Rock, pop, alternative ›

Itse diggailen myös God:ia. Kaks muuta ovat Nobody Loves you... ja Watching the Wheels, uskomattoman hienoja biisejä. Myös akustiset versiot ovat kivoja.

Ari78: ja Watching the Wheels
 
Tuosta tykkään kovasti.

velipesonen:
On muuten huvittavaa että vaikka Ringo on kenties Fabsien vähiten arvostettu hahmo niin tribuuttibändien on kaikkein vaikeinta opiskella juuri niitä rumpuosuuksia. Olisiko sitten jopa niin että Ringo oli rumpalina vielä parempi kuin Macca basistina? Melkeinpä tekis mieli ajatella niin.
 
Täytyy kyllä kompata; Ringon rumpalointi on helppo tuomita ensikuulemalta mitäänsanomattomaksi sen yksinkertaisuuden perusteella, mutta toisaalta tässä on mielestäni varsin hyvä esimerkki siitä, että yksinkertainenkin voi olla kaunista.
Ringon soitto on yleensä mukavan reipasta, filleineen kevyen groovaavaa, mikä tekee siitä erityisen sopivaa Beatlesin musiikkiin (ja kaikkein parhaiten sinne '67 psykedeelisiin ralleihin). Juuri hienot yksityiskohdat ja pienet seikat tekevät Ringon rummutuksesta sen tasoista, että itse ainakin arvostan miestä siitä hyvästä.
Sen sijaan mikin ääreen Ringoa ei olisi pitänyt koskaan päästää - hänen laulamat biisit kun ovat lähes poikkeuksetta täytebiisitasoa Beatlesin levyillä.
 
Mitä Lennonin parhaisiin sävellyksiin tulee, niitähän löytyy pilvin pimein. Erityisesti diggailen tuota vuosien '65-'66 tuotantoa, josta esiin nousee ainakin upea Nowhere Man, ja Revolverin She Said She Said. Rainia unohtamatta..
Sitten on tietysti nämä itsestäänselvyydet: Help, Strawberry fields forever ja Ticket to ride. Happiness is a warm gun "progeiluineen" iskee myös, minkä lisäksi tykkään erityisesti I want you (She's so heavy) -kipaleesta. Lopun kummitteleva riffikierto ennakoi jo Black Sabbathin kaltaista musiikkia.

Late__:Mitä Lennonin parhaisiin sävellyksiin tulee, niitähän löytyy pilvin pimein. Erityisesti diggailen tuota vuosien '65-'66 tuotantoa, josta esiin nousee ainakin upea Nowhere Man, ja Revolverin She Said She Said. Rainia unohtamatta..
Sitten on tietysti nämä itsestäänselvyydet: Help, Strawberry fields forever ja Ticket to ride. Happiness is a warm gun "progeiluineen" iskee myös, minkä lisäksi tykkään erityisesti I want you (She's so heavy) -kipaleesta. Lopun kummitteleva riffikierto ennakoi jo Black Sabbathin kaltaista musiikkia.
 
Arvaa pähkinkö samaa, kun sinäkin. On, kuin olisi lapsena koristelemastaan joulukuusesta joutunut hakkaamaan oksat pois ja jättämään kuoritun varren päähän ainoastaan tähden sitä enää koristamaan. Nimeä paras henkilökohtainen suosikki, niin vaikeata kuin se onkin.
 
Niin, ja sillä parhaalla on pirulauta taipumusta aina väliin vaihdella aikakausien ja fiilisten mukaan... oikeastaan aika epäreilu kysymys ylipäätään. :)

Late__: Revolverin She Said She Said. Rainia unohtamatta..
 
Nääkin on mainittava. She Said She Saidin säkkipillikitara on huippu, ja Rain on huikea alusta loppuun. Lopussa on vieläpä se masee takaperin käännetty häivytys. Ei tosin Lennonin puheista huolimatta ollut ensimmäinen kerta, kun popäänitteellä on käännetty nauhoja väärinpäin, mutta joka tapauksessa ehkäpä kaikkein hienoin Beatles-biisi.

Alko vituttaan Lennonin oman suosikkibiisini ettiminen, joten tyydyn toteamaan, että Ringon paras on Octopus's Garden, joka on oikeesti tosi hyvä, ja muistuttamaan, että Ticket To Riden kompinhan on keksinyt Paul :)

Onkos joku viime aikoina kuunnellut ekaa Paul McCartney & the Wings- levyä, parjattua "Wild Life"a? Mä on siis ihan pähkinöinä tästä.
 
Mikä mies, mikä ääni, mikä rohkeus, mikä voima. Ostakaa heti tämä levy!
 
