Yleistä keskustelua musiikista ›

Numb: Lynch sanoo siis näin: "Forget being the best of anything. That's the fruit of the action, and you do the work -they say- for the doing, not the fruit. You can never really know how it's gonna turn out in the world but you know if you enjoy doing it. And ideas start flowing and you start getting, you know, excited about stuff. Then you're having a great time in the doing and that's what it's all about. If you don't enjoy the doing, then do something else."
 
Vähän niin kuin "Matka on tärkeämpi kuin päämäärä". Näin se on minullekin.

StJerky: Vähän niin kuin "Matka on tärkeämpi kuin päämäärä".
 
Tai että matka itsessään on päämäärä. Jos ja kun sillä matkalla päätyy johonkin kivaan paikkaan, niin se on ylimääräinen bonus.

Numb: Tai että matka itsessään on päämäärä. Jos ja kun sillä matkalla päätyy johonkin kivaan paikkaan, niin se on ylimääräinen bonus.
 
Toisaalta, aivan turhaa lähteä matkalle, jos ei koskaan pääse perille. Kannattaa jäädä vaan himaan, ei sitten pety.

Numb: Tai että matka itsessään on päämäärä. Jos ja kun sillä matkalla päätyy johonkin kivaan paikkaan, niin se on ylimääräinen bonus.
 
Aina pitää olla menossa jonnekin kuitenkin.
 
Mutta tosiaan se päämäärä ei sitten teekään ihmistä onnelliseksi. Kuka esim. jaksaa kuunnella tekemiään piisejä kovin kauaa kun ne on saanut valmiiksi?. Kyllä se piisin tekeminen on se juttu, miksi sitä hommaa tehdään. Valmiiksi saaminen täytyy silti olla päämääränä. Muuten ei tapahdu mitään. Deadlinejakin tarvitaan.

Valmiiksi saaminen täytyy silti olla päämääränä. Muuten ei tapahdu mitään. Deadlinejakin tarvitaan.
 
Toi on paras tapa lähestyä asiaa etenemisen kannalta, mutta olen kyllä onneksi huomannut, että synnytettyäni keskeneräisiä kappaleita ja hetkellisiä ideoita mereksi asti saamatta mitään valmiiksi, olen silti sentään tehnyt jotain kehittävää eli oppinut ja nauttinut tekemästäni, ja usein saatan vuosia jälkeenpäin haikeasti kuunnella jopa muutamaa näistä rääpäleistä.

StJerky: Kuka esim. jaksaa kuunnella tekemiään piisejä kovin kauaa kun ne on saanut valmiiksi?
 
Minä!
http://www.box.com/s/hx2g5hl22d2s7l7zc3jb

StJerky: Vähän niin kuin "Matka on tärkeämpi kuin päämäärä". Näin se on minullekin.
 
Tai: paras on hyvän pahin vihollinen.

Punisher: JOHDANTO: Muistan nähneeni jollain forumilla vastaavanlaisen threadin (How to cope with the fact that no one gives a shit about your music), ja nyt se on bittiavaruuden persesilmässä, joten ajattelin herättää keskustelua täällä kotomaisella laudalla. Haluan tässä vaiheessa tähdentää, että tarkoitukseni ei ole kuulostaa huomiota huoraavalta valittajalta, vaan herättää keskustelua, jossa pystyttäisiin jakamaan omia kokemuksia ja ajatuksia aiheen tiimoilta.
--
 
Mun nähdäkseni tässä yhdistyy seuraavat kaksi ongelmaa:
 
1) Levy, joka minulla on tässä käsissä, ei liiku tarpeeksi liukkaasti.
2) Musiikkini ei herätä tarpeeksi huomiota.
 
Ongelmasta 1):
Mä en tähän mennessä ole soittanut yhdessäkään omaa musiikkiaan tekevässä bändissä, joiden musiikki ei olisi kiinnostanut ketään. Siis siten, että musiikki kiinnostaisi tasan 0 ihmistä. Aina on jotakuta kiinnostanut. Ne kiinnostuneet pitää löytää, itse aktiivisesti etsimällä. Sitä varten pitää tehdä työtä. Kuinka monelle ihmiselle olet puhunut kasvotusten musiikistasi ja motivaatiostasi siihen? Kenelle aiot kertoa musiikistasi seuraavaksi?
 
