Kitarat: kitarakamat ›

Tsugu Way: Olen soitellut aina hyvin vintage-henkisillä kitaroilla. Esikuvieni mukaiset stratot, lespaulit ja jatsarit ovat olleet ainoita jotka huolin. Nyt vastikään laitoin vaihtokaupassa itselleni modernin Carvinin. Sain sen edullisesti. Hevikirvesmäinen ulkonäkö tökki pahasti jo koesoitossa, mutta kaikki muu olikin aivan loistavasti. Soitettavuudeltaan aivan järkyttävän hyvä. Upea viimeistely, action todella matalalla ilman särinöitä. Omaan makuuni laatu oli siis aivan viimeisen päälle virheetöntä. Suorastaan ammattimaista.
 
Nyt muutaman päivän soiteltuani olen entistä vakuuttuneempi, että minulla on huippukitara hyppysissä. Sormet miltei lentävät otelaudalla ja soittaminen on mukavaa. Mutta - sitten ne ongelmat: Onhan se nyt aivan järkyttävää tälläsen vanhan bluesmieheksi itseään tituleeraavan vintage-ukon katsella olohuoneessa jököttävää hevikirvestä. Aivan karsean muotoinen lapakin.. Ja miten tolla kehtaa edes mennä bänditreeneihin - saatikka keikalle?
 
Aiemmin olen aina liittänyt kitaroihin ja kitarointiin tietyn fiiliksen. Lespaulilla vedetään garymooret ja syliinotettu stratocaster vie tunnelmat aina jonnekin Claptonin, Marvinin ja Hendrixin maisemiin. Carvin ei vie nyt oikein mihinkään. Paitsi että soitto kulkee upeasti ;-)
 
Mutta mikä on itse asiassa merkityksellistä? Sen suhteen teen kovaa jaakobinpainia, että nautinko loistokitarasta - vai laitanko karseennäkösen kepin kiertoon. Toisaalta - tarvitsisiko tähän suhtautua näin tunteella? Löytyväthän hyllystä kuitenkin edelleen nuo Gilmourit, garymooret ja claptonit. Onneksi kitaroiden suhteen moniavioisuus on sallittua. Ja voinhan pitää tätä Carvinia laatikossa piilossa?
 
Toisaalta voisinhan antaa Karviselle mahdollisuuden. Ja jos myöhemmin yhteiselo ei pelitä, niin pannaan sitten kiertoon. Ja tuskin ero kirpaisee yhtä paljon kuin teininä ero ensimmäisestä kihlatusta?
 
Mutta joo - onko teillä ollut koskaan vastaavanlaisia "ongelmia"? :-)
 
Haha:-) mulla on tarkalleen sama tilanne kitaramerkkejä myöten:-D. Itsellänikin Gibsonia ja Fenderiä ja semmoisia tuossa telineessä ja sitten osti Carvinin kun halvalla sain. Ai perhana että se Carvin on sitten hyvä, mutta on se kyllä aika pornon näköinen:-). Itse päädyin siihen, että totutan itseni siihen ja siitä tulee mulle pitopeli ihan ilman muuta. Sehän nyt on kuitenkin vaan superstrato eikä mikään avaruusolento:-).
 
Toisaalta kun on oikein alkanut ahdistaa, niin muistelen vanhoja bluesukkoja, jotka olivat hyvinkin ennakkoluulottomia soittokamojen suhteen. Eikös ainakin joku niistä Kingeistäkin soittanyt flyingveellä. Jotenkin minusta tuntuu, että ajatus soittaa bluesia vanhoilla rupisilla paskoilla ja nooakin aikaisilla vahvistimilla, on lähinnä meidän elitistisen vauraiden valkoisten idea. Ne jotka bluesin keksi, ei kai ihan näin puritaanisesti soittopeleihin suhtautuneet. Hurriganes-kirjassakin oli sellainen yksityiskohta, että Albert King suomessa käydessään halusi välttämättä käyttää uudenaikaista punanuppista fenderin komboa eikä mitään vanhanaikaista putkikonetta:-). (joo kyllä tiedän, että ne "redknobit" oli putkipelejä myös).
 
Itselleni Carvin on ollut oiva soittopeli joka ei vie huomiota musiikista kun kitaraa ei tarvitse soittaessa edes ajatella. Onhan Carvin toisaalta yhtä vanha paja kuin Fenderkin joten en ymmärrä miksi sitä ei voisi perinteisenä merkkinä pitää? onhan se tosin innovatiivinen ja moderni, mutta hyvä kitara se on uskokaa pois;-).