Yleistä keskustelua musiikista ›

Juhani: ...
 

 
Mitenköhän ammattilaisen meininki poikkeaa muista soittajista? Ehkä jotain musaa tehdään vaan tekemällä, mutta luultavasti ne jotka ovat mieleenpainuvimpia tekevät sitä sydämellä. Tästä tuli mieleen toinen hyvä siteeraus Bill Hicksiltä:
 
Bill Hicks: "People say to me,
"Oh, Bill, leave them alone. They're so good, and so clean-cut, and they're such a good image for the children."
Fuck that! When did mediocrity and banality become a good image for your children? I want my children listening to people who fucking rocked! I don't care if they died in pools of their own vomit! I want someone who plays from his fucking heart!
"Mommy, the man Bill told me to listen to has a blood bubble on his nose."
SHUT UP AND LISTEN TO HIM PLAY!"
 
:D
 
On muuten kyseinen lainaus meitin bändin keikkaintrossa. :) Mahtava ajattelija oli tuo Hicks. Oli vuosikymmenen tai kaksi aikalaisiaan edellä.
 
Itse aiheesta, tai sen vierestä:
 
Olen onnekkaasti elämässäni päätynyt sellaiseen tilanteeseen, että saan soittaa itseäni taidokkaampien muusikoiden kanssa bändissä, joka tekee levyjä ja keikkaa. Saan tehdä tälle kokoonpanolle biisejä, eikä niiden työstämisen tarvitse olla yksin tietokoneella istumista ja luurit päässä pusaamista, vaan bändin kesken soittaminen ja ideoiden heittely porukalla johtaa yleensä parhaaseen lopputulokseen.
 
Bändissä soittaminen tällaisenaan on parasta, mitä tiedän. Vaikka tällä ei vieläkään voi väittää elävänsä (tai ainakaan elättävänsä perhettä), olen saanut toteuttaa monta unelmaani, joita teini-ikäisenä siellä nuokkukämpän nurkassa fiilisteltiin.
 
"-Vittu, kun sais joskus tehdä oikeen täyspitkän levyn."
"-Oisko siistii päästä soittamaan joskus Tuskaan...?"
"-Jonain päivänä me jätkät päästään vielä soittamaan keikka ulkomaille..."
 
Saan reissata parhaiden kavereideni kanssa pitkin poikin ja tavata nuoruuteni sankareita ja tehdä täsmälleen sellaista musiikkia, jota olen aina halunnutkin.
 
Tosiaan, halunnutkin. Ala-asteen kolmannella luokalla olin vastannut kysymykseen "Mikä sinusta tulee isona?"
-"Offspringin kitaristi"
 
Ei tullut Offspringin kitaristia, mutta kitaristi kuitenkin.
 
Olen aina elämässäni ollut hiukan...köh...alisuoriutuja, eikä sellaisten asioiden tekeminen, jotka eivät ole kiinnostaneet, ole koskaan ollut mulle helppoa. Kokeiltu on yliopistoa ja ammattikorkeakoulua. Ei vaan pystynyt. Yläaste ja lukio meni vasurilla luistellen. Jos olisin käyttänyt yhtä paljon energiaa opiskeluun, kuin käytin poissaolojen selittämiseen, olisi todistus ollut varmaan aina täynnä kiitettäviä.
 
Vaikka tietynlainen lusmuilu onkin ollut aina allekirjoittaneen luonteenpiirre, yksi asia on, joka on 15-vuotiaasta lähtien ollut täysin luontevasti sellainen tekijä elämässä, josta ei olla kovinkaan pienestä syystä pois, ja jossa ei tehdä asioita vasurilla: bänditreenit.
 
Ja uskokaa, kun sanon, että jokusissa on tullut oltua. On sahattu kymmenen vuotta apinan raivolla Suomen räkälöitä ja diy-meiningillä järjestetty rundintapaisia. Nämä kuuluisat "oppirahat" on siis joka suhteessa maksettu, eikä mitään ole saatu ilmaiseksi, tai nopeasti. Mutta kaikki on tehty omilla ehdoilla oman näkemyksen mukaisesti. Aina.
 
Miinuspuolena mainittakoon se, että rahaa ei ole koskaan. Mihinkään. On endorsement, joo. Muttei ikinä varaa ostaa silti mitään.
Kaljat juodaan puistossa, eikä baareissa, koska puistossa se maksaa viisi kertaa vähemmän.
Jos taskussa on 20€, jolle ei ole ennalta suunniteltua käyttöä, se on paljon.
Eläkettä tms. vanhuusvaraa ei myöskään ole, myös perheen perustaminen tulee vaatimaan paljon suunnittelua ja säästämistä.
 
Sosiaalisesti voi olla myös kiusallista myöntää olevansa perseaukinen takkutukka.
"No, mulla on sellanen bändi..."
 
Mut ekan kerran jälkeen sekin käy helpommaksi. ;)
 
Minä olen silti jo palkintoni saanut. Kaikki mitä tästä eteenpäin tulee, on pelkkää plussaa. Olen onnellinen, että valitsin tämän tien, ja se, että olen "muusikko" on määrittävä osa persoonallisuuttani ja sitä, millaisen elämän lopulta elän.
Se ei sinänsä ole omaa ansiotani, että olen tähän pisteeseen päätynyt, koska ei treeneissä oleminen, biisien tekeminen ja soittaminen ole koskaan vaatinut multa "ponnisteluja" tai tuntunut velvollisuudelta, vaan se on aina vetänyt mua luonnostaan puoleensa.
 
Ja se pointti?
 
Silloinkin,kun vielä soiteltiin epätoivoisina itse keikkoja Suomen räkälöistä ja matkustettiin persnetolla ziljoonia kilometrejä soittamaan kolmelle ihmiselle ja koiralle kaiken maailman Taka-Raivion Kiljupönttöfestivaaleille, tää kaikki oli vähintään yhtä siistiä. Vaikkei juuri ketään kiinnostanut. Taaksepäin katsoessa alkaa tajuamaan, että rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen kavereiden kanssa on aina ollut vahva. Riippumatta siitä, montaako ihmistä se loppujen lopuksi on kiinnostanut.
 
Jokainen pienikin palkinto matkan varrelta painaa sitten viimeisellä vuoteella kuitenkin enemmän, kuin se Nissan Sunny tai astianpesukone, veikkaan ma.
 
Näiden pienten palkintojen takia itse ainakin rohkaisen jokaista toteuttamaan itseään täysimääräisesti, jos musiikki todella on se väylä, jonka kautta haluat tässä maailmassa sanottavasi sanoa. Mutta jos teet musiikkia ollaksesi rocktähti tai saadaksesi ns. pildeä, ja ihmettelet, miksei ketään kiinnosta, tee jotain muuta.
 
-Viljami
 
Huh, kaks kuppia kahvia tais olla vähän liikaa. :D