Toinen levy minkä ostin samana päivänä, on Yoko Ono: Plastic Ono Band. Oi herran jestas mitä kikkaa siinä miehet (ja nainen) heittää!

GiovanniDiRondo: Onkos joku viime aikoina kuunnellut ekaa Paul McCartney & the Wings- levyä, parjattua "Wild Life"a? Mä on siis ihan pähkinöinä tästä.
 
Mikä mies, mikä ääni, mikä rohkeus, mikä voima. Ostakaa heti tämä levy!
 
Siis täh? "Ram'ia" arvostan, se on hieno pop-levy, mutta tämä "Wild life" on ihan second-rate..

Calliope: Siis täh? "Ram'ia" arvostan, se on hieno pop-levy, mutta tämä "Wild life" on ihan second-rate..
 
Sellaisenahan sitä yleensä pidetään, muta minäkin olin hiukan yllättynyt viimeksi sitä kuunnellessa, että sehän olikin ihan kelpo levy.

velipesonen: Rainissa on määrätty upeus joka paikallistuu siihen että melodia ja laulusuoritus ovat oikeastaan tuskaiset ja sanoitus on siihen nähden understatement. Siinä meille psykedeliaa.
 
Tää on ehdottomasti biisin parhaita piirteitä. Tuollainen epäsuhta ja siihen liittyvä ironia tuovat hyvin vahvasti mieleen alan suurimman taitajan, Ray Daviesin.

Sen verran vitutti White Albumin Revolution 9 (ja luultavasti Yoko Onon vaikutus sen levyttämiseen), sekä George Harrisonin lyttääminen bändin valtavilla egoilla, että käytin valtaani ja potkin George Martinin tuottajan pallilta ja vaihdoin digi-albumiini Revolution 9:n tilalle Harrisonin Not Guilty version The Beatles Anthology 3:lta
 
Nyt levy on läpeensä kuunneltava, eikä tarvitse skipata sitä kokeellista kakofoniaa enää koskaan, ainakaan iPodilla.
 
En jumaliste voi tajuta mikä läheisyysriippuvuus Lennonia vaivasi tuon Yoko Onon suhteen? Seuraava video, joka varmasti on tiirattu täälläkin monta kertaa, osoittaa tämän "keisarin uudet vaatteet" syndrooman varsin hyvin; http://www.youtube.com/watch?v=4QyC9egVObk .
 
Ämmä säkittää itsensä ja kirkuu lavalla.... siinä sen taiteellinen anti? Rollareilla kuitenkin oli niin kova kunnioitus esikuvaansa kohtaan, että eivät uskaltaneet/halunneet puuttua asiaan välien säilymiseksi (mun spekulaatiota). Ono oli hyväksyttävä säkkeineen, lahjattomuuksineen päivineen, tai muuten olet ulkona Lennonin kaveripiiristä.
 
Tai sitten olen vaan niin punaniskainen juntti, että en tajua Onon "taiteesta" tuon taivaallista.

Filemon:
 
Tai sitten olen vaan niin punaniskainen juntti, että en tajua Onon "taiteesta" tuon taivaallista.
 
Et ole....Toteat vain faktan; Onon "taidetta" oltiin ihailevinaan,koska hän oli Lennonin puoliso....Paska ei muutu paakelsiksi,vaikka todellinen lahjakkuus,Lennon siis, olisi asialle sokea...

Lennon oli uupunut (Help!) ja kaiketi uupumuksesta johtuen kiskoi kaiken maailman pillereitä ja pulvereita ynnä viinaakin enemmän kuin napa veti ja tässä sekakäytössä kaikkein pahin vuosi oli 1967. Uskon edelleen että Yoko oli Johnille Astrid.
 
Kuviohan menee niin, että saamalla Yokossa itselleen symbolisen Astridin John selvitti välinsä Stuartin kanssa ja astui pois psykologisesta tilasta nimeltä Beatles. Oikeastaan siis Yoko ei hajoittanut Beatlesia vaan John sen teki menemällä Yokon följyyn.

velipesonen: ...Uskon edelleen että Yoko oli Johnille Astrid.
 
Kuviohan menee niin, että saamalla Yokossa itselleen symbolisen Astridin John selvitti välinsä Stuartin kanssa ja astui pois psykologisesta tilasta nimeltä Beatles. Oikeastaan siis Yoko ei hajoittanut Beatlesia vaan John sen teki menemällä Yokon följyyn.
 
Minä olen pähkäillyt asiaa siltä kantilta, että lapsuuden menetykset, äiti, isä ja Mimi-kuviot (sekä Stuart) tekivät tyhjiön Lennonin psyykeen ja vihdoin rakastuttuaan Onoon, Lennon pelkäsi lähes sairaalloisesti menettävänsä hänetkin.
 
