Keskustelua raskaammasta musiikista ›

bedlam: Mulla tuli enemmän 6 Degreesin kakkoslevy tästä ykkös-CD:stä tyylillisesti mieleen.
 
Olen kuunnellut nyt vasta ton ekan CD:n kertaalleen, mutta täytyy kyllä suuresti ihmetellä että mitä bändin sävellyskynälle on tapahtunut edellisen levyn jälkeen. Tarttuvien melodioiden puute, yritys olla hevi ja Rudessin pilipalitiluttelut ovat olleet viimeisten levyjen suurin ongelma minulle ja tämä levy korjaa kaikki osa-alueet aika täydellisesti. Alkulevyllä melkein jokainen raita esittelee uuden tarttuvan teeman, Rudess on käytännössä melkein koko levyn joko taka-alalla tai sitten pianosaundissa ja heviä on vain ripauksena sopivasti siellä täällä.
 
Miinuksena liiallinen pituus ja että semmosia levyn lopetukselta tuntuvia "kliimakseja" on enemmän kuin Kuninkaan Paluussa.
 
Dorkaa kommentoida yhtään mitään kun on kuunnellut puolet levystä kerran, mutta tän perusteella tämä on ittelle helposti musiikillisesti parasta mitä bändi on tehnyt sitten Six Degrees -levyn. Pelottaa vaan kuunnella sitä kakkoslevyä, jos siellä on Rudessin pelleilyä ja hevirankistelua niin menee fiilikset pilalle.
 
Edellistä levyä kuuntelin kahdesti ja päätin että nyt saa bändin tuotokset minun osaltani jäädä, mutta onneksi tuli tsekattua.
 
Ei tuu mitään hevitouhuja :) kyllä tää pysyy hienosti kasassa ja nyt on sellanen reilun 2h mittanen tekele joka täytyy käsitellä kokonaisuutena.
 
Toivois että julkaisevat jonku live videon tästä missä ois myös jonnimoinen leffa tukemassa tarinaa.

bedlam: Pelottaa vaan kuunnella sitä kakkoslevyä, jos siellä on Rudessin pelleilyä ja hevirankistelua niin menee fiilikset pilalle
 
Älä huoli, ei se niin paljoa poikkea.
 
Onhan tämä kyllä aikamoinen paketti. Paljon sulateltavaa, mutta todella vahvat positiiviset fiilikset levystä on jo nyt. Parasta sitten SFAMin? Ehkäpä. Biisit on täynnä todella vahvoja melodioita, ja bändi kuulostaa tuoreelta.

phiit: Ei tuu mitään hevitouhuja :) kyllä tää pysyy hienosti kasassa ja nyt on sellanen reilun 2h mittanen tekele joka täytyy käsitellä kokonaisuutena.
 
Mä ehdin kuuntelemaan kerran läpi ja tuntuu että ihan ei kantanut loppuun asti. Ts. mielenkiinto vähän rupes sakkaamaan jossain kakkoslevyn ekalla neljänneksellä. Eipä silti, se nyt on suunnilleen jokasen progebändin jokasen tuplalevyn helmasynti.
 
Mieleenpainuvinta tällä hetkellä koko levyllä Three Daysin loppukolistelut. Aika, no, erilaista. Mut ei tästä nyt kyllä vieläkään oikein niin paljoa oo otetta saanu että mitään järkevää osais sanoa, katotaan kahen viikon päästä.

Pakko myöntää että yllättävän raikkaalta kuulostaa vuoden 2016 Dream Theater.

Dream Theater The Astonishing
 
Tässäpä meiläisen arvioita ja mietteitä ensimmäisestä kuuntelusta. Pakko sanoa, että yleisvaikutelma albumista on positiivinen. En ota kantaa sanoituksiin. Se on vaan meikän tyyli. Pahoittelut jo etukäteen.
 
* Descent of the NOMACS
Hauskoja saundeja tässä alussa. Muistan kerran kun pistin yhteen omaan biisiin jättiläisrobottihain liikkeitä, jotka oli äänitetty mekaanisista diskovaloista. Hyvin paljon samaa. Melko mitätön biisi, mutta joku introhan sen oli tarkoituskin olla.
 
