Rock, pop, alternative ›

En tiedä jaksaako tällasia kukaan lueskella mutta tekee nyt vaan mieli tässä vaiheessa laittaa omia fiiliksiä uudesta levystä ihan biisikohtaisesti.
 
Realize: ensi kuuntelulla tuntui vähän tylsältä ja rakenteellisesti oudolta, mutta on noussut yhdeksi suosikeista. Duo Rudd-Williams kertoo heti levyn alkuun miten asia on, biisin käskevä rullaus tempaa väkisin mukaansa ja pitää otteessaan. A-osan jälkipuolen riffittely ei ehkä ole ihan mielikuvituksellisinta, mutta muuten asiaankuuluvan eeppinen avausraita.
 
Rejection: hyvä alkuriffi joka tuo etäisesti mieleen Shot Down In Flamesin, mutta biisi jää pelailemaan vähän liiaksi sen varaan vain pienillä variaatioilla ja lopputulos on vähän tasapaksu. Tästä olis voinut saada paremmankin biisin, mutta ihan jees rokkitsibale näinkin.
 
Shot In The Dark: tavallaan levyn perinteisin biisi, takuuvarmaa AC/DC-laatua ja hyvä ekaksi sinkuksi. Potkii oikein mainiosti. Stiff Upper Lipille sukua oleva blueshenkinen pääriffi toimii hyvänä kontrastina kertsin tiukemmalle voimasointurunttaukselle.
 
Through the Mists of Time: ei nyt ihan niin vallankumouksellisen erilainen bändin tuotokseksi kuin etukäteen annettiin ymmärtää. Ennemminkin jatkaa edellisten levyjen Anything Goes ja Rock the Blues Away -biisien aloittamaa iloisten ja positiivisten duurirallatusten sarjaa, ehkä hitusen kekseliäämmin. Ei tästä oikein osaa olla tykkäämättäkään.
 
Kick You When Youre Down: tuntuu jakavan kovasti mielipiteitä, mutta minä tykkään tästä kyllä hitosti. A-osan riffi on maukas, ja kertsi kaikkine tomikomppeineen ja ilmavine pääriffeineen on vaan jotenkin riemastuttavan toimiva. :D Oh No -kuoroissa käydään ehkä pikkuisen kornin rajoilla, mutta jotenkin nekin tähän hauskan erilaiseen kokonaisuuteen sopivat.
 
Witchs Spell: perushyvä biisi jota kovasti hehkutetaan ja josta haluaisin itsekin tykätä ihan täpöillä, mutta jostain syystä ei toimi ihan 100%:sti. Intro on hyvä, A-osa taas vähän mielikuvitukseton. Bridge on hyvä ja kertsikin ihan jees. Silti tuntuu että tässäkin olisi ollut aineksia vielä parempaan biisiin.
 
Demon Fire: tämä sen sijaan toimii ihan maxitäböillä. Levyn paras ja energisin biisi, jossa kaikki on kohdallaan. Voisi olla miltä tahansa bändin aiemmalta levyltä, jopa Bonin aikaisilta. Nostaa vimmaisella tempollaan levyn kokonaisenergiatasoa roimasti. Brianin alarekisteri on aika jäätävän rouhea..!
 
Wild Reputation: tämä jää mulla väkisin vähän sellaiseksi harmittomaksi välisoitoksi. Yhden riffin varassa mennään taas aika minimaalisilla muutoksilla, ja kertsi ei oikein nouse A-osan jälkeen lentoon. Ihan maukasta riffittelyä sinällään, mutta biisinä tylsähkö. Ilolla silti todettava että levyn yhdentekevämpiä biisejäkin kuuntelee mielikseen rytmiryhmän ansiosta.
 
No Mans Land: tässä on joku samantyyppinen letkeän tanakka imu kuin Money Made -biisissä. Southern rock -tyyppisiä vivahteita, joita korostaa Angusin slide-henkiset jutut. Viimeistään tämän biisin kohdalla tulee todenneeksi että niitä on itse asiassa aika monessa biisissä ihan perinteisen kitarasoolon tilalla. En tiedä onko se nyt välttämättä hyvä asia, kun muutamaan biisiin Angus vetelee kuitenkin mun mielestä paljon parempia sooloja kuin parilla aiemmalla levyllä. Mutta ehkä se on sellainen tämän levyn signature-homma. Oli miten oli, tää on hiton toimiva biisi. Komea nostatus kertsiin.
 
Systems Down: biisi joka on parantunut joka kuuntelulla, mutta Witchs Spellin tavoin jättää edelleen ihan aavistuksen kylmäksi jostain syystä. Perushyvä biisi kumminkin, joskin vähän tavanomainen. Pitänee varmaan molemmille antaa vielä tehosoittoa.
 
Money Shot: hitsi, just kun ehtii edellisen biisin jälkeen ajatella että ei taida levy loppuhetkillään enää kääntyä nousukiitoon, niin tämä tarraa mukaansa ihan kunnolla! Taas toimiva kontrasti alun fiilistelyriffin ja kertsin tiukemman menon välillä. Hemmetin kova kitarasoolo! Levyn parhaimmistoa, ja olis loppurevittelyineen toiminut päätösraitanakin oivasti.
 
Code Red: tääkin jotenkin paranee joka kuuntelulla, aluksi tuntu vähän oudolta mutta kyllä se vaan biisinä toimii. Vähän samantyyppinen verkkaisen tanakka poljento kuin kahden edellisen levynkin päätösraidoilla. Kertsissä vähän jänniä sovituksellisia ratkaisuja, mutta ei kai sen pitäisi tässä vaiheessa levyä tulla enää yllätyksenä.
 
Yhteenvetona vois todeta että parin ekan läpikuuntelun pienoisen pettymyksen jälkeen levy on parantunut koko ajan, ja menee tällä hetkellä ainakin Rock Or Bustin rinnalle ja ohikin vaikka siitäkin levystä tykkään kyllä. Hiukan yllättävää että AC/DC-albumi vaatii aikaa ja kuuntelukertoja auetakseen, mutta erilaiseksihan tätä levyä on kutsuttukin. Tai ehkä sitä on vaan itse tulossa vanhaksi. :) Ja mikä parasta, itsekään en ole vielä päässyt fyysistä levyä edes kuuntelemaan vaan Spotifyn varassa on menty. Odotan sormet syyhyten että pääsen sujauttamaan cd:n kunnon soittimeen ja tykittelemään ihan maksimilaaduilla. Mitä elämyksiä siellä vielä odotteleekaan...