Media ja viihde ›

Tuomas Kyrö - Kirjoituskonevaras
 
Ei mitenkään häävi mutta sai kuuntelemaan vanhaa Maidenia,.eli ei mennyt lainkaan hukkaan.

Jack Fairweather - Mies joka murtautui Auschwitziin (2021)
 
Tositapahtumiin ja runsaisiin lähteisiin, haastatteluihin ja tutkimuksiin sekä päiväkirjamerkintöihin pohjaava kirja puolalaisen Witold Pileckin vaiheista toisen maailmansodan aikana. Sisältää lieviä spoilereita, joskin monet aiheet ovat varmasti historiaa vähänkään tunteville tuttuja.
 
Saksan miehitettyä Puolan ja murskattua tämän armeijan, osa upseeristosta vetäytyi maan alle ja alkoi muodostaa vastarintaliikettä. Kun Puolassa alkoi kiertää huhuja Auschwitzista, Pilecki jättäytyi vapaaehtoisesti vangiksi, jotta pääsisi todentamaan mikäli huhut keskitysleiristä pitävät paikkansa. Leirillä vierähti sitten aikaa parikin vuotta, ja siellä Pilecki alkoi muodostaa vastarintaliikettä, ja hänen johdollaan onnistui muodostaa koko Auschwitzin ja Birkenaun kattava "vakoiluverkko" ja vastarintaliike, joka suunnitteli kapinaa. Vastarintaliike organisoi monia pakoja leiriltä, ja paenneiden mukana vietiin aina Varsovaan vastarintaliikkeelle tiedustelutietoa, ja toistuvasti pyydettiin tukea ulkopuolelta, jotta leirin sisällä oleva vastarintaliike saisi leirin kukistettua. Auschwitz avattiin kesällä 1940, ja jo saman vuoden syksyllä Englantiin välitettiin tietoa siitä, miten vankeja teloitetaan mielivaltaisesti, mutta ensimmäisen kerran asiaan reagoitiin julkisesti vasta marraskuussa 1942.
 
Myöhemmin Pilecki pakeni leiriltä, ja jatkoi musertuneena vastarinnan organisointia Varsovassa. Lopulta Pilecki kuoli uskollisena aatteelleen itsenäisen Puolan puolesta.
 
Melkoinen kirja. Aika harva kirja saa paikoin voimaan fyysisesti pahoin, paikoin suoranaisen epätoivon valtaan, paikoin suunnattoman raivon valtaan sitä kohtaan, miten perseestä tämä koko ihmiskunta on. Ja myös siitä, miten helvetin perseestä esim. Winston Churchill onkaan ollut, aivan saatanan rotta koko mies. Auschwitzista pyydettiin apua Englannilta ja Yhdysvalloilta jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta em. maiden paskat johtajat Churchillin johdolla totesivat että ei pysty, hoitakoon saksa "juutalaisongelmansa" miten huvittaa. Yhdysvallatkin epäsi apunsa, vedoten samaan asiaan kuin pelkuriveljeskansa englannissa, peläten sitä, että mikäli juutalaisia autetaan, se nostattaa antisemitismiä ja rapauttaa taistelumoraalia. Lopulta kun neuvostoliitto lähestyi Puolaa, Churchill vetäytyi aikaisemmasta lupauksesta auttaa Puolaa, ja totesi että tehköön neuvostliitto Puolalle mitä haluaa. Ja niinhän ne paskat tekivät, ja natsien tekemä säälimätön kansanmurha vaihtui kommunistien tekemään säälimättömään kansanmurhaan.
 
Olen aika lailla mykistynyt tästä kirjasta. Pileckin tarina oli entuudestaan jossakin määrin pintapuolisesti tuttu, mutta tuon pitkään unohduksissa olleen sankarin nimi ei vieläkään ole siinä arvossa, jossa sen tulisi olla. Pilecki itse ennen kuolemantuomiotaan oli todennut epäonnistuneensa tehtävässään. Mies omisti koko elämänsä muiden auttamiselle, oli valmis kuolemaan muiden puolesta, ja oli leirillä kuolla moneen otteeseen. Ja kuin ihmeen kaupalla aina selvisi. Kirja sai väkisinkin miettimään, että mikä on se voimavara, mikä toisilla on, joka auttaa selviytymään tuollaisista tilanteista.

