Rock, pop, alternative ›

Joy Division, Bauhaus ja Killing Joke ovat jo käsittelyssä, joten siirrytäänpä hieman, hmm, hankalampiin 80-luvun tapauksiin.
 
P.i.L eli Public Image Limited oli siis ryhmä, jonka John Lydon eli Johnny Rotten perusti Sex Pistolsien tuhon jälkeen. Sex Pistolisin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaikkakin Lydonin lauluääni on edelleen tunnistettavissa. Yhtye teki melko omituisen matkan uransa aikana.
 
On kaksi eri PiL:iä (heh, piliä..), alkuaikojen post-punk -ryhmä ja loppuaikojen alternative rock - ryhmä, tosin yhtyeen kokoonpano muuttuu jokaisella levyllä. Alkuaikojen PiL on ns. kriitikkojen suosiossa, mutta minusta loppuaikojen versio on jäänyt turhaan edeltäjänsä varjoon. Sieltä löytyy paljon hyvää ja mielenkiintoista materiaalia.
 
Lyhyt henkilökohtainen katsaus levyihin:
 
Public Image (1978)
Taisi olla ensimmäisiä ns. post-punk -ääniteitä. Outoa sykkivää musiikkia, puoliksi punkia, mutta selvästi menossa johonkin muualle.
 
Metal Box / Second edition (1979)
Nimittäin tänne. Tämä tuli alunperin ulos kolmena 12"-sinkkuna, jotka oli pakattu filmikanisteriin (Second edition on sama normaalilla paketilla). Hiukan kuin Captain Beefheartin Trout Mask Replica; tästä joko pitää tai sitten ei. Kirskuvia kitaroita, dub-bassoa, diskopunk-rumpuja, ei kertosäkeitä, outoja melodioita. Death disco. Hieno trippi, mutta ehkä hiukkasen raskas kokonaisuus läpikuunneltavaksi kerralla.
 
The Flowers of Romance (1981)
Jah Wobble lähtee, Martin Atkins saapuu rumpuihin. Tuloksena albumillinen kolinaa ja pulputusta vokaaleilla. Kokeellinen eikä kyllä aina hyvässä mielessä. Metal boxin outo kiehtovuus puuttuu. Nimibiisi on silti aivan loistava.
 
This Is What You Want..This Is What You Get (1984)
Levene lähtee ja tuloksena on taas albumillinen kolinaa ja pulputusta, mutta tanssittavaa sellaista. Aliarvostettu levy, mielestäni. Sisältää paljon aika hauskoja juttuja ja myös This Is Not A Love Songin, yhtyeen ehkä suurimman hitin.
 
Album/Cassette/Compact disc (1986)
Ja sitten.. Niin, Lydon rakastaa ärsyttämistä ja tämä tempaus kyllä veti herneen nenään aika monelta. Bill Laswell tuottama albumillinen, hmm, ehkä hard rockia, jos käsitettä vähän venytetään. Soittamassa mm. Steve Vai, Ryuichi Sakamoto ja Ginger Baker! Tykitys on aika kovaa, mutta jotenkin vähän liian muusikkomaista ja hiottua. Steve Vain soitto ei oikein istu levylle, sen sijaan Baker on kyllä aivan tajuttomassa vedossa. Hittinä Rise.
 
Happy? (1987)
Bändilevy, taasen (huh!). Ja kova sellainen. Tämä PiL on jonkinlainen post-punk -supergroup, mukana mm. Lu Edmonds (the Damned), guitarist John McGeoch (Magazine, Siouxsie & the Banshees), Bruce Smith (the Pop Group). Tuloksena levyllinen vaihtoehtorokkia. Toisinaan liipataan jo aika lähellä stadionmeininkiä, mutta menossa on silti mukana aivan liikaa outoutta. Lydon on melkoisen myrkyllisen kuuloinen. Paras rock-PiLin tuotoksista. Sisältää biisin nimeltä Seattle, joka voisi hyvin kertoa grunge-villityksestä. Paitsi että se on tehty 3 vuotta etukäteen.. Kuullostaa ehkä hiukkasen vanhentuneelta nykyään, mutta kylläpä pidin pienempänä.
 
9 (1989)
Äuh, ja sitten jotain menee pieleen. Tässä ei oikein ole munaa. Hyviä yksittäisiä biisejä, mutta ensimmäisen kerran bändin historiassa mukana on myös aika nolon kuuloisia kappaleita. Liian tuotettu. Sisältää biisin nimeltä Happy?, outoa..
 
That What Is Not (1992)
Rokimpi, ja tälläkin on hetkensä, mutta jotenkin tylsä. Lydon tajusi fiksuna miehenä homman suunnan ja hajoitti yhtyeen tämän jälkeen.
 
Lisäksi kaksi livelevyä Paris Au Printemps (1980) ja Live in Tokyo (1983), joita ei kyllä oikein voi suositella.
 
Jos yhtye kiinnostaa niin hyvä aloitus on ironisesti nimetty kokoelma The Greatest Hits, So Far.
 
Yhtyeellä on muuten yksi rockin hienoimmista logoista: http://pinstand.com/pins/0175.gif
 
Heh, Allmusic sanoo: "It takes a very eclectic head to thrill to both their early discordance and later chart-targeted tunefulness". Jee, olen eklektinen..!