Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Maiden se innoitti minutkin matkalle musiikin maailmaan ja kitaransoiton syövereihin silloin parikymmentä vuotta sitten kun teininä kuulin Rock In Rion ensi kerran.
Vuosien ajan bändi oli minulle The bändi, se suurin ja uljain, jonka edesottamuksia seurattiin, soittajia fanitettiin ja konsertteja odotettiin.
Enää bändi ei edusta minulle läheskään samaa, mutta edelleen seuraan kyllä uusia julkaisuja, ja vaikkeivät niin The Final Frontier kuin Book of Soulskaan minua oikein vakuuttaneet, odotin tätä uusinta orastavan mielenkiinnon vallassa.
Kyllä se sisäinen fanipoika aina nostaa päätään näinä hetkinä...
 
Sinkkujulkaisut eivät aiheuttaneet minussa suuria reaktioita, mutta toisaalta en enää odota Maidenilta tajunnanräjäyttävää tai erityisen eheää, juuri minulle kolahtavaa levykokonaisuutta, joten mitäs moisista - harvemmin ne sinkut ovat levynsä parhaimmistoa edustaneetkaan.
Järjestin itselleni rauhaisan kuunteluhetken (perhearjen pieniä luksushetkiä), ja uppouduin tähän ukkojen uusimpaan, vaihteeksi sotaisaan eepokseen.
 
Ja mitä tästä jäi käteen, minkälainen maku suuhun?
 
No, veden maku suussa ja käsi tyhjä kuin karatekalla, jos sallitte.
 
Usein Maideninkin kappaleet kasvavat kuuntelukertojen myötä joten kuka tietää, mutta ensimmäisten parin-kolmen kuuntelukerran jälkeen jäi tästä levystä harvinaisen vähän mieleen.
Tällä on kai puolensa - yhtään ärsyttävää biisiä (esim. Final Frontierin hengessä) ei levylle ole eksynyt.
Eipä toisaalta yhtään erityisen hyvääkään osumaa.
 
Levyn kokonaisuus kärsii jonkinlaisesta päämäärättömyydestä.
Osioita ja sooloja on heitelty sinne tänne miettimättä vievätkö ne biisiä minnekään.
On kuin usealle biisille olisi annettu vain raamiksi "iso ja eeppinen" (katson sinuun, hra Harris!), mutta ainoa kriteeri tuon täyttymiselle olisi kesto.
Ja riittävän keston saavuttamiseksi on sitten junnattu keskinkertaisesta riffistä toiseen.
Maiden-eepoksissa pakolliset hiljaiset introt toimivat välillä hienosti, toisinaan taas eivät sitten juurikaan, mutta eivät taida kertaakaan nivoutua saumattomasti introa seuraavaan kappaleeseen.
 
Ja biisien ennalta-arvattavuus alkaa jo rassata.
Varsinkin hra Harris on jo niin tapojensa vanki että biisit siitä kärsivät.
Sitä visionääriä joka karsisi ylimääräiset ja hioisi hyvistä aihioista särmät esiin, ei enää ole.
Kunnianhimon puute, minkä toki tavallaan miehistöltä ymmärrän, leimaa albumia, eikä tältä sakilta ehkä enää sovi odottaa tiukaksi treenattua pakettia takavuosien tapaan.
 
Soundimaailma on miellyttävämpi kuin parilla edellisellä levyllä, ja Brucen ääni soljuu suurimmaksi osaksi yllättävän rennosti.
Oli myös positiivista huomata ettei hän joutunut pingottamaan aivan yhtä pahasti äärirajoillaan kuin aiemmilla äänitteillä.
Kyllä se ääni vielä toimii!
Vaikka luultavasti nämäkin taajuudet ovat miehelle livenä haastavia, ja kyllä se ikä lausunnasta jo kuuluu.
 