* Dystopian Overture
Ai, no sitten on toinen intro. Toisaalta olihan Scenesissäkin intro ja overture. Emt. Melko tukkoon miksatulta vähän kuulostaa, mutta ite tykkään rumpusaundista kovasti. Pellit vois olla vähän jotenkin enemmän pinnassa. Nyt kuulostavat lähinnä joltain Rudessin osmosis-tyyppiseltä kikkailulta. Rudessin tuotannosta puheenollen, tässä ennen kahta minuuttia on kyllä aika eeppistä kikkailua. :D Ja siitä siirtyy makiasti jonkinlaiseen Buck Rogers -teemaan. Oikeastaan aika helvetin makian kuulosta. :) Ja seuraava tomipaukutuskomppi muistuttaa jopa hieman Portnoyn juttuja. Jotenki tosi mielenkiintosta miten about puolet tästä biisistä on kuin jostain Rudess/Morgenstein projectista tai Feeding the Wheeliltä. En ole pitkään aikaan kuulostellut niitä, mutta avaruusproge maistuu aina. Omnom.
 
* The Gift of Music
Hitto tuo alkuriffi on vain niin loistavan kuuloinen. Tämähän on kuultu jo aiemminkin, mutta ainoa asia, jota tavallaan kauhulla odottelee on LaBrien laulu. Huh, no kyllä se siinä menee. :D Tukkoonmiksaus häiritsee tässä sen verran, että en saa kyllä sanoista yhtään mitään selvää tuossa 2min kohdilla. Muutenkin tuo kauhukuoro tuli vähän puskista. Ei jotenkin oikein sopinut tähän. Myöskin 2:50 riffi on vähän sellanen, että ei saa oikein mitään irti. Se on vaan sellanen töksähtelevä ja ilman mitään rakentuvaa ideaa. Oikeastaan pätee koko biisin loppuun tuo. Harmittaa vähän, että alku oli niin vahva ja sitten se vaan vähän lässähtää.
 
* The Answer
Ja lyhyt biisi seuraavaksi. Mutta jälleen kerran akustinen kitara + piano ihan maagisen kuuloisia. Voi herran jumala kuitenki. :D Enpä äkkiseltään muista Dream Theaterilta yhtään biisiä tällaisella teemalla. Tämä on niinku jostain musikaalista. Erittäin hyvä.
 
* A Better Life
Miksihän jotenki heti tuli ääniefekteistä mieleen The Wall. :D Se mielikuva kyllä kaikkoaa musiikin myötä hyvin nopeasti. Tähän asti pakko sanoa, että tykkään kovasti siitä, miltä levy kuulostaa, mutta jotenkin sellainen Scenesin tyylinen punainen lanka puuttuu. Musiikki tuntuu vain heittelevän ihan miten sattuu. Tässäkin biisissä tuntuu olevan pääosissa tuollainen kuiva dynkkydynkky-riffi ja harhaileva bridge. Katsotaanpa mitä kertsi tarjoaa. Jaah. Ei paljon mitään. Tuntuu ihan niinku tähän biisiin ois kirjotettu sanotukset ja laulumelodia ensin ja sitten kaikki muut vain yrittävät seurata jotenkin soittimilla perässä. Vähän samat fiilikset tuli jostain Best of Timesista ja Count of Tuscanysta. Mitäänsanomaton renkutus. :/
 
* Lord Nafaryus
No tässäpä vasta oli mielenkiintoinen alku. Musikaalifibat jatkuu. Okei, ei ehkä ihan meikän pala kahvileipää, mutta ainakin tässä tuntuu olevan enemmän ideaa kuin Better Lifessa. Nämä 1:20 jynkytysriffit ei vaan ikinä iske meikään. Ne vain tuntuu niin päättömiltä. Hakataan jotain e-kieltä 16-osien tahtiin random-kohdista. Onko tähän asti muuten joka biisissä ollu tällanen haikaileva balladikohta, jossa ei ole rumpuja? Enää 28 biisiä jäljellä. Moneenkohan sellainen on ahdettu? :D
 
Sanottakoon tässä kohtaa, että tämä musikaali-idea on aika paska siinä mielessä, että missään biisissä ei tunnu olevan rakennetta, vaan kaiken pitää jotenkin elää ja muuttua ja kasvaa sitä mukaa, että mitä joku hahmo selittää peilille pääkallo kädessä tms. Vähän tulee ikävä biisejä, joissa on joku ympäröivä idea.
 