Kari Väänäsen elämäkertakirja. Suosittelen. Yllättäen olikin aika ohut esim. Loirin tiiliskiveen verrattuna.

Prophet: Kari Väänäsen elämäkertakirja. Suosittelen. Yllättäen olikin aika ohut esim. Loirin tiiliskiveen verrattuna.
 
Pitääpä lukea. Toiivottavasti on hyvä. Loirin elämäkerta oli ihan helvetin paska. Mä olin aina siinä luulossa, että Tervo on ihan hyvä kirjailija. Eipä sekään sitten ihan kaikkea osaa.

Henri Henri Olavi: Loirin elämäkerta oli ihan helvetin paska.
 
Olivai? Enno lukent sitku viimex jotai Ankka-Taskareit niinq. Noniin, oonjoo jotai muitkii, mut vuasii sit viimex. Eimuistenäm.

jPekka: Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet (Gummerus 2022)
 
1930-luvun lopulla Ranskassa ilmestyy romaani, jonka kirjoittajasta T. C. Elimanesta ei tiedetä juuri mitään, paitsi että hän on kotoisin Afrikasta. Kirja saa paljon huomiota, sitä väitetään plagiaatiksi (ja epäillään että tuskin kukaan afrikkalainen pystyisi noin hienostunutta romaania kirjoittamaan). Kirjoittajasta ei sittemmin kuulu yhtään mitään ja kustantamokin menee konkurssiin.
 
Nykyajassa nuori afrikkalainen, Pariisissa opiskeleva esikoiskirjailija kiinnostuu Elimanesta ja saa lopulta tuttavaltaan käsiinsä kyseisen romaanin, lukee sen ja pitää sitä järisyttävän upeana. Hän ryhtyy selvittämään, mitä Elimanelle tapahtui, kuka hän oikein oli ja miksi hän lakkasi julkaisemasta.
 
Hieno romaani paitsi kadonneen kirjailijan etsinnästä, myös Ranskan ja Ranskan miehittämän läntisen Afrikan historiasta. Jonkin verran maagis-realistisia aineksia. Suosittelen. Sarr on haastateltavana Helsingin kirjamessuilla muistaakseni ensi sunnuntaina.
 
Ei kuulosta ollenkaan paskalta. Voisipahan tuon varmaan lukea.
 
Aamusella otin lukuun John Steinbeckin Travels with Charley in search for American. Joskus muinoin tuli luettua suomeksi ja kovin pidin. Joskus innostuin Steinbeckistä ihan tosissani ja silloin tuli luettua kaikki mitä häneltä on suomennettu. Syystä tai toisesta olen aika vähän lukenut häneltä mitään englanniksi. Välissä oli pitkä tauko, mutta nyt saattaisi olla aika lukea ne taas läpi, tällä kertaa ehkäpä alkukielellä. Erittäin lupaavalta nimittäin vaikuttaa. Ja hieno kirjailijahan Steinbeck on. Pitkään tituleerasin häntä lempparikirjailijaksenikin.

David Anthonyn the wheel, the horse and language.
 
Eniten pidin kirjassa siitä että se ei aja lukijaansa pakoon turhalla narratiivilla vaan paaluttaa arkeologista ja kielihistoriallista faktaa tuhannen sivun voimin.
 
Miinuksena jouduin pänttäämään jonkin verran arkeologian peruselementtejä tajutakseni kirjasta riittävän tarpeeksi, mikä venytti lukusession useamman viikon mittaiseksi mutta nytpähän ainakin tiedän mitä olen lukenut.

Alexi Laiho - kitara, kaaos ja kontrolli
 
Lainasinpahan kirjastosta tämän teoksen ja lueskelin sitten parina iltana se pois. Hoh hoijaa. Onneksi en aikoinaan ilmestyessään ostanut, niinkuin alunperin meinasin. Jotenkin helvetin rasittavasti toteutettu kirja. Keskellä sivua isolla fontilla tyyliin "ALEXI LAIHO TYKKÄSI KÄYTTÄÄ LAMBIA PASKOTTUAAN JA HOOKOON SININENKIN MAISTUU KESÄLLÄ GRILLATESSA." ja heti perään tai juuri ennen sitä lukee ihan normifontilla että "Alexi Laiho tykkäsi käyttää lambia paskottuaan ja hookoon sininenkin maistuu kesällä grillatessa."
 
Jotenkin tuon voin vielä ymmärtää jossain iltasanomien artikkelissa, mutta kirjassa. Meh.
 