Ensimmäinen vaimo Cynthia ei varmaankaan ollut se todellinen rakkaus, jos rakkaus ollenkaan, ja bändäreitä ja ehkä pikku ihastuksiakin oli siinä ohessa pilvin pimein, mutta jollain tapaa Lennon koukuttui Onoon. Veikkaisinpa, että Ono vaistosi tämän tyhjiön ja läheisriippuvuuden Lennonissa ja käytti sen täysin hyväkseen olemalla ikäänkuin jalka koko ajan oven välissä, lähtöä tekemässä, jättämässä tämän taas yksin. Väliaikaisen eron aikanakin Ono saattoi olla rauhallisin mielin, sillä tiesi Lennonin rukoilevan häntä lähes päivittäin "ottamaan hänet takaisin".
 
Beatlesin pojilla oli ihan oma juttunsa kemioineen ja sitten yllättäen siihen kesken studiojammailun alkaa Ono rääkymään omaa performanssiaan. Kyllä voin kuvitella, miten jorma on ollut jätkillä otsassa. Ja se olisi muiden bändin jäsenten pitänyt vielä hyväksyä?
 
Muistelen, että joskus -74 kieppeillä McCartney ja Lennon olisivat jammailleet Lennonin kämpillä ja suunnitelleet yhteisiä projekteja, jollain tasolla jopa Beatlesin paluuta. Mutta Ono esti tämän. Voi hyvinkin olla huhua tuo estäminen, mutta joka tapauksessa Ono koki Maccan vakavana uhkana lypsävälle lehmälleen.

Mikä on teistä beatlesin paras levy?

carnation: Mikä on teistä beatlesin paras levy?
 
Ylivoimainen kysymys mulle. Nyt soi White Album, huomenna Abbey Road, tai Rubber Soul. Kotona siivoillessa/nikkaroidessa joku energinen Please Please Me, tai joku muu alkuaikojen rocklevyistä. Viinan korvikkeena vaikka Revolver. Autoillessa ihan mahtava Magical Mystery Tour... Ei rakkaita lapsiaan voi pistää millään jonoon.
 
Jopa LOVE on ollut kuuntelussa vimeaikoina suhteellisen usein.

Filemon: Minä olen pähkäillyt asiaa siltä kantilta, että lapsuuden menetykset, äiti, isä ja Mimi-kuviot (sekä Stuart) tekivät tyhjiön Lennonin psyykeen ja vihdoin rakastuttuaan Onoon, Lennon pelkäsi lähes sairaalloisesti menettävänsä hänetkin.
 
Veikkaisinpa, että Ono vaistosi tämän tyhjiön ja läheisriippuvuuden Lennonissa ja käytti sen täysin hyväkseen olemalla ikäänkuin jalka koko ajan oven välissä, lähtöä tekemässä, jättämässä tämän taas yksin. Väliaikaisen eron aikanakin Ono saattoi olla rauhallisin mielin, sillä tiesi Lennonin rukoilevan häntä lähes päivittäin "ottamaan hänet takaisin".
 

 
Tässä on varmasti perää...Ono osasi taatusti manipuloida Johnia ja pisti tämän tämän päähän,että muut Beatlet eivät tajunneet Lennonin nerokkuutta..."Miksi roikkuisit siinä porukassa,kun meillä kahdella voisi olla koko maailma"...Tuskin Ono sanoi noin Lennonille,mutta takuulla käänsi miestä tuohon suuntaan....

Filemon: Minä olen pähkäillyt asiaa siltä kantilta, että lapsuuden menetykset, äiti, isä ja Mimi-kuviot tekivät tyhjiön Lennonin psyykeen ja vihdoin rakastuttuaan Onoon, Lennon pelkäsi lähes sairaalloisesti menettävänsä hänetkin.
 
Ensimmäinen vaimo Cynthia ei varmaankaan ollut todellinen rakkaus, jos rakkaus ollenkaan, ja bändäreitä ja ehkä pikku ihastuksiakin oli siinä ohessa pilvin pimein, mutta jollain tapaa Lennon koukuttui Onoon. Veikkaisinpa, että Ono vaistosi tämän tyhjiön ja läheisriippuvuuden Lennonissa ja käytti sen täysin hyväkseen olemalla ikäänkuin jalka koko ajan oven välissä, lähtöä tekemässä, jättämässä tämän taas yksin. Väliaikaisen eron aikanakin Ono saattoi olla rauhallisin mielin, sillä tiesi Lennonin rukoilevan häntä lähes päivittäin "ottamaan hänet takaisin".
 
Beatlesin pojilla oli ihan oma juttunsa kemioineen ja sitten yllättäen siihen kesken studiojammailun alkaa Ono rääkymään omaa performanssiaan. Kyllä voin kuvitella, miten jorma on ollut jätkillä otsassa. Ja se olisi muiden bändin jäsenten pitänyt vielä hyväksyä?
 