* A Savior in the Square
Akustista kitaraa ja jousia. Helvetti että on taas makean kuulonen intro! Ja siieeltähän se pianokin tuli. Mmm, nyt kyllä makustellaan. Mutta mitä tulee seuraavaksi? Biisi muuttuu täysin jonkinlaiseksi paraatimarssiksi? Ja sitten seuraava jynkytysriffi. Huh huh, kylläpä alkaa käytä jotenkin ennalta-arvattavaksi ja puuduttavaksi. Hahahaha... mietin itsekseni, että kohta tulee haikaileva piano-osuus ilman rumpuja. No tuliko? :D
 
* When Your Time Has Come
Tämä kyllä alkoi varsin mielenkiintoisella siirtymällä tuosta edellisen biisin haikailevasta pianorallattelusta. Tykkään aivan helvetisti tuosta sahasynasoundista. Tämä kuulostaa jo popilta. Olispa koko biisi vain tämmöstä. Säkeistö-kertsi-säkeistö-kertsi-soolo-kertsi ja sitten seuraava biisi. Pahoin pelkään kyllä, että tarjolla on jotain aivan muuta. Tähän asti menee oikein mallikkaasti. Sieltä tuli jopa se mainio synateema uudestaan. Noh, aika lähelle päästiin sitä mitä kaipasinkin. Tällaiset eeppiset lopetukset saisi vain säästää levyn tai albumin loppuun.
 
* Act Of Faythe
En millään tahdo päästä yli tuosta nimestä. Faythe. Its like Fate! Get it?! Noh, varsin kaunis alku kuitenkin jousilla vaskisektioiden saattelemana. Tällaista pianoa kaipaisi Rudessilta paljon paljon enemmän. Ja nyt sitä onneksi saadaan. Vaikka välillä tuleekin vähän moitittua jotain asioita, niin olen kyllä todella iloinen tämän levyn ilmeeseen tähän asti. :) LaBrien laulu ei oikein jaksa säväyttää, mutta kyllä se vielä menee siinä ku ennenkin. Nuo oktaavia korkeammalta vedetyt stemmat sais vaan jättää pois. Ne kuulostaa ihan liian väkinäisiltä. Ja tuo nauruefekti oli kaadettu biisin päälle kuin ämpärillinen kalanpäitä. What a mess. :D
 
Tällä hetkellä harmittaa, että pojat tuntuvat ajattelevan, että jokaisen biisin on pakko loppua aivan eri tavalla kuin ne alkoivat. Jos on iloinen alku, niin sitten tulee kauhuloppu. Jos alkaa jollain haikealla balladilla, niin sitten tulee sotilasmarssia. Jos on surullinen alku, niin sitten lopetetaan johonkin eeppiseen kuorolauluun tempolla 60bpm.
 
* Three Days
Huh. Eipä mulla muuta. :D No okei. Myönnettäköön, että oli pakko kuunnella tämä biisi kahdesti, koska aluksi tuli sellainen olo, etten tykkää tästä, mutta sitten taas toisaalta tässä oli jollain hämärällä tavalla jotain hienoa. Nuo ekan säkeistön rytmivaihtelut oli aika pöljän kuuloisia, mutta sen jälkeen homma alkaa kohentua huomattavasti. Mukavan tarttuva bridge/kertsi-yhdistelmä. Ja lopun meiningeistä tuli hieman mieleen Dance of Eternityn honkytonkit.
 
* The Hovering Sojourn
Oliko levyn biisimääräksi pakko saada 34? Koska tämä ei kyllä tarjonnut mitään. Toisaalta ihan hyvä, ettei sitä väkisin tungettu edellisen biisin loppuun.
 
* Brother, Can You Hear Me?
Briiing the boooys back home. Ehkä kaikki marssimusiikki vaan muistuttaa The Wallista. Tämän porukan kohdalla en kuitenkaan ihmettelis, jos tässä yritettiin apinoida juuri sitä. :D Biisin puolessa välissä tulee taas haikaileva piano-osuus ilman rumpuja ja sitten vaihdetaan eri kappaleeksi. Ei kait siinä. Tämä kappale on vain liian laahaava omaan makuun. Ehkä tämä jotakuta herättelee juuri oikealla tavalla. Ite vain ajattelee koko ajan, että joo tiedän tarkalleen mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan ja sitä pitää tässä odotella 3 minuuttia. Loppuispa jo. Taas uusi eeppinen biisin lopetus, eikä olla vielä edes puolessa välissä. Mitenhän tämä albumi päättyy, kun nyt on jo käytetty kaikki jouset, vaskisektiot ja enkelikuorot loppuun.
 