Seuraava asia joka ärsytti oli tyyli, jolla luvut hoidettiin. "Kuudestoista luku, jossa Alexi Laiho kertoo, että tykkäsi käyttää lambia paskoessaan ja hookoon sininenkin maistuu kesällä grillatessa." Ja sitten saman jutun saa lukea itse jutusta. Miksi? Ei ymmärrä.
 
Loppu ärsytys johtuikin sitten itse kirjan pintapuolisuudesta ja Laihon itsensä ulosannista, siis niinku tiiäx you know, end of fucking story ja piste!

Decadetroll: Alexi Laiho - kitara, kaaos ja kontrolli
 
Loppu ärsytys johtuikin sitten itse kirjan pintapuolisuudesta ja Laihon itsensä ulosannista, siis niinku tiiäx you know, end of fucking story ja piste!
 
Nohhh, kun mietit hetken millaisellla mielenmaisemalla on varustettu tyyppi joka maksansa paskottuaankin dokaa ja narkkaa, niin ei ole mikään ihme. Toinen vastaava sankari olisi toi Halmeen Tony.
 
Ja suuri osa faneista samalla aallonpituudella molempien kanssa. Pitää siis muistaa myös keille se kirja on kirjoitettu ja miksi tietty autenttisuus painaa.

Henri Henri Olavi: Pitääpä lukea. Toiivottavasti on hyvä. Loirin elämäkerta oli ihan helvetin paska. Mä olin aina siinä luulossa, että Tervo on ihan hyvä kirjailija. Eipä sekään sitten ihan kaikkea osaa.
 
On myös aikaisempi elämäkertakirja Loirista.
 
https://www.ts.fi/kulttuuri/133802

Prophet: On myös aikaisempi elämäkertakirja Loirista.
 
https://www.ts.fi/kulttuuri/133802
 
Huh, jätän väliin.

MrQ: Nohhh, kun mietit hetken millaisellla mielenmaisemalla on varustettu tyyppi joka maksansa paskottuaankin dokaa ja narkkaa, niin ei ole mikään ihme. Toinen vastaava sankari olisi toi Halmeen Tony.
 
Ja suuri osa faneista samalla aallonpituudella molempien kanssa. Pitää siis muistaa myös keille se kirja on kirjoitettu ja miksi tietty autenttisuus painaa.
 
Joskus aikoinaan luin Tony Halmeen "jumala armahtaa, minä en" ja "tuomionpäivä" -kirjat ja niille sentään sai välillä nauraa... Tälle Laihon jutulle ei jaksanut edes hörähdellä.

Decadetroll: Joskus aikoinaan luin Tony Halmeen "jumala armahtaa, minä en" ja "tuomionpäivä" -kirjat ja niille sentään sai välillä nauraa... Tälle Laihon jutulle ei jaksanut edes hörähdellä.
 
Koko Tony-trilogia oli mielestäni hyvinkin viihdyttävää lukemista. Siitä huolimatta (tai syystä) että suuri osa sisällöstä oli älytöntä liioittelua ja kenties puhdasta fiktiota. Joka tapauksessa Tony ehti elämänsä aikana tehdä ja kokea kaikenmoista.

LordWinter: Koko Tony-trilogia oli mielestäni hyvinkin viihdyttävää lukemista. Siitä huolimatta (tai syystä) että suuri osa sisällöstä oli älytöntä liioittelua ja kenties puhdasta fiktiota. Joka tapauksessa Tony ehti elämänsä aikana tehdä ja kokea kaikenmoista.
 
Haluaisin tietää dokasiko ja kuosasiko se itselleen aivovamman heti vaalien 2003 jälkeen vai ampuiko se itseään kännikuoseissa päähän.

Juha Hurme - Niemi
 
Hieno teos, joskin hieman raskaslukuinen.

Dostojevskin Idiootin sain äsken luettua läpi.
 
Vähän jäi sellainen fiilis, että tarinan suurin idiootti oli se idiootti, joka tuon vaivautuu lukemaan läpi. Tai sitten se, että kirjassa on päähenkilön eli "idiootin" lisäksi vain muitakin idiootteja, jotka ovat enemmän tai vielä enemmän psykoottisia.
 