Jos joku taho X ei tee levystä arviota, niin sitten etsitään tahot Y ja Z, jotka tekevät. Myös tahot Å, Ä ja Ö, jotka tekevät. Maailmassa on vähän helvetisti noita musiikkia arvioivia medioita, netti/printtizinejä, osa arvioi kaiken, mitä niille lähetetään. Kannattaa aloittaa niistä, lukea niiden antama palaute huolella, ja sitten siirtyä valikoivampiin medioihin.
 
Ongelmasta 2):
Edellisillä kirjoittajilla on ollut hyviä pointteja, mulla ei varsinaisesti ole mitään uutta lisättävää. Mun muotoilu tähän on: löytääksesi yleisösi musiikkisi sanoman tulee olla sellainen, joka uppoaa juuri näihin ihmisiin. Mikä on musiikkisi sanoma? Miksi joku haluaisi kuulla musiikkia, jonka sanoma on tämä? Kuka haluaisi kuulla mielihyvin juuri tällaista sanomaa?
 
Ratkaisu ongelmista 1) ja 2) yhdistettynä: Tee sellaista musiikkia, jonka vuoksi olet valmis tekemään kaiken tarvittavan, jotta ihmiset haluaisivat kuulla sitä.
 
Mun mielestä tämä on aika hyvä selviytymiskeino.

Numb: Tai että matka itsessään on päämäärä. Jos ja kun sillä matkalla päätyy johonkin kivaan paikkaan, niin se on ylimääräinen bonus.
 
Juuri kuuntelin George Harrisonia: "If you don't know where you're going, any road will take you there".

Väinämöinen:
 
Ratkaisu ongelmista 1) ja 2) yhdistettynä: Tee sellaista musiikkia, jonka vuoksi olet valmis tekemään kaiken tarvittavan, jotta ihmiset haluaisivat kuulla sitä.
 
Tämä, ja sillä lisäyksellä vielä että tekee sellaista musiikkia jota itsekin haluaisi kuulla ja on itsensä isoin fani. Siis siinä mielessä, että ei mieti että mitä muut haluaisivat kuulla, vaan että tekee musiikkia, jonka takana voi seistä täydellisesti.
 
Olen sen verran naiivi kaveri, että uskon yleisön olevan helkkarin tehokas lakmuspaperi, mitä aitouteen tulee. Falski esitys ei kiehdo. Tämä tarkoittaa sitä, että esittäjän pitää oikeasti digata kappaleestaan ja olla ylpeä siitä, että saa esittää just tämän biisin just näille tyypeille. Sellainen aitous ei ehkä vie heti ensimmäisenä Tavastialle, mutta jos saa ihmiset mukaansa, niin ne seuraavat kyllä yllättävän pitkälle.

Juoppis: Tämä, ja sillä lisäyksellä vielä että tekee sellaista musiikkia jota itsekin haluaisi kuulla ja on itsensä isoin fani. Siis siinä mielessä, että ei mieti että mitä muut haluaisivat kuulla, vaan että tekee musiikkia, jonka takana voi seistä täydellisesti.
 
Olen sen verran naiivi kaveri, että uskon yleisön olevan helkkarin tehokas lakmuspaperi, mitä aitouteen tulee. Falski esitys ei kiehdo. Tämä tarkoittaa sitä, että esittäjän pitää oikeasti digata kappaleestaan ja olla ylpeä siitä, että saa esittää just tämän biisin just näille tyypeille. Sellainen aitous ei ehkä vie heti ensimmäisenä Tavastialle, mutta jos saa ihmiset mukaansa, niin ne seuraavat kyllä yllättävän pitkälle.
 
Tää oli tosi hyvin sanottu. Meidän bändi on sinänsä onnellisessa asemassa, että meidän musiikki on melko helposti omaksuttavaa poppirokkia ja EP:tä on voinut kaupata ns. kenelle tahansa. Mutta kyse ei ole mistään kaupallisuudesta, vaan juuri tuollaista musiikkia me haluamme tehdä. Esikuviimme kuuluvat muun muassa Beatles ja John Mayer, ja ainakin henkilökohtaisesti omat kappaleeni ovat sellaisia, joita haluiaisinkin kuunnella. Omia esityksiä ei ehkä loputtomiin jaksa kuunnella, mutta sävellyksellisesti ja tyylillisesti ne ovat juuri sellaista musiikkia josta pidän. Pointtina on siis se, että on mahtavaa kun on tuollainen porukka, jolla on samanlaiset intressit ja joka soittaisi vaikka vain omaksi ilokseen, mutta tietenkin mahtavana ja onnekkaana lisäboonuksena olemme saaneet hyvää palautetta ja jopa aktiivisia seuraajia.
 
