Rock, pop, alternative ›

Filemon: Minä olen pähkäillyt asiaa siltä kantilta, että lapsuuden menetykset, äiti, isä ja Mimi-kuviot tekivät tyhjiön Lennonin psyykeen ja vihdoin rakastuttuaan Onoon, Lennon pelkäsi lähes sairaalloisesti menettävänsä hänetkin.
 
Ensimmäinen vaimo Cynthia ei varmaankaan ollut todellinen rakkaus, jos rakkaus ollenkaan, ja bändäreitä ja ehkä pikku ihastuksiakin oli siinä ohessa pilvin pimein, mutta jollain tapaa Lennon koukuttui Onoon. Veikkaisinpa, että Ono vaistosi tämän tyhjiön ja läheisriippuvuuden Lennonissa ja käytti sen täysin hyväkseen olemalla ikäänkuin jalka koko ajan oven välissä, lähtöä tekemässä, jättämässä tämän taas yksin. Väliaikaisen eron aikanakin Ono saattoi olla rauhallisin mielin, sillä tiesi Lennonin rukoilevan häntä lähes päivittäin "ottamaan hänet takaisin".
 
Beatlesin pojilla oli ihan oma juttunsa kemioineen ja sitten yllättäen siihen kesken studiojammailun alkaa Ono rääkymään omaa performanssiaan. Kyllä voin kuvitella, miten jorma on ollut jätkillä otsassa. Ja se olisi muiden bändin jäsenten pitänyt vielä hyväksyä?
 
Muistelen, että joskus -74 kieppeillä McCartney ja Lennon olisivat jammailleet Lennonin kämpillä ja suunnitelleet yhteisiä projekteja, jollain tasolla jopa Beatlesin paluuta. Mutta Ono esti tämän. Voi hyvinkin olla huhua tuo estäminen, mutta joka tapauksessa Ono koki Maccan vakavana uhkana lypsävälle lehmälleen.
 
Tosson semmonen homma että meillä kaikilla on tyhjiö psyykessämme mutta yleensä vain taiteilijoiden psyykkisistä tyhjiöistä jaksetaan tehä numeroa. Siinon siis tällanen suhteutusharha johon sekoittuu fanittamista ja koulupsykologiaa. Sanoisin että sellainen on vähän lapsellista.
 
Tuossa tuli semmonen filmi kuin Nowhere Boy, jossa ohjaaja on ratkaissut look-alike-kysymyksen sillai että on ottanut päärooleihin vähän sinne päin mutta ei kunnolla samannäköisiä tyyppejä, paitsi - yllätys - Mimi. Kun ottaa huomioon että ohjaaja on nähnyt suunnattomasti vaivaa 50-luvun Liverpoolin visuaalisessa rekonstruoinnissa ja onnistunut siinä erittäin hyvin niin näyttelijöiden ulkonäön puolinaisuus herättää mielenkiintoa. Eikä se ollut siihen musapuoleenkaan jaksanut keskittyä niin kauhean hyvin. Uskoakseni ohjaaja Sam Taylor-Wood on halunnut tehdä visualisaation Lennonin psykologian standardipsykologisesta tulkinnasta ja onnistunut varsin hyvin. Tulkinta vain sattuu olemaan kliseinen ja osin jopa vähän tyhmä, mikä kuvastunee paikoitellen alleviivaavan tönkössä dialogissa.
 
Kyllä ihminen joka tahtoo saavuttaa jotain on aina taistelija, ja Lennon oli poikkeuksellisen lahjakas ja energinen taistelija. Minusta on peräti outoa etteivät elämänkerturit ja historioijat jaksa vaivata päätään sellaisella asialla, että miehen energia suuntautuu 25 vuoden iässä oudosti johonkin mitä voi väittää itsetuhoiseksi.
 
Cynthia Powell on kaikesta päättäen erinomainen ihminen mutta hän oli myös Lennonin pakollinen tyttöystävä. Nyt tietysti Pauline Sutcliffe väittää mitä väittää mutta olisiko vähän ahne nainen. Mutta käsittääkseni Cynthian tai Yokon henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, luonteenpiirteillä ja käytöstottumuksilla ei ole tässä näytelmässä pääroolia koska uskomukseni on, että Lennon kadehti bändikaveriaan Sutcliffeä tämän naisesta vaikka jätkä osasi hädin tuskin soittaa JA juuri John oli heivannut Stuartin puoliväkisin bändiin mukaan. Uskon että McCartney suostui höveliyttään ja Harrisonilta ei edes kysytty, sitä paitsi Lennonin johtaman rockyhtyeen tilanne vuoden 1960 alussa oli lähinnä epätoivoinen.
 
Sitten kun Sutcliffe hyytyi bändistä Astridin mukaan niin McCartney korvasi hänet basistina eli liittolaisen tontille astui kilpailija. Kilpailija kuitenkin veti vankkureita samaan suuntaan kuin Lennonkin olisi halunnut.
 
Kaikki parhaat bändit ovat psykologisia tiloja, psykologeilla on varmaan hienompia termejä sellaista kuvaamaan. Beatles oli parhaista parhain bändi joten olisi kai oletettavaa että se olisi ollut myös psykologisena tilana kaikkein erikoislaatuisin?
 
Yoko on siis aina ollut ja on vastakin ulkopuolinen eli ulkopuoliseksi jää. Älykkäänä ihmisenä hän todennäköisesti tietää tämän ja koettaa tolkuttaa omaa keinotekoista epätotuuttaan kunnes gongi kumahtaa. Surullista on että myös John lankesi tähän epätotuuteen ja alkoi manipuloida omaa julkisuuskuvaansa ikävällä tavalla.