Muistelen, että joskus -74 kieppeillä McCartney ja Lennon olisivat jammailleet Lennonin kämpillä ja suunnitelleet yhteisiä projekteja, jollain tasolla jopa Beatlesin paluuta. Mutta Ono esti tämän. Voi hyvinkin olla huhua tuo estäminen, mutta joka tapauksessa Ono koki Maccan vakavana uhkana lypsävälle lehmälleen.
 
Tosson semmonen homma että meillä kaikilla on tyhjiö psyykessämme mutta yleensä vain taiteilijoiden psyykkisistä tyhjiöistä jaksetaan tehä numeroa. Siinon siis tällanen suhteutusharha johon sekoittuu fanittamista ja koulupsykologiaa. Sanoisin että sellainen on vähän lapsellista.
 
Tuossa tuli semmonen filmi kuin Nowhere Boy, jossa ohjaaja on ratkaissut look-alike-kysymyksen sillai että on ottanut päärooleihin vähän sinne päin mutta ei kunnolla samannäköisiä tyyppejä, paitsi - yllätys - Mimi. Kun ottaa huomioon että ohjaaja on nähnyt suunnattomasti vaivaa 50-luvun Liverpoolin visuaalisessa rekonstruoinnissa ja onnistunut siinä erittäin hyvin niin näyttelijöiden ulkonäön puolinaisuus herättää mielenkiintoa. Eikä se ollut siihen musapuoleenkaan jaksanut keskittyä niin kauhean hyvin. Uskoakseni ohjaaja Sam Taylor-Wood on halunnut tehdä visualisaation Lennonin psykologian standardipsykologisesta tulkinnasta ja onnistunut varsin hyvin. Tulkinta vain sattuu olemaan kliseinen ja osin jopa vähän tyhmä, mikä kuvastunee paikoitellen alleviivaavan tönkössä dialogissa.
 
Kyllä ihminen joka tahtoo saavuttaa jotain on aina taistelija, ja Lennon oli poikkeuksellisen lahjakas ja energinen taistelija. Minusta on peräti outoa etteivät elämänkerturit ja historioijat jaksa vaivata päätään sellaisella asialla, että miehen energia suuntautuu 25 vuoden iässä oudosti johonkin mitä voi väittää itsetuhoiseksi.
 
Cynthia Powell on kaikesta päättäen erinomainen ihminen mutta hän oli myös Lennonin pakollinen tyttöystävä. Nyt tietysti Pauline Sutcliffe väittää mitä väittää mutta olisiko vähän ahne nainen. Mutta käsittääkseni Cynthian tai Yokon henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, luonteenpiirteillä ja käytöstottumuksilla ei ole tässä näytelmässä pääroolia koska uskomukseni on, että Lennon kadehti bändikaveriaan Sutcliffeä tämän naisesta vaikka jätkä osasi hädin tuskin soittaa JA juuri John oli heivannut Stuartin puoliväkisin bändiin mukaan. Uskon että McCartney suostui höveliyttään ja Harrisonilta ei edes kysytty, sitä paitsi Lennonin johtaman rockyhtyeen tilanne vuoden 1960 alussa oli lähinnä epätoivoinen.
 
Sitten kun Sutcliffe hyytyi bändistä Astridin mukaan niin McCartney korvasi hänet basistina eli liittolaisen tontille astui kilpailija. Kilpailija kuitenkin veti vankkureita samaan suuntaan kuin Lennonkin olisi halunnut.
 
Kaikki parhaat bändit ovat psykologisia tiloja, psykologeilla on varmaan hienompia termejä sellaista kuvaamaan. Beatles oli parhaista parhain bändi joten olisi kai oletettavaa että se olisi ollut myös psykologisena tilana kaikkein erikoislaatuisin?
 
Yoko on siis aina ollut ja on vastakin ulkopuolinen eli ulkopuoliseksi jää. Älykkäänä ihmisenä hän todennäköisesti tietää tämän ja koettaa tolkuttaa omaa keinotekoista epätotuuttaan kunnes gongi kumahtaa. Surullista on että myös John lankesi tähän epätotuuteen ja alkoi manipuloida omaa julkisuuskuvaansa ikävällä tavalla.

Olen tästä sitä mieltä,että Lennon oli synnynnäinen johtajahahmo, joka salasi kaikenlaisen "heikkouden" näyttämisen statuksen säilyttämiseksi....Ono löysi reikiä tuosta suojamuurista ja iski sumeilematta heikkoihin kohtiin..Uskon vakaasti,että hylätyksi tulemisen pelko oli yksi niistä....