Toisaalta esiinnyn myös sooloartistina, ja on mahtavaa veivata kuppiloissa tuntemattomille - sen kummemmin keikkoja promoamatta - ihan mitä mieleen juolahtaa.

Näissäkin asioissa vaikuttaa hirveästi kiinnostuksen mittasuhteet. Tai miten kukin määrittelee tarvitsemansa "yleisön kiinnostuksen" määrän. Monilla tuntuu nykyään olevan perspektiivissä tarkistamista.
 
Meidän bändin keikoista lähes kaikki on pienissä baareissa, ja yleisöä tulee paikalle yleensä 20-100 henkilöä, ehkä keskimäärin viitisenkymmentä. Keikkoja on ehkä kerran-pari kuussa, ja suurin osa samassa kaupungissa eli suurin osa porukasta on kavereita. Tammikuussa julkaistua omakustannelevyä on tähän päivään mennessä myyty 86 kappaletta, vaikka kuinka on yrittänyt kaupitella. Tietysti suurin osa kavereille.
 
Eli mistään järin suuresta "hypestä" bändin ympärillä ei ole kyse. Sitähän voisi jopa turhautua, että "miksei tää meijän musa myy enempää, miks kukaan levy-yhtiö ei kiinnostu meistä, miksei keikoilla käy enempää jengiä?".
 
Muttakun muttakun. Miksi musiikkia pitäisi saada myytyä tuhansia levyjä ja miksi keikoilla pitäisi olla tuhansia katsojia? Eikö ne 50 innokasta tuttua keikoilla oo jo arvokas juttu sinänsä? Tai 86 myytyä levyä kerro siitä, että edes joku sitä arvostaa? Jos se keikka on edes viiden ihmisen mielestä "mahtava keikka" tai se levy edes kahden ihmisen mielestä "tosi hyvä levy", niin saan siitä todella paljon hyvää mieltä.
 
Itse koen, että niin kauan kun maailmassa on yksikin ihminen minun lisäkseni, joka nauttii hengentuotteistani, minun kannattaa niitä tehdä. Vaikka se tarkoittaisi 40 vuotta keikkoja samoissa baareissa ja 200 kappaleen omakustannelevypainoksia (joista puolet jää myymättä). Niiden tekeminen on ainakin toistaiseksi ollut hauskinta mitä tiedän.
 
Edit: Lisäksi kaikkeen turtuu. Sitten kun joskus saa sen 500 albumia myytyä ja tekee vaikka 50 keikkaa vuodessa vähän isommisa paikoissa, niin kait sitä helposti tahtoo siitäkin vielä lisää. Tai jos albumi myy vaikka miljoona kappaletta kansainvälisesti, niin siitäkin tahtoo vielä pistää paremmaksi.
 
Pakko myöntää että sellasena epävirallisena ja utopistisena tavoitteena olis joskus tehdä levy, jota myis tuhat kappaletta. Nykymaailmassa tosin täytyy tyytyä siihen, että vaikka tekisi kuinka hyvän levyn, todennäköisesti parhaat myyntimahdollisuudet jää siihen pariin sataan.

Pakko myöntää että sellasena epävirallisena ja utopistisena tavoitteena olis joskus tehdä levy, jota myis tuhat kappaletta. Nykymaailmassa tosin täytyy tyytyä siihen, että vaikka tekisi kuinka hyvän levyn, todennäköisesti parhaat myyntimahdollisuudet jää siihen pariin sataan.
 
Kova tavoite tänä päivänä, ei toki mikään mahdoton. Ja sit ku oot myyny sen tuhat niin se ei tunnu mitenkään riittävältä määrältä. Ja sepä vasta v***ttaa kun se seuraava levy myy mahdollisesti vähemmän. Mutta kaiken tän kanssa oppii elämään ja jos musaa kohtaan on vahvoja tunteita, jatkuu sen tekeminen kaikesta huolimatta. Ja se on vaan niin siistiä.
 
Ai puhunko kokemuksesta?

