Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Ehkäpä minäkin kirjoitan muutamia hajanaisia aatoksia levystä, kun kuuntelukertoja on takana ainakin toistakymmentä ja levyn julkaisustakin on kulunut reilu viikko. Ihan alkuun on sanottava, että Metallicaa on tullut kuunneltua noin kaksikymmentä vuotta. Matka alkoi hieman St. Angerin julkaisun jälkeen. Ensimmäistä kertaa tänä aikana annoin itselleni luvan innostua ja odottaa levyä. Death Magneticia odotin aikanaan paljon, mutta kyllästyin odottamiseen ja singlejulkaisut eivät aikanaan iskeneet. Viisi vuotta on teinihevarin elämässä pitkä aika odottaa levyä. Hardwired kiinnosti enemmän, mutta senkin annoin hieman mennä julkaisuaikaan ohi. Metallica-fanitukseni eli tuolloin jonkinlaista suvantovaihetta.
 
No, mutta, sitten itse asiaan. Annoin tosiaan itselleni luvan innostua levystä ja sen odotuksesta, kun singlejulkaisutkin kolahtivat kivasti. Leffateatterissakin kävin levyn kuuntelemassa ja ensimmäistä kertaa hain Metallican levyn kaupasta julkaisupäivänä. DM:n hommasin aikanaan jostain mid price -laarista ja Hardwiredin sain keikkalippujen kylkiäisenä. Hetfieldin ääni kuulostaa hyvältä. Noin kuuskymppinen ukko ja kuulostaa ikäänsä nähden nuorekkaalta. Monella hevilaulajalla on tuossa iässä tullut ääneen mukaan käheyttä, kireyttä tai tekohampaiden myötä suhisevaa ässää.
 
Levyllä on kokonaisuutena hyviä riffejä ja semmoisia hönttejä riffejä ei oikein ole. Biisit toimivat kokonaisuuksinakin varsin hyvin ja riffiä riffin perään biisin venyttely biisejä en ole löytänyt. Höntein riffi omaan korvaan on ehkä Shadows Follown soolon jälkeinen nananana nananana -Batman-riffi. Shadows Follow aloitusriffi on muuten aika kova enkä tällaista odottanut nyky-Metallicalta kuulevani. Kuulostaa mun korvaan vähän AJFA-tyyliseltä ja joku tubeukkeli olikin sitä jo AJFA kitarasoundeilla soitellut. Intron jälkeen kaipaisin tempon muutosta ja vauhdikasta rässiä, mutta sitten se meneekin keskitemporokiksi ja biisi vähän lässähtää. If Darkness had a Son on myös vähän saman tyylinen, että odotan, että se lähtisi intron jälkeen rässivauhtiin, mutta sekin jää keskitemporokiksi.
 
Levyllä on hyviä biisejä ja soundit toimii. Bassokin kuuluu välistä, mikä on oikein hyvä asia. Levyä kuunnellessa tuntuu, että Hetukka ja pojat ovat kuunnelleet Diamond Headia ja Motörheadia biisejä kirjoittaessaan. Ei nyt ihan koko levyllä, mutta monessa kohti. Oikeastaan koko Metallican ura kuuluu levyllä. Lux Aeterna vie KEA-tunnelmiin ja joku toinen biisi Load-/Reload -meininkeihin. Laulumelodioissa ja Hetfieldin äänen tuotossa on myös mukavasti tuota loadmaisuutta siellä täällä.
 
Thinlizzymaiset kitaraharmoniat kuulostaa kivalle tällä ja myös edellisellä levyllä. Too Far Gone? on tuosta hyvä esimerkki ja siinä biisissä on myös kokonaisuudessaan hyvä kertsi. Kertsin riffi on myös hauska, miten se hieman muuttuu puolessa välissä "Am I too far gone to save?" -kohdalla. Inamorata on hyvä biisi ja yllätyin miten doom -vaihteella Metallica vetää. Riffistä tulee mulle paikoin mieleen T. Rexin Children of the Revolution. Inamorata tuo mulle sanoituksillaan mieleen Sweet Amberin, koska siinä puhutellaan jonkinasteisia negatiivisuuksia naisen hahmossa.
 
Hyvä levy, tykkään, mutta en vielä osaa sanoa mihin sijoittuu kataloogissa. Tuossa nyt ensimmäisiä ajatuksia mitä tuli mieleen.