Lyriikka ›

Voi voi, mitähän tähän osaisi sanoa. En osaa paremmuusjärjestykseen laittaa, kun kaikki ovat omalla tavallaan parhaita.
 
Martti "Huu Haa" Innanen.
Sellaista absurdian ilotulitusta ja tosikkojen pilkkausta että alta pois. Nero. Ja vieläpä monialainen.
 
Dave Lindholm.
Sanat vaan kulkee ja vaikka tuntuu ettei niistä mitään tolkkua ota, niin silti kaikki tuntuu kovin itsestäänselvältä. Yksi niistä hyvin harvoista suomalaisista, jonka englanninkielinen materiaalikin kuulostaa autenttiselta.
 
A.W. Yrjänä.
Vähän samaa kuin Davenkin suomenkielessä. Itse en aina jaksa niitä nillittäjiä, jotka valittavat että A vaan pistää sanoja peräkkäin eikä itsekään tiedä mitä sanoo. Ehkä joissain biiseissä näin voi ollakin, mutta onko sillä oikeasti väliä? En mä aina ymmärrä noista ulkomaan sanoistakaan puolia, pääasia että vaikka ei ymmärräkään niin tunnelma välittyy ja hyvältä tuntuu.
 
Jarkko Martikainen.
Kyllä herrasta kuulee että on Harmsit luettu. Ja monet muutkin. Viittauksia suuntaan jos toiseen satelee. Nykyään tosin joskus kaipaa niitä alkuaikojen mistään välittämättömiä lausepurkauksia. Tasalaatuista tavaraa.
 
Heikki "Hector" Harma.
Joistain naiviuksista ja viime vuosien löystymisestä huolimatta ei voi unohtaa kuinka loistavaa materiaalia miehen kynästä sikisi kultaisina vuosina. Moni nykylyyrikko on paljon velkaa isolle miehelle.
 
Juice Leskinen.
Itsestäänselvyys jos kuka. Oikeastaan hyvin pitkälle samat sanat kuin Hectorista pätevät Pauli Matti Juhaniinkin.
 
Tommi Liimatta.
Harvoja näistä "nuoremman" polven sanoittajista joka on tuonut jotain uutta kentälle. Suurena tollouden ystävänä tosin pidän paljon enemmän niistä parin eka levyn sanoituksista, jotka koostuivat lähinnä muutaman sanan huomioista, jotka liimattiin yhteen käsittämättömällä tavalla ja saatiin silti kuulostamaan yhtenäiseltä sanoitukselta.
 
Kari Peitsamo.
Tuli mieleen Tommista kirjoittaessani ja paljonhan heitä on vertailtukin. Peitsamo on kuitenkin enemmän pelkistyksen mestari. Suomenkielinen tuotanto, varsinkin se alkupää on mannaa. Kuka muu voisi laulaa koottavasta lasisesta muurahaispesästä ja kuulostaa samalla olevan täysin tosissaan?
 
Ismo Alanko.
Itsestäänselvyyksiinhän tämä kuuluu. Itselleni (iästäkin johtuen) tärkeimpiä ovat Hassisen Koneen ja Sielun Veljien aikaiset sanoitukset. Niihin aikoihin vielä päästiin radiosoittoboikottiin kun uhottiin käytettävän Suomen lippua epäpyhiin tarkoituksiin. Monelle sanoittajalle ollut varmasti esikuvana, ehkä liiankin monelle.
 
Mikko Saarela.
Saarelan aikaiset Eppu Normaali -levytykset ovat riimien juhlaa, eikä kynä tylsynyt vielä Freud jne. -orkesterissakaan. Ja ihan hyvin se Martti sittemmin on perintöä eteenpäin vienyt.
 
Eero Hyyppä.
Tehkää siitä näköispatsas! Eeron verbaliikka ja elämän nurjien puolien esilletuonti melodramaattisessa valossa huumoria unohtamatta on vertaansa vailla. Enemmän tätä miestä tulisi hehkuttaa. Aliarvostettu on äärettömän tyhmä sana, mutta nyt ei olla kaukana siitä.
 
Pauli Hanhiniemi.
Kun unohdetaan ne leipäsanoitukset, joita Pauli on väsännyt ties kenelle, niin Kolmannen naisen levyiltä löytyy aivan loistavaa lyriikkaa. Ei se ole sitä pelkkää paskanhajua, kuten monet tuntuvat luulevan. TJEU: Puhuva apina.
 
Gösta Sundqvist.
Tuollaisella nimellä varustettu mies vääntää koko kansakunnan syvimmät tunnot sanoiksi. Sama kuin Cornelis Vreesvijk olisikin ristitty Matti Nykäseksi. Monien väärin pelkäksi pikkutuhmien tekstien laatijaksi luulema nero. Syvyyttä kuin Inarinjärvessä. Lepää rauhassa, mutta älä jätä sielläkään muita rauhaan.
 
Marja Mattlar.
Sentään naisnäkökulmaakin välillä. Jos Marja olisi mies, olisi tunnettuuden aste täysin eri luokkaa. Näin väitän. Hyvä veli -systeemi kuitenkin vielä vallitsee monilla aloilla ja naisilla ei tunnu olevan haluja (kykyjä?) samanlaiseen verkostoitumiseen ja selkääntaputteluun.
 
Kari Pesonen.
Oikeesti. Tämä Puolikuun biisintekijä on tehnyt useita aidosti hyviäkin sanoituksia, eikä vain niitä joita olette vahingoksenne Novalta tms. kuulleet.
 
Kaarle Viikate.
Kansallisromantiikan palauttaja. Mainoita tunnelmanluonteja ja traagisuudessaan ylittämättömiä mielikuvia. Kuolleen miehen kupletti on parhaita sanoituksia viime vuosina.
 
Samuli Putro.
Selväsanaisuuden, alkoholin väärinkäytön, huonon elämän ja parisuhteiden (tai lähinnä niiden kriisien) matalalla liitävä sanantuoja. Mies jonka yhteydessä käytettyä, ehkä maailman typerintä sanaa "tekotaiteellisuus", en osaa millään muotoa yhdistää tuohon Kekkosen näköiseen mieheen. Rautaruukki ei ole ainoa, joka on tuonut tanakkaa tavaraa ulos Raahesta.
 
Juha Lehti.
Mies joka toi käsitteen keskiolutjazz tietoisuuteemme. Kaikki tuotanto ei jaksa minua miellyttää, mutta kun sieltä tulee hyvää, on se todella hyvää. Muistojen roskalaatikot Saara Pakkasvirran kanssa on yksi pysähdyttävimpiä hetkiä kaiuttimien edessä.
 
Huoh... montako tuossa nyt tuli? En laskenut. Englanniksi sanoittavat nyt jätän listaamatta, pitää tehdä töitäkin välillä. Ja kyllähän tuossakin listassa puutteita on, nuo nyt tulivat päällimmäisinä mieleen.