artisti voi toivoa saavansa tekemästään työstä: suuret aploodit ja monet hymyilevät kasvot edessäni. Sillä hetkellä en tiennyt, että joudun vuodattamaan surun kyyneliä hyvinkin pian.
 
Konsertin jälkeen pojat kutsuivat minut takahuoneeseensa ja pyysivät minua halaamaan kaikkia heitä yhdessä. Sillä hetkellä halaus tuntui odottamattomalta, sillä tradiitioksi muuttunut halaus oli samanlainen, jonka olimme tottuneet tekemään ennen jokaista konserttia. Traditio, joka oli jäänyt pikku hiljaa lisääntyneiden riitojen jäädytettyä välimme.
Välitön tunteeni halatessani heitä oli kiitos, jonka sanoinkin ääneen, saamatta siihen keneltäkään vastausta. Tämän jälkeen he antoivat minulle kirjeen, jonka pyysivät minun lukevan seuraavana päivänä. Tämä kirje on sama kirje, joka nyt on julkaistu avoimesti julkisuudessa.
 
Luin kirjeen ja järkytyin. En tiennyt mitä ajatella, enkä oikeastaan vieläkään nyt kirjoittaessani näitä rivejä.
 
Aistin suurta vihaa kirjeessä. Ajatukseni ovat todella sekavat ja on mahdoton ymmärtää tapahtunutta, mutta en halua vastata tähän vihaan vielä suuremmalla vihalla. Yksityisasiat eivät missään nimessä pitäisi tulla mainituiksi julkisesti. Olen pahoillani, että pojat ovat tulkinneet meitä noin väärin. En tunnista itseäni siksi, jota kirjeessä kuvaillaan.
 
Olen varma, että tämä on surullinen hetki meille kaikille, pojille myös.
 
Kun kuitenkin olisi ollut niin monta eri tapaa ja mahdollisuutta ilmaista tämä asia minulle, en tule koskaan ymmärtämään tapaa jonka he valitsivat. Kirjeessä he syyttivät minua useista pahoista asioista. Mutta sillä, että he ottivat Marcelon, minun aviomieheni, mukaan tähän sotkuun, he ylittivät rajan. Marcelo on mies, jota rakastan. Hän on ystäväni ja hän on ollut suurin tuki minulle viime vuosina.
 
Me olimme olleet bändikavereita 9 vuoden ajan. Noiden vuosien aikana koimme hyviä hetkiä sekä välillä hieman huonompia hetkiä. Minä luulin tunteneeni nämä ihmiset, mutta olin väärässä. Toki tiesin jo minun ja mieheni suhteen alusta lähtien etteivät bändin jäsenet hyväksyneet häntä. Se oli helposti luettavissa jatkuvasti heidän kommenteistaan ja käyttäytymisestään. Mistä se johtui? Siitä, että hän on syntynyt Etelä- Amerikassa? Siitä, että minä valitsin avioliiton enkä jatkanut olemistani bändin omana tyttönä? Siitä, että olen ainut nainen bändissä eivätkä bändin jäsenet koskaan ottaneet minua vakavasti. Mieheni oli se, joka auttoi saamaan ääneni kuuluviin?
 
Joka tapauksessa kaikki tämä jo tapahtunut ei tee heistä minun silmieni edessä paholaisia. Nyt on aika rauhoittua ja ajatella tapahtunutta. Minun täytyy laittaa tunteeni kokoon taas, mutta lupaan palata julkisuuteen tässä asiassa pian. Aion ilmoittaa lehdistötilaisuudesta, jossa tulen kertomaan tulevaisuuden suunnitelmistani. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että käyttäisin tilaisuutta aseena tai vastaiskuna ketään vastaan. On todella vaikea miettiä rajaa henkilökohtaisten yksityisasioiden ja sen välillä, mitä kaikki ovat omista tuntemuksistani ja näkökulmastani oikeutettuja kuulemaan.
 
Upeata musiikkia mitä teimme yhdessä, ei voi mikään eikä kukaan hävittää tai tuhota.
 
Kiitos kaikille ihmisille jotka kannustavat minua läpi tämän raskaan ajan. Perheeni, ystäväni, kollegani sekä lukuisat fanini. Rakastan teitä ja tunnen syvästi, etten ole teitä koskaan pettänyt.
 
Tarja