Kitarat: kitarakamat ›

jumara: Jaahas veljet, parin päänsisäislonkeron rohkaisemana aion nyt avautua / harrastaa hieman tutkivaa journalismia aiheesta, joka vaivaa minua.
OBS! Älkööt pliis kukaan ottako seuraavasta nokkiinsa tai henkilökohtaisesti.
 
Ihmetyttääkö ketään muuta tällä palstalla jatkuvasti päätään nostava "huippu-/best in breed/state-of-art/etc." vehkeiden kanssa nysvääminen? Täällä kirjoitteleva porukka kuitenkin edustanee pääasiassa harrastaja-/puoliammattilaiskastia - silti kamapuolella vedetään täysin starbalinjaa, hankitaan ihan saatanan kalliita kitaroita ja muita vermeksiä ja useasti isoon ääneen. Tekis joskus mieli vastata jokaiseen Hei, hankin jälleen kerran kitarakamaa -ketjun viestiin, että "annaks nimmarin". Nojoo. Kaiken kruununa täällä käy elvistelemässä 17-kesäisiä janttereita, jotka aikovat tehdä unelmistaan totta tappiin vedetyn opintolainan voimin. Justjust.
 
Oon itte vetänyt viimeisen vajaan parinkymmenen vuoden aikana yli puolentuhatta keikkaa ja soittanut yli sadalla levytetyllä kipaleella, joista ainakin toistakymmentä on soinut radiossakin. Varusteina on ollut useimmiten keskihintainen japsiskeba ja JCM 800, akustisissa tarpeissa olen käyttänyt yhtä ainutta 15 v. sitten käytettynä hankittua Yamahan kuusikantista. Efektipuolella omistan pääasiassa Bossin ja Fulltonen tuotteita sekä FuzzFacen ja tietty PODin. Täysin voita ja leipää -osaston kamaa. Silti kertaakaan ei ole tullut vastaan tilannetta, jossa tilaajan tarve ei olisi tullut tyydytettyä. Studiossa tai stagella.
 
Eli kaikkien yllätykseksi (?) viiden-kuuden sadan euron kitaralla, SD/DS-1:llä ja perusstygellä voikin harjoittaa kitaristin tointa?!? Vieläpä hyvillä soundeilla. Vai voiko? Tätä palstaa lukiessa tulee välillä fiilis, ettei voi. Tosiasia on kuitenkin, että kallis kitara itsessään ei soita yhtään hittiä tai hyvää keikkaa. Silti suurimmat intohimot näyttävät täällä polarisoituvan kamoihin eikä siihen kaikkein oleellisempaan. Kaiken lisäksi voisin jakaa teille rakkaat toverit palan inhorealismia toteamalla, että se yökerhon lattialla pyörivä Kura-Eero ei pidä sua yhtään kovempana kepittäjänä skeban lavan perusteella. Taksikyytikin maksaa saman Toyotalla kuin Mersulla..
 
Miksi sitten esim. neljä tuhatta euroa kitaraan? Tiedän harrastajamuusikoita, jotka ovat valmiita tinkimään paljosta muusta (jopa lasten menoista) saadakseen jonkun tietyn "premium-kitaran". Itse en ole. Koska se ei oikeasti tee minusta yhtään parempaa soittajaa tahi viihdyttäjää.
 
Valaiskaa nihilistiä.. ;-)
 
HUOM! TÄHÄN EI KELPAA VASTAUKSEKSI, ETTÄ "EI SAATANA KUULU SULLE MIHIN KÄYTÄN RAHANI". Ei kuulukaan, tämä on paljon filosofisempi kysymys.
 
Hyvän kirjoituksen ja pohdinnan aloitit kunhan vaan saa niistettyä herneet nenästä, niin huomaa tässä olevan asiaa. En pidä itseäni pahimman lajin kamahomostelijana, koska suhtaudun niihin tietyssä mielessä aika suurpiirteisesti ja kamaelostelijanakaan en ole kovin kummoinen, kun olen köyhä. Mutta yhtäkaikki kyllä minä välillä kaasuunnun ihan pöhköyteen saakka joistakin materialistisista seikoista (useinmiten kitaroista ja vahvistimista).
 