GrooverMan: Kova tavoite tänä päivänä, ei toki mikään mahdoton. Ja sit ku oot myyny sen tuhat niin se ei tunnu mitenkään riittävältä määrältä. Ja sepä vasta v***ttaa kun se seuraava levy myy mahdollisesti vähemmän. Mutta kaiken tän kanssa oppii elämään ja jos musaa kohtaan on vahvoja tunteita, jatkuu sen tekeminen kaikesta huolimatta. Ja se on vaan niin siistiä.
 
Ai puhunko kokemuksesta?
 
Allekirjoitukses sopii aiheeseen hienosti :)

Arkka: Allekirjoitukses sopii aiheeseen hienosti :)
 
Nimenomaan :)

A: StJerky: ...."Matka on tärkeämpi kuin päämäärä". Tästä tuli mieleen, yhden kaverin (entisen) bändin, vanha (ihan studiossa eikä treenikämpällä) äänitetty demo. Kivahan sitä varmaan oli ollut tehdä, mutta kivempi olisi ollut, jos olisivat muistaneet tsekata vireet ensin. Ja äänittäneet vasta sitten.

Juoppis: tekee sellaista musiikkia jota itsekin haluaisi kuulla ja on itsensä isoin fani.
 
A1mo: Eikö ne 50 innokasta tuttua keikoilla oo jo arvokas juttu sinänsä?
 
Tai yksi fani Italiassa, niinkuin esimerkiksi tälle:
http://www.box.com/s/hx2g5hl22d2s7l7zc3jb
Mille tahansa äänelle löytyy kuuntelijoita maailmasta. Verkko on mainio välitysväline, ei tarvitse väkisin naapureille tuputtaa.

Karwin: Verkko on mainio välitysväline, ei tarvitse väkisin naapureille tuputtaa.
 
tää on enemmän kuin totta, ite laittanu bändimme levyt kaiken maailman digikauppoihin cdbabyn kautta ja esim itunesista menee kaupaksi melkeen säänöllisesti ja samoin muualtakin, viikottain voi seurailla mistä ihme nettiradioista ja muualta kertyy pikkuhiluja ja sitä että oikeasti jotkut kuuntelee musaa.

Juhani: ...
 

 
Mitenköhän ammattilaisen meininki poikkeaa muista soittajista? Ehkä jotain musaa tehdään vaan tekemällä, mutta luultavasti ne jotka ovat mieleenpainuvimpia tekevät sitä sydämellä. Tästä tuli mieleen toinen hyvä siteeraus Bill Hicksiltä:
 
Bill Hicks: "People say to me,
"Oh, Bill, leave them alone. They're so good, and so clean-cut, and they're such a good image for the children."
Fuck that! When did mediocrity and banality become a good image for your children? I want my children listening to people who fucking rocked! I don't care if they died in pools of their own vomit! I want someone who plays from his fucking heart!
"Mommy, the man Bill told me to listen to has a blood bubble on his nose."
SHUT UP AND LISTEN TO HIM PLAY!"
 
:D
 
On muuten kyseinen lainaus meitin bändin keikkaintrossa. :) Mahtava ajattelija oli tuo Hicks. Oli vuosikymmenen tai kaksi aikalaisiaan edellä.
 
Itse aiheesta, tai sen vierestä:
 
Olen onnekkaasti elämässäni päätynyt sellaiseen tilanteeseen, että saan soittaa itseäni taidokkaampien muusikoiden kanssa bändissä, joka tekee levyjä ja keikkaa. Saan tehdä tälle kokoonpanolle biisejä, eikä niiden työstämisen tarvitse olla yksin tietokoneella istumista ja luurit päässä pusaamista, vaan bändin kesken soittaminen ja ideoiden heittely porukalla johtaa yleensä parhaaseen lopputulokseen.
 
Bändissä soittaminen tällaisenaan on parasta, mitä tiedän. Vaikka tällä ei vieläkään voi väittää elävänsä (tai ainakaan elättävänsä perhettä), olen saanut toteuttaa monta unelmaani, joita teini-ikäisenä siellä nuokkukämpän nurkassa fiilisteltiin.
 
"-Vittu, kun sais joskus tehdä oikeen täyspitkän levyn."
"-Oisko siistii päästä soittamaan joskus Tuskaan...?"
"-Jonain päivänä me jätkät päästään vielä soittamaan keikka ulkomaille..."
 
Saan reissata parhaiden kavereideni kanssa pitkin poikin ja tavata nuoruuteni sankareita ja tehdä täsmälleen sellaista musiikkia, jota olen aina halunnutkin.
 