* A Life Left Begind
Mainitsinko jo Feeding the Wheelin? Rudess on ilmeisesti tällä levyllä ollut sävellysohjaksissa enemmän kuin kolmella edellisellä levyllä yhteensä. Jotenkin tosi virkistävän kuuloista. :) Pitkästä aikaa tosi mukavan kuuloinen säkeistö. Tulee tosi kovasti mieleen jotku Six Degreesin biisit. Ja tuo kertsiin siirtyminen oli aika yllättävä kun miettii mitä on tottunu Dream Theaterilta kuulemaan. Ei mitenkään erikoinen tai upea, mutta mukavalla tavalla erilainen. Olisiko tässä levyn ensimmäinen kokonainen kappale? Ei. Just ku pääsin sanomasta, niin vaihtui taas eri kappaleeksi. Onpa jotenkin puuduttavaa. Varsinkin kun tuo loppu ei edes mene mihinkään. LaBrie laulaa aina yhden lauseen loppuun ja sitten vaihtuu eri sävellajiin tai eri rumpukomppiin tai jotaki. Sellasta junnaavaa p*** vain. Sori.
 
* Ravenskill
Level 8 ravenskill on tähän levyyn pohjautuvassa mmorpg:ssä tärkein taito, mitä hahmolla voi olla. En tiiä. Tollaset asiat alkaa pyörimään päässä kun biisi ei mene mihinkään. Alun piano oli hienoa, mutta heti ku LaBrie aukasee suunsa, niin kaikki vain lähtee pyörimään sinne tänne niinku maahan syöksyvä helikopteri. Olispa kiva kuulla DT:ltä joku instrumentaalilevy vaihteeksi. Ai niin tämä biisi on 6 minuuttia, eli ehtiihän tämä vaihtua vielä eri kappaleeksi 9 kertaa. Onpa jotenki kuiva ja paikallaanjunnaava raita. Ei tätä jaksa kuunnella. Sormet vaan ristiin että seuraava on parempi.
 
* Chosen
Aloin jo kuuntelemaan, että tuliko sieltä reprisena joku niistä edellisistä pianoteemoista, mutta ei. Ne vain kaikki kuulostaa aika samanlaisilta. Pianohan on sellainen perinteinen musikaalisoitin. Tämäkin biisi ehti mennä melkein puoleen väliin ennen ku tuli tuo tosi makean kuuloinen kertsi. Ajattelin, että kylläpä porukka pudotti pallon tosi pahasti viimeisten parin biisin ajaksi. Ihan ok tämä on, mutta Petruccin unohdettavan tilutussoolon jälkeen alkaa taas kuulostaa, että luvassa on seuraava eeppinen enkelikuoro-outro. Noh, ei aivan, onneksi, mutta tuntuu niinku tämäki ois kuultu jo kahdesti aikasemmin tämän levyn aikana.
 
Tässä kohtaa alan havaita yhden suurimmista ongelmista tämän levyn kohdalla. Dream Theaterissa ei vain ole tarpeeksi sävellys-/kirjoitustaitoisia ihmisiä kirjoittamaan musikaalia. Bändi oli parhaimmillaan kahden eka levyn kohdalla, kun kaikki oli vain sellaista kevyttä hauskanpitoa. Nyt kun homma alkaa mennä vakavaksi, niin yritetään kovasti, mutta kun ponnistelut ei vain riitä. Mukana on todella paljon hyviä juttuja, mutta sitten niitä äärettömän tylsiä kohtia on vähintäänkin yhtä paljon. Kai nyt edes livekeikoilla on näyttelijöitä?
 
* A Tempting Offer
Jälleen kerran intron piano on tosi mukavan kuuloista, mutta sitten kaikki menee about 15 sekunnissa ihan päin mäntyä. Sitten vaan junnataan paikallaan 4 minuuttia seuraavaa biisiä odotellessa. Bändin musiikissa ei ole enää säkeistöjä. LaBrie vaan laulaa jotain mitä mieleen sattuu juolahtamaan ja soittajat yrittävät improvisoida perässä jotain. Eihän se niin mene, mutta siltä se kuulostaa. Olen kyllä todella pettynyt tähän suuntaan. Tästä biisistä ei ole muuta hyvää sanottavaa kuin että outron jouset olivat todella painokkaat ja kauniin kuuloiset. Olisipa niitä jossain lisääkin.
 
* Digital Discord
Olispa tämä biisi ollu neljän minuutin mittainen. Hauskoja trollisaundeja Rudessilta. Jos ois ollu jollain herran soololevyllä, niin varmasti olis ollu pidempi.
 
* The X Aspect
Moneskohan biisi, joka alkaa soolopianolla? Ei sillä, että se välttämättä haittaa mitään, jos kuulee vaikka tämän biisin vain yksittäin soimassa jossain. Mutta jotenkin odotin enemmän variaatiota tältä levyltä. Kun kerran on 34 biisiä, niin miksei niillä tehdä jotain oikeasti erilaista? Miksi kaiken pitää kuulostaa tismalleen samalta? Kuten sanoin, en ota paljon kantaa sanoituksiin, koska itselleni se musiikki on tärkeämpää, mutta tuntuu, että tämä levy pitäisi lukea läpi, eikä kuunnella.
 