Minä pikkuisen luulen, että kuvailemassasi tavaramaniassa on kyse kuitenkin huomattavasti monimutkaisemmasta ilmiöstä kuin pippelin jatkamisesta tms. Yksi tosiasia lienee se, että itseni kaltaisia keski-ikäisiä harrastajia on entistä enemmän ja sen myötä harrastukseen käytettävät rahamäärät kasvavat. Ei joku 2000 -5000 euroa, jolla saa jo varsin hienon kitaran, ole kovinkaan merkillinen summa keskiluokkaiselle miehelle (naiset ovat oman kokemukseni mukaan hiukan vaatimattomampia tavaroiden suhteen joskin usein jopa laatutietoisempia).
 
Toinen juttu on se, että hyperkuluttaminen vain jotenkin kuuluu tähän aikaan ja menetpä mihin tahansa harrastus porukkaan katsomaan tai mihin tahansa vapaa-ajan toimintaa, niin sinne on syövänlailla kasvanut oma teollisuuden haaransa joka suoltaa tasaisena virtana uutta tavaraa ihmisten kulutettavaksi. Olen tutkiskellut omia ostomanioitani ja tullut siihen tulokseen, että tavaran ostaminen on haitallista sielulle ja tekemiselle. Se on hatallista tekemiselle siksi, että tavaroiden ostaminen vie huomion pois siitä soittamisesta. Toisaalta kun soittamisessa on ongelmia niin kitaroiden osteleminen tuo lohtua ja antaa tunteen, että olet kutenkin asian äärellä. Toisaalta en näe jumalaani, kun siinä edessä on riveittäin uusia kitaroita.
 
Kolmanneksi mä vähän luulen, että ihmiset hakee erilaisia merkityksiä tavaroiltaan. En varsinaisesti tee eroa sille ostaako henkilö kalliita preniumtavaroita vai halpaa guttaperkaa, mutta uskon ihmisten hakevan vähän erilaisia asioita noista. Itse haluan tavaroiltani ajattomuutta ja sitä, että ne ovat minulla kauan (en ole vielä koskaan myynyt mitään, vaikka pari kertaa olen lahjoittanut jotakin pois). Vaikka toisinaan himoitsen kivuliaasti jotakin ihanaa kitaraa, niin samalla saan tyydytystä noista vanhoista ja tunnen mieletöntä mielihyvää siitä, että vanhin kitarani (joka on edelleen aktiivikäytössä (kaikkihan ne on)) on ollut minulla kolmekymmentä vuotta. Uudenkin soittimen kohdalla kestää vuosia ennen kuin se kotiutuu sydämmeeni ja alan tuntea sen oikeasti omakseni. Sellaista ajattomuutta arvostan niissä, että ne eivät koskaan ala tuntua siltä, että olisivat "vanhentuneita". Luulen että muilla ihmisillä on tietenkin omansa vaikuttimensa, mutta yhtä vahvoja kuitenkin. Itse esimerkiksi vannon standardien nimeen, mutta tiedän joillekin olevan tavattoman tärkeää, että kitara on uniikki ja mielellään itselle jollakin tavalla sovitettu niin että se on sitä kautta erityinen.
 
Mielestäni amatööriyttä ja ammattilaisuutta ei pitäisi verrata, koska ne mielestäni edustavat merkityksiltään janan ääripäitä. Ammattilainen tekee rahasta ja amatööri tekee rakkaudesta. Ammattilainenkin voi olla myös amatööri ja usein onkin (myös he rakastavat), mutta ammattilaisuus on juuri se osuus, että he joutuvat huomioimaan vähän muitakin seikkoja kuin oman intohimonsa ja siksi he eivät voi ammatilaisuutensa puitteissa olla samalla tavalla vapaita.