Tosiaan, halunnutkin. Ala-asteen kolmannella luokalla olin vastannut kysymykseen "Mikä sinusta tulee isona?"
-"Offspringin kitaristi"
 
Ei tullut Offspringin kitaristia, mutta kitaristi kuitenkin.
 
Olen aina elämässäni ollut hiukan...köh...alisuoriutuja, eikä sellaisten asioiden tekeminen, jotka eivät ole kiinnostaneet, ole koskaan ollut mulle helppoa. Kokeiltu on yliopistoa ja ammattikorkeakoulua. Ei vaan pystynyt. Yläaste ja lukio meni vasurilla luistellen. Jos olisin käyttänyt yhtä paljon energiaa opiskeluun, kuin käytin poissaolojen selittämiseen, olisi todistus ollut varmaan aina täynnä kiitettäviä.
 
Vaikka tietynlainen lusmuilu onkin ollut aina allekirjoittaneen luonteenpiirre, yksi asia on, joka on 15-vuotiaasta lähtien ollut täysin luontevasti sellainen tekijä elämässä, josta ei olla kovinkaan pienestä syystä pois, ja jossa ei tehdä asioita vasurilla: bänditreenit.
 
Ja uskokaa, kun sanon, että jokusissa on tullut oltua. On sahattu kymmenen vuotta apinan raivolla Suomen räkälöitä ja diy-meiningillä järjestetty rundintapaisia. Nämä kuuluisat "oppirahat" on siis joka suhteessa maksettu, eikä mitään ole saatu ilmaiseksi, tai nopeasti. Mutta kaikki on tehty omilla ehdoilla oman näkemyksen mukaisesti. Aina.
 
Miinuspuolena mainittakoon se, että rahaa ei ole koskaan. Mihinkään. On endorsement, joo. Muttei ikinä varaa ostaa silti mitään.
Kaljat juodaan puistossa, eikä baareissa, koska puistossa se maksaa viisi kertaa vähemmän.
Jos taskussa on 20€, jolle ei ole ennalta suunniteltua käyttöä, se on paljon.
Eläkettä tms. vanhuusvaraa ei myöskään ole, myös perheen perustaminen tulee vaatimaan paljon suunnittelua ja säästämistä.
 
Sosiaalisesti voi olla myös kiusallista myöntää olevansa perseaukinen takkutukka.
"No, mulla on sellanen bändi..."
 
Mut ekan kerran jälkeen sekin käy helpommaksi. ;)
 
Minä olen silti jo palkintoni saanut. Kaikki mitä tästä eteenpäin tulee, on pelkkää plussaa. Olen onnellinen, että valitsin tämän tien, ja se, että olen "muusikko" on määrittävä osa persoonallisuuttani ja sitä, millaisen elämän lopulta elän.
Se ei sinänsä ole omaa ansiotani, että olen tähän pisteeseen päätynyt, koska ei treeneissä oleminen, biisien tekeminen ja soittaminen ole koskaan vaatinut multa "ponnisteluja" tai tuntunut velvollisuudelta, vaan se on aina vetänyt mua luonnostaan puoleensa.
 
Ja se pointti?
 
Silloinkin,kun vielä soiteltiin epätoivoisina itse keikkoja Suomen räkälöistä ja matkustettiin persnetolla ziljoonia kilometrejä soittamaan kolmelle ihmiselle ja koiralle kaiken maailman Taka-Raivion Kiljupönttöfestivaaleille, tää kaikki oli vähintään yhtä siistiä. Vaikkei juuri ketään kiinnostanut. Taaksepäin katsoessa alkaa tajuamaan, että rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen kavereiden kanssa on aina ollut vahva. Riippumatta siitä, montaako ihmistä se loppujen lopuksi on kiinnostanut.
 
Jokainen pienikin palkinto matkan varrelta painaa sitten viimeisellä vuoteella kuitenkin enemmän, kuin se Nissan Sunny tai astianpesukone, veikkaan ma.
 
Näiden pienten palkintojen takia itse ainakin rohkaisen jokaista toteuttamaan itseään täysimääräisesti, jos musiikki todella on se väylä, jonka kautta haluat tässä maailmassa sanottavasi sanoa. Mutta jos teet musiikkia ollaksesi rocktähti tai saadaksesi ns. pildeä, ja ihmettelet, miksei ketään kiinnosta, tee jotain muuta.
 
-Viljami
 
Huh, kaks kuppia kahvia tais olla vähän liikaa. :D