Niin basso- kuin rumputyöskentely toimii pääosin mallikkaasti (vaikka Nickon rummut lipsuvatkin muutamissa kohdissa pahasti).
Samaa ei voi ikävä kyllä sanoa kitaraosastosta.
Jo pitkään Adrian on ollut kolmikosta ainoa jolla tuntuu olevan jonkinlaista työmoraalia jäljellä, vaikka tälle levylle on häneltäkin kelpuutettu jokunen ajatukseton soolo. Oli siellä onneksi muutama hyväkin.
Janickilta en mitään odottanutkaan (vaan silti hampaita alkoi vihloa tämän alittaessa jo muutenkin maan alle haudatun riman), mutta Daven alennustila tekee minut surulliseksi.
 
Eikä tämä kuulu vain sooloissa - komppikitaroissakin on väliin sellaista lipsumista että mössöksi menee, ja laulumelodiaa sivuavat leadit olisi pääsääntöisesti voinut jättää pois.
Ei enää vissiin jakseta sovittaa eikä oikein säveltääkään niitä biisejä, eikä kitaristit tiedä mitä tehdä.
 
Oli näissä biiseissä joitain ajatuksia joista olisi voinut kehitellä kiinnostavia kappaleita, mutta aivan liikaa fylliä on päässyt mukaan.
Niin, juuri sellaisia riffejä ja kitaranäppäilyitä joita itse teini-ikäisenä wannabe-kitarasankarina tuli nauhoiteltua ja nimettyä tyyliin "Maiden-kopio 666" tai "Not-anything-like-Clansman" - siis kaikki mieleen juolahtaneet kokeilut sen ihmeemmin suodattamatta purkkiin.
Eikä kyllä kädet hamua kitaran kaulaa näiden kappaleiden innoittamana, se on selvä.
Nekin harvat maalailut jotka tuntuivat toimivan on pilattu niitä seuraavilla mielikuvituksettomilla, tunkkaisen 90-luvun äänityssessioissa roskikseen heitetyillä ja sittemmin haudastaan kaivetuilla riffeillä, tai luokattomalla soololla.
 
Kyllä minulle kelpaa 10- tai 20-minuuttinen proge-eepos, sen pitää vaan toimiakin - eikä toistensa kanssa huonosti yhteensopivien riffien kasaaminen Frankensteinin tilkkutäkiksi tee kappalesta niin progea kuin eepostakaan.
Tai ei ainakaan automaattisesti :)
 
Jotenkin näitä viimeisiä Maiden-julkaisuja kuunnellessa joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan ikäänkuin peläten bändin puolesta että milloin tulee joku selkeä kämmi, huono sovitus tai amatöörimäinen kitarasoolo - luottoa siihen että albumit olisi bändin arvolle sopivan ammattimaisesti tuotettu, ei oikein ole.
Tämä tunne kiusaa minua.
 
Noh, ei levy sinänsä ihan luokaton ole ja jokunen ihan toimiva kohta pilkistää sieltä täältä, mutta siinä mitäänsanomaton albumi on että tuskin tästä jää mieleen yhtäkään kappaletta jota satunnaisina hetkinä tekisi mieli kuunnella.
Kaikista vioistaan huolimatta TFF ja BoS omasivat sentään pari tällaista biisiä.
Hell on Earthin vääjäämättä laskeutuessa pakolliseen introa kertaavaan outroonsa valtasi minut hetkeksi herkkä olo - jääkö tämä viimeiseksi Maideniksi?
Oliko tämä arvokas päätös kunniakkaalle uralle?
Haluaisinko edes Maidenin tekevän vielä uuden levyn tämän jälkeen?
 
En tiedä.
 
Mutta sen tiedän, että jos Dickinson saa vielä sooloalbumin ulos, odotan siltä enemmän kuin tältä.
Taitavat Bruce ja Adrian olla bändin ainoat joilla voisi olla paukkuja jäljellä luoda jotain kiinnostavaa - Steve jaksaa vielä tehdä mutta aina sitä samaa biisiä uudelleen ja uudelleen.