Oho, urkuja? Siinäpä jotain erilaista. Olisi voinut alkaa niillä tämä biisi. Ja bridgessä on jotain aika mukavan kuuloisia urkuteemojakin. Kaikista säkeistöistä yms. Tuntuu puuttuvan kaikki yritys. Surroundedissa oli oikeasti hauskan kuuloisia ne säkeistöjen taustat. Samoin Pull Me Underissa, vaikken siitä niin biisinä tykkääkään. Näissä biiseissä taustat ovat aina vain kokonuotin mittaisia voimasointuja. Ei jotenki kuulosta Dream Theaterilta itselleni.
 
* A New Beginning
Tässä on hauska intro. Pojilla tuntui olevan paljon hyviä introja. Olisi kannattanut tehdä niiden päälle jotain hyviä biisejäkin. Kek. :) Taas noissa säkeistöissä tuo ylimääräinen progeisku vähän pilaa flown. No se on progea! No, joo... mutta sitä on tehty jo niin paljon, eikä se ikinä kuulosta hyvältä. Sen sijaan 1:30 kohalla olevassa säkeistössä on jo ihan jännittävän kuuloinen taustakin! Just ku pääsin sanomasta. :D Tämä on kyllä tosi menevä biisi (tähän asti). Ja jälleen kerran tulee ihan joku Feeding the Wheel mieleen. Jännittävää!
 
Mmm... ihana herkkä ja haikaileva piano-osuus ilman rumpuja. :D Mukava kuulla enemmän näitä instrumentaaliosuuksia. Mainitsinko jo, että olis hauska kuulla bändiltä uusi instrumentaalilevy? Harmittavasti Rudessin leadisoundi vähän katosi taustaan tuossa soolossa. Mutta nämä riffittelyt ja unisonot on hauskan kuulosia. Ja 5 minuutin kohdalla tulee jälleen jotain uutta! Harvoin olen kuullut jotain vastaavaa DT:ltä. Siis, olen kyllä, mutten nyt heti saa päähäni, että missä. Olisko ollu joku Raise the Knife? Ei mitään loppuunkulutettua kuitenkaan ja se on aina positiivista. :) Monessako bändin biisissä muuten on fadeout? Take the Time ja Finally Free tulee mieleen, mutta eipä kauheasti muuta. Niin ja Learning to Live!
 
* The Road To Revolution
Tie pyörähdykseen. Kääntyykö levy nyt päälaelleen? Ei ainakaan ensimmäisten kahden minuutin perusteella. Ei mulla oikeastaan ole tästä biisistä mitään sanottavaa. Se oli siinä. Melko pöljästi kasattu. Jos ois otettu yks idea noista ja tehty se kunnola, niin se ois voinu toimia. Ja nyt tajusin että mikä tuossa laulussa oikeasti mättää. LaBrie vetää koko ajan jotain tasasia neljäsosanuotteja vähän välillä vonguttamalla vähän svengiä sinnä sekaan. Laulumelodiat on vain aivan järjettömän kuivia. Aivan sama.
 
* 2285 Entracte
Ainakin täsä biisi on instrumentaali. Niin paljon upeita juttuja. Meikä oikeasti tykkää koko tästä potpurista aivan helvetisti. Levyllinen tällaisia juttuja olisi mitä mainiointa, mutta kaikki nuo tylsät ja paikallaanpolkevat säkeistöt tuntuvat hukuttavan tämän albumin. Noh, ilmeisesti olemme nyt toisella puoliskolla.
 
* Moment of Betrayal
Kuulosti jotenkin tutulta tuo alku, mutta oliko tämäkin nyt joku sinkku tai ennakkojulkaisu? Tässä biisissä on oikeasti menoa. Ihan eri meininki kuin aikaisemmissa jutuissa. Hyvin pitkälti tulee mieleen nuo On the Backs of Angels ja A Rite of Passage. Ei välttämättä juuri samanlainen biisi, mutta jotenki sama tunnelma. Kertosäe varsinkin painottaa noita fiiliksiä. En välttämättä sanoisi, että levyn paras biisi, mutta kenties paras kokonaisuus. B-osa on kohtalaisen kiinnostava, mutta ainakaan Petruccin soolosta en saanut taas mitään irti. Se ei tuntunut tukevan kappaletta mitenkään. Ihan kuin se olisi vain otettu jostain kovalevyltä. Kitarasoolo b-2285, 16 tahtia. Laitetaas se tähän biisiin. Mutta siis joo, ihan näppärä kokonaisuus ja kuulostaa yhdeltä biisiltä alusta loppuun asti. Johan sitä saatiin 21 kappaletta odotellakin.
 
