Kitarat: soittaminen ›

Krice: Onko tuollaiselle järjestelmälle, siis skaalan kiertämiselle, olemassa mitään sen isompaa merkitystä kuin että voidaan tehdä niin huvin vuoksi ja nimetä kaikki moodit, kun siinä saa tungettua enemmän teoriaa musiikkiin.
 
Senkin uhalla, että vain trollaat, ehdotan: mitäs jos testaisit, miltä eri moodit kuulostavat. Sillä laillahan se selviää, miten niitä voit hyödyntää omassa soitossasi.
 
Moodeissa ei oo todellakaan mitään ihmeellistä ja monet varmasti käyttävät tietämättään niitä paljonkin. Ne on vaan asteikkoja, ts. säveljoukkoja ihan siinä missä vaikkapa kaikille tuttu duuri- tai molliasteikko. Eri säveljoukot kuulostavat erilaisilta. Tää on niin hiton simppeli asia ja silti monet tuntuvat tekevän siitä jotenkin rakettitiedettä tai mystiikkaa.
 
Esimerkki: jos haluan vaikkapa duurisoinnun päälle soittaa tavallisesta duuriasteikosta hieman poikkeavaa meininkiä, voin vaikkapa korottaa neljännen sävelen. C-duurin tapauksessa tämä tarkoittaisi F#-säveltä F:n sijaan. Tadaa: meillä on lyydinen moodi, C-lyydinen. Se kuulostaa erilaiselta kuin C-duuriasteikko (eli C-jooninen), koska siinä on osittain ERI sävelet.
 
Kun tarkastelet, miten C-lyydinen voitaisiin johtaa sen lisäksi, että se on rakenteellisesti duuriasteikko korotetulla neljännellä sävelellä, huomaat, että sehän sisältää täysin samat sävelet kuin G-duuriasteikko. Ja kun tarkastelet G-duuriasteikkoa, huomaat, että C-sävel on siellä neljäntenä. C-lyydinen on G-duuriasteikon neljäs moodi. Tämä on se toinen tapa hahmottaa sama asia: käyttämällä jotain muuta duuriasteikkoa, jossa on samat sävelet. Vastaavasti D-lyydinen sisältää samat sävelet kuin A-duuriasteikko jne, joten voit ajatella D-lyydisen A-duuriasteikon neljäntenä moodina, tai sitten ihan vaan D-duuriasteikkona, jossa on korotettun neljäs sävel.
 
Kuuntele Metallican Wherever I May Roam. E-mollibiisi, mutta melodiassa ei käytetäkään F#-säveltä, joka E-molliin kuuluu. Sen sijaan F# on palautettu F:ksi, joten rakenteellisesti kyseessä on molliasteikko, jossa on alennettu 2. sävel. Niin mikä? No E-fryyginenpä hyvinkin. Ja taas toisella tapaa ajateltuna: siinä on samat äänet kuin C-duuriasteikossa, eli kyseessä on C-duurin kolmas moodi.
 
Kuuntele Kauniiden ja rohkeiden tunnari. Kuulostaa duurilta, mutta siellä ei tule duuriasteikon 7:ttä säveltä missään vaiheessa sellaisena kuin se duuriasteikossa esiintyy, ts. suurta septimiä. Sen sijaan septimi on pieni. Niin mikä? No miksolyydinen asteikko, eli duuriasteikko alennetulla 7. sävelellä. Miksolyydinen on yleensä aika hyvä valinta seiskasointujen päälle. Jos siis näet sointulapussa A7:n, voit melko huoletta roiskia A-miksolyydistä - ellei sitten pianisti ei päätä käyttää sointuhajotuksissaan kaikkia mahdollisia alt-säveliä sun kiusaksi.
 