Olipas raskaslukuinen opus. Uskomattoman paikallaanpolkeva, välillä saattoi olla 50 sivua, ettei tapahtunut ei sitten yhtään mitään. Muutamaan kertaan nukahdin kirjan ääreen, välillä totesin lukeneeni parikymmentä sivua muistamatta yhtään mitään tapahtumista, mutta aina totesin että aivan turhaa kirjaa on kahlata taaksepäin ja lukea "unohdettuja" asioita, kun ei kirjassa mitään tapahtunut.
 
Tästä olisi hyvin saanut tiivistettyä noin 450-500 sivua tavaraa pois, menettämättä yhtään mitään oleellista kirjan sisällöstä.

Tuomoo: Dostojevskin Idiootin sain äsken luettua läpi.
 
Vähän jäi sellainen fiilis, että tarinan suurin idiootti oli se idiootti, joka tuon vaivautuu lukemaan läpi. Tai sitten se, että kirjassa on päähenkilön eli "idiootin" lisäksi vain muitakin idiootteja, jotka ovat enemmän tai vielä enemmän psykoottisia.
 
Olipas raskaslukuinen opus. Uskomattoman paikallaanpolkeva, välillä saattoi olla 50 sivua, ettei tapahtunut ei sitten yhtään mitään. Muutamaan kertaan nukahdin kirjan ääreen, välillä totesin lukeneeni parikymmentä sivua muistamatta yhtään mitään tapahtumista, mutta aina totesin että aivan turhaa kirjaa on kahlata taaksepäin ja lukea "unohdettuja" asioita, kun ei kirjassa mitään tapahtunut.
 
Tästä olisi hyvin saanut tiivistettyä noin 450-500 sivua tavaraa pois, menettämättä yhtään mitään oleellista kirjan sisällöstä.
 
Sama kokemus tuosta itsellä. Olen ajatellut, että lukijan ja kirjoittajan välissä oleva aika jos lasketaan sadoissa vuosissa ja ynnätään vieras kulttuuri, on ymmärrys usein kortilla.

Joku sanoi venäläisistä klassikoista että niitä kannattaa lukea lause kerrallaan maistellen, eikä juonen kehittymistä odotellen. Kulostaa kivalta mutta en ole käytännössä tullut kokeilleeksi. Juuri nyt kaikki venäläinen kirjallisuus on boikotissa maanmainiota Tsehovia myöten.
 
Yllätyin joskus että Tolstoi ja Tsehov ovat eläneet samoihin aikoihin ja käyneet välillä kylässäkin toisillaan.
 
Vimeksi taisin lukea Tony Iommin muistelmat. Selväjärkisen ja rehellisen oloinen kaveri. Paikoin hauskoja anekdootteja. Ilahduttavan vähän perus-rocktähti-sekoilun kuvausta. Rokkikirja paremmasta päästä.

Läckberg & Fexeus - Kultti
 
Joskus taannoin törmäsin Henrik Fexeuksen johonkin haastatteluun, ja myöhemmin bongasin kirjastosta hänen kirjansa, jonka sitten lukaisin läpi. Kirjan nimeä en muista, mutta kirjassa hän esitteli tekniikoita, joita mentalistit käyttävät. Tykkäsin kirjoitustyylistään, ja kirja oli muutenkin ihan hauska. Kuinka ollakaan toissajouluna huomasin että ko. herra on kirjoittanut dekkarin yhdessä tunnetun, mutta mulle vieraan dekkarikirjailijan parissa. Hankin kirjan käsiini, ja se imaisi mukaansa. Tätä jatko-osaa olenkin sitten odottanut, ja panttasin tätä joululomalle, tai talven tympeille loskapaskakeli-illoille. Nuo kelit iskivät nyt, joten kirja kouraan ja sohvalle.
 
Tykkäsin. Toimiva juoni, hyvät henkilöhahmot ja muutama yllättävä juonenkäänne pitivät mielenkiintoa yllä. Tämä meni 650 sivun pituudesta huolimatta kolmen illan aikana läpi, tälle illalle tosin jäi enää 80 sivua kun eilen alkoi nukuttaa liikaa kesken lukemisen. Tykkäsin siitä, että vaikka keskiössä onkin kaksi henkilöä, myös muiden henkilöiden taustoja ja elämää avattiin sopivasti, ja oivasti tarinan kontekstiin liittyen. Ja luonnollisesti taas kirjan lopussa jäi eräs asia puolinaisesti pahimmoisesti auki seuraavaa osaa varten.
 
Joten seuraavaa osaa odotellessa.