* Heavens Cove
Hmm, ei varsinaisesti kauhean inspiroiva kappale, mutta ainakin tässä on jotain yritystä. Ei ole sitä samaa jaarittelevaa laulua, mitä kaikissa muissa kappaleissa. Biisiä oikeasti ajaa jonkinlainen rytmi. En nyt pysty paljon muuta sanomaan, kun tämä on lähinnä sitä kaikkein perinteisintä Dream Theateria viimeisen 10 vuoden ajalta, mutta jos loput biiseistä ovat edes yhtä koherentteja, niin vielä on toivoa.
 
* Begin Again
Jännä kitarasoolo introna. Ei siis jännä siksi, että se olisi ollut mitenkään tarpeellinen tai kiinnostava, vaan että erikoista että se oli päätetty laittaa siihen. Sen jälkeen alkaa piano-osuus ja oho, eipä alakkaan kun akustista kitaraa. Mukavan kuiva saundi. Oikeasti heti kiinnitti huomion kuinka intensiivisesti se pisti sieltä esiin. Säkeistöt sentään toimivat. B-osa palasi taas vähän siihen jaaritteluun, mutta eipä hätää. Se oli miellyttävän lyhyt. Ja outro päätti ottaa biisin rytmiä kurkusta kiinni ja lähteä juoksemaan. Oikein mukava. :D Ei paha, tykkäsin.
 
* The Path That Divides
Onko tämä sama alun ääniefekti kuin Disappearilla? Herran jumala, jotain erilaista! Niin paljon hienoja introja! :D Jouset ja vasket pärähtävät käyntiin suorastaan dramaattisella saundilla. Sitten LaBrie alkaa laulamaan ja laahaava rytmi lähtee paukuttelemaan jonninjoutavasti eteenpäin. Mikä pettymys. Okei, no kahden minuutin kohdilla päästään sentään kunnolla vauhtiin. Älytöntä vuoristorataa. Yksikään riffi ei ehdi soida tarpeeksi kauan, että siitä pääsisi yhtään nauttimaan. Solistin pitää olla koko ajan äänessä.
 
On muuten ilo huomata, että äänitehosteiden laatu ei ole parantunut yhtään sitten Scenesin. :D Varmaan taas Petrucci nauhottanut jossain takapihallaan nuo SM57:lla. Ja ne mitä ei ole voitu äänittää on kaivettu jostain miljardin dollarin äänipankeista, eivätkä ne sovi yhtään kontskstiin. Magnifique.
 
* Machine Chatter
Taas yksi vuoden tärkeimpiä kappaleita. Tällä kertaa mukaan on saatu vähän rytmisektiotakin. Mikseivät nämä ole pidempiä? Vois tulla jotain tosi siistejä biisejä!
 
* The Walking Shadow
What have you done?!? Ai tää biisi alkaa näin? Ei edes mitään turhaa yritystä hienovaraisuuteen tai runollisuuteen. Vedetään vaan suoraan saippuasarjadialogia levylle. No ei kait siinä. Eipä tämän kappaleen musikillineenkaan anti ole paljon sen kummempaa. Kuinka huono pitää biisin olla, että Rudessin instrumentaaliosuus pelastaa sen? :D Okei, tylsää jynkytystä, hauskoja urkuja, köpösiä kävelyefektejä. Kyllä tää tästä. Nyt tarvitaan lisää niitä alun poppibiisejä. Bändi pudotti pallon ja lähti juoksemaan kohti omaa päätyä kädet ilmassa.
 
* My Last Farewell
Ensivaikutelma kappaleesta oli, että taas tämmöstä, mutta jos tämä vedetään oikein, niin voipi olla aika hienokin teos. Ai, tämähän muuttuikin ihan erilaiseksi. Onko se nykyään sitten progea, että vaihdetaan biisin rytmiä 10 kertaa minuutissa? Tulee lähinnä vain hämmentynyt olo. Ja nyt tämä on ilmeisesti taas jonkinlainen balladi. Eh. Ehkä tämä pitää vain kuunnella muutamaan kertaan uudestaan. Se ongelma ei edes ole nuo vaihdokset, vaan se, ettei suurin osa riffeistä ole kauhean kiinnostavan kuuloisia. Myöskin olen huomannut, että sen jälkeen kun Mangini tuli bändiin, niin yhä enenevissä määrin ovat kompit alkaneet kuulostaa laahaavilta.
 