Kuuntele Steve Vain Riddle. E-duurivoittoinen meininki, mutta mitä ihmettä, miksi A-säveltä ei käytetä? Se on korotettu A#:ksi ja se vieläpä lyödään oikein rehvakkaasti pöytään heti kättelyssä. Steve vetelee tässä nimittäin E-lyydistä aivan muina miehinä. Sävelet ovat samat kuin B-duurissa (suomalaisittain H), joten E-lyydinen on B-duurin neljäs moodi. Lyydinen on senkin takia kiva moodi, että duuriasteikon 4:nnen sävelen korostaminen duuribiisissä kuulostaa helposti huonolta, koska se on pidätyssävel. Korotettua 4:ttä säveltä tämä ei sen sijaan vaivaa. Lyydinen on mun makuun tosi "raikas" ja "kirkas" moodi. YMMV.
 
Kuuntele Beatlesin Eleanor Rigby. Surulliselta kuulostaa, E-mollimeininkiähän se, vaan miten ihmeessä Paul uskaltaa roiskia C#-säveltä laulumelodiaan, vaikka se ei kuulu E-molliasteikkoon? Ehkäpä Paul oli doorisella tuulella kappaletta tehdessään. Doorinen asteikko nimittäin on molliasteikko, jossa on korotettu 6. sävel, tässä tapauksessa siis E-doorinen. Samat sävelet löytyvät D-duuriasteikosta, joten E-doorinen on D-duurin 2. moodi.
 
Kuuntele Gary Mooren Still Got The Blues. A-mollihan se. Kyllä joo, mutta toiselta nimeltään A-aiolinen. Jokainen luonnollinen molliasteikko sisältää sen rinnakkaisduuriasteikon sävelet. A-aiolinen on C-duuriasteikon 6. moodi, koska se sisältää C-duuriasteikon sävelet, ainoastaan alkaen 6:nnesta sävelestä. A-molli ja C-duuri ovat rinnakkaissävellajeja: molemmissa on täsmälleen samat sävelet. Ihan yhtä hyvin voisi sanoa, että C-duuri on A-molliasteikon 3. moodi, mutta jostain syystä vertailukohdaksi on valittu duuriasteikko. Luonnollisen mollin moodeja (toisin kuin siis harmonisen ja melodisen mollin moodeja) ei ole järkeä listata erikseen, koska ne ovat täysin samoja kuin duuriasteikon moodit.
 
Varsinaisia lokrisia (eli duuriasteikon 7. moodiin perustuvia) kappaleita ei juurikaan kuule, jos niitä juuri onkaan. Lokrisia jaksoja on paljonkin kappaleiden keskellä, mutta itsenäisenä sävelkimppuna lokrinen pyrkii voimakkaasti purkautumaan jonnekin (yleensä kevyessä musassa V asteelle), se on aika levottoman kuuloinen yksinään. Jos näet sointulapussa m7b5-tyyppisen soinnun, siihen lokrinen käy kuin nyrkki silmään. Mollibiisien II sointuasteella lokrista näkee kevyessä musassa eniten. Jos otetaan vaikka aiemmin mainittu Still Got The Blues, siinä biisin viides sointu on Bm7b5, johon B-lokrinen sopii oivasti - se kun on juurikin II aste tässä A-mollibiisissä.
 
Alkaako hahmottua? Ihan pop- ja rockmusiikissakin käytetään paljon muutakin kuin duuria, mollia, pentatonista ja bluesasteikkoa.
 
Yllä mentiin vasta duuriasteikon moodeihin. Ihan samalla tavalla harmonisella ja melodisella mollilla on myös omat moodinsa. Jälkimmäisiä käytetään varsinkin jazzmusassa paljonkin, mutta kaikkien tuntemaksi esimerkiksi kelvannee Tonskinkin mainitsema Simpsoneiden tunnari. Se käyttää lyydistä dominanttia, ts. duuriasteikkoa, jossa on sekä lyydisen että miksolyydisen moodin "kieroudet", eli korotettu 4. sävel sekä alennettu 7. sävel. Lyydinen dominantti on melodisen mollin neljäs moodi ja se tunnetaan myös nimellä overtone-asteikko. Jos siis haluat johtaa C lyydisen dominanttiasteikon (eli C-overtonen) muuta kautta, otat G melodisen mollin ja rupeat rallattelemaan 4:nnestä sävelestä eteenpäin...