* Losing Faythe
Huh huh. Nainen itkee ja joku mies naureskelee kouraansa? Ei varsinaisesti herätellyt sitä vakavuutta, mitä bändi ilmeisesti odotti. Vaikea jotenkin sanoa mitään. Lähinnä vain istun täällä suu auki, että mitä tämän kappaleen nyt pitäisi välittää. Biisi on sovituksellisesti niin paljas, että on pakko keskittyä sanoituksiin... mutta ne ovat ihan kauheita. :D Tästäkin kappaleesta puuttuu sellainen järkevä dramaattinen rytmitaju. Se vain huitelee menojaan ja ainakin minä lähinnä yritän tässä kuunnella, että ai mitähän nyt tapahtuu. Todella mitäänsanomaton kappale.
 
Mitenkäs tämä nyt muuttui tällaiseksi? Albumin alku sai ensin todella innostuneeksi, mutta siitä on kyllä jo aikaa. :D
 
* Whispers on the Wind
Tämä on aika mukava biisi tällaisena välisoittona. Ei kylläkään mikään Through My Words. Monista biiseistä tulee mieleen jotku kappaleet, jotka bändi on aiemmin tehnyt jo paremmin. Huoh.
 
* Hymn of a Thousand Voices
Oho. Nyt pitää olla jo varovainen, ennen kuin taas innostuu turhaan. Menevä rytmi ja helvetti, onko tuo oikea viulu? :D Ja kappale kasvaa dramaattisesti ja soljuu miellyttävästi. Onko tämä oikeasti saman porukan kirjoittama? Vau. No okei, vois tuo viulu pitää edes pari sekuntia taukoa välissä. Ai, tämä muuttui taas eri kappaleeksi. Saataisko taas jokin eeppinen lopetus, kun on vielä kolme biisiä jäljellä? Tiedättekö muuten mikä olisi kaikkein eeppisintä? Jos ne kaikki kolme biisiä olisivat pelkkää enkelikuoroa ja 50bpm laahaavaa rumpukomppia. Vain se voisi olla tarpeeksi eeppistä näin eeppiselle musiikkieepokselle.
 
* Our New World
A whole neeew wooorld! Hei! Tämähän kuulostaa hauskalta. Olispa instrumentaali! Nope. Noh, ainakin tuo makea kitarariffi jatkuu. :) Mutta kuinka pitkään? Eka soolo. So far so good. Saa aina optimistiseksi kun kuulee jotain kivaa biisin alussa. Sitä MELKEIN unohtaa, että vielä on monta minuuttia aikaa muuttaa koko biisi joksikin ihan muuksi. Eikä siinäkään mitään, jos haluaa vain kuunnella koko albumia läpi, mutta vielä ei ole tullut vastaan oikeastaan yhtään biisiä, jonka voisi vain heittää soittolistalle vähän piristämään päivää. Tämä nyt ilmeisesti oli vihdoinkin se biisi. Tykkäsin kovasti ja olipa vielä ihan kokonainen kappalekin. Jes! :D
 
* Power Down
Pläräärärärälälä BO BO plrrrärärär tsägägätästätä BO BO pilulirilyrilirum plärym tsygytsygy tsum tsum BOM BOM!
 
* Astonishing
Okei, intron perusteella on luvassa todella koskettava hidastempoinen My Heart Will Go On lopetus tälle itsekruunatulle eepokselle. Hitto, tämä saattaa oikeasti olla instrumentaali. :O Yes? No? Maybe?
 
Nope. Noh, sanottakoon, että viimeinen kappale on juuri sitä mitä odotitkin. Ei kait tätä nyt oikeasti kukaan jaksa kuunnella läpi.
 
Semmonen albumi. Tykkäsin monista kohdista. Sitten taas oli paljon tosi tylsää turhaa junnaamista. Tämän kun olisi vain väkisin purkittanut yhdelle levylle, niin olisi varmaan ollut tiukkaa settiä. Ainakin oli paljon parempi kuin odotin. :)

Oli tuo kakkoslevy kuitenkin sen verran enempi tyyliltään sitä nyky-DT:tä, että piti alkaa siivoomaan parin biisin jälkeen :D Lopussa onneksi oli Our New World, joka sai kipuamaan alakertaan kuuntelemaan. Hyvä poppiveto! Mutta joo, erittäin positiivinen yllätys oli silti tämä lätty.
 
E: tarttuvin yksittäinen osio oli kyllä A Life Left Behindin alku, joka oli silkkaa Yesiä, mutta silti ihan hiton vetävä. Harmi että se oli vain muusta biisistä irtonainen intro-osio.

bedlam: E: tarttuvin yksittäinen osio oli kyllä A Life Left Behindin alku, joka oli silkkaa Yesiä, mutta silti ihan hiton vetävä. Harmi että se oli vain muusta biisistä irtonainen intro-osio.
 
Kai olet kuunnellut tuon Rudess/Morgenstein Projectin läpi? :) Se on kyllä just tuommosta koko levy.
 
Muille sanoisin, että jos haluatte vain parhaat palat levyiltä, niin kuunelkaa:
- Dystopian Overture
- The Gift of Music
- The Answer
- When Your Time Has Come
- A Life Left Behind
- 2285 Entr'acte
- Moment of Betrayal
- Our New World

Onhan tuo kakkoslevy aivan erilainen kuin ensimmäinen. Ekalla oli muutamia hyviä kohtia ja ennen kaikkea vähän yritystä tehdä jotain uutta. Toisen levyn heitin jo roskiin. Eka on liian pitkä ja paikoitellen junnaavan tylsä, mutta siltikin paras levy bändiltä pitkään aikaan. Toka taas on paskin levy (ei ainoastaan tämän bändin levyistä) sitten Octavariumin.

Sergei Fallinen: Toka taas on paskin levy (ei ainoastaan tämän bändin levyistä) sitten Octavariumin.
 
Ei se ny Black Cloudsia pese paskuudessa mitenkään päin.

Vessajono: Ei se ny Black Cloudsia pese paskuudessa mitenkään päin.
 
Tuo on kyllä DT historian huonoin levy ei voi minkään, Octavariumhan taas on loistava paria hutia lukuunottamatta.

phiit: Tuo on kyllä DT historian huonoin levy ei voi minkään, Octavariumhan taas on loistava paria hutia lukuunottamatta.
 
No tiiä häntä. Aika huumorimusaa sekin on Root of All Eviliä, Sacrificed Sonsia ja nimibiisiä lukuunottamatta.

phiit: Tuo on kyllä DT historian huonoin levy ei voi minkään, Octavariumhan taas on loistava paria hutia lukuunottamatta.
 
Paria 10-30 minuutin hutia lukuunottamatta se on silti aika paska.

Vessajono: No tiiä häntä. Aika huumorimusaa sekin on Root of All Eviliä, Sacrificed Sonsia ja nimibiisiä lukuunottamatta.
 
Minusta se nimibiisi on pahinta huumorimusaa tuolla levyllä. Sacrified Sons oli muistaakseni ihan jees kyllä.

Imekää!.. Octavarium biisi on loistava ;)
 
(mutta mä oon vaan jääny tällaseks)

bedlam: Minusta se nimibiisi on pahinta huumorimusaa tuolla levyllä. Sacrified Sons oli muistaakseni ihan jees kyllä.
 
Ei, kyllä Never Enough ja I Walk Beside You on kaikista pahimpia. Jos haluan kuunnella Musea, kuuntelen Musea ja jos haluan kuunnella U2:ta...eiku itse asiassa ei, mä en edes halua kuunnella U2:ta.

Sergei Fallinen: Joo, muutaman kerran nyt kuunnellut ja joka kuuntelukerralla muuttunut vain huonommaksi.
 
http://i.imgur.com/W4Yb2o3.png
 
:)

bedlam: Minusta se nimibiisi on pahinta huumorimusaa tuolla levyllä. Sacrified Sons oli muistaakseni ihan jees kyllä.
 
Ai? Mun mielestä se on just huonoin biisi koska politics...Opettelin koko levyn soittamaankin mutta tämän skippaan nykyään. Ei vaan jaksa sitä ulinaa.
 
Mutta mutta, onhan tämä uusi jotain erilaista ja aivan mahtavaa. Menee kyllä aikaa kun pureskelee tätä kaikkea.

Octavarium on tyypillinen portnoy kauden levy. Joka biisisä on joku ihmeellinen tyyli leikittely taustalla, "pantera-biisi", "muse-biisi", "u2-biisi". Joku never enough saattaa olla bändin huonoin biisi ikinä. Vaikka tykkään portnoyn soitosta enemmän kuin manginin, niin tuntuu että bändin sävellystyö on vapautunut herran lähdön jälkeen ekspontiaalisesti. Mm. uusi levy on osoitus siitä.

Joku muukin näköjään tykkää:
 
http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=16599