Laulaminen ›

arc: Kiitos vastauksesta. Esität nyt tuon vastauksen ihmiselle, joka on soittanut ja laulanut koko elämänsä ja joka opiskelee jotain ihan muuta.
 
Eli kyllä tässä itse kukin on musiikkia veivannut koko elämänsä, vaikkei ammatiksi sitä valinnutkaan, joten elitismiin tässä on turha sortua. Anteeksi etten tarkkaillut profiiliasi tai muutakaan etukäteen, en ollut tietoinen sun laulajanurasta.
 
Vastasit kysymykseeni heti toisessa kappaleessasi, kiitos siitä. Supina tai kuiskailu ei kyllä varmasti toimi livenä, enkä sitä ole missään vaiheessa epäillyt. Jännä vaan miten tuon tummentamisen ja supinan välissä ei ilmeisesti ole mitään muuta mahdollisuutta. Itse laulan samalla lailla niin studiossa kuin livenäkin, kummassakaan en mielestäni kuiskaile. Palleaa tulee sitten lisää mukaan kun ääneltä meinaa hävitä pohja (äänialan ääripäissä), missään muussa tapauksessa en tietoisesti vääntele ääntä sopivaksi glämiin tai muuhunkaan, tiedottomasti varmasti kyllä.
 
Lopputekstissäsi ohitit kätevästi pointtini oman äänen käytöstä ja siirsit sen suoraan oman jutun tekemiseen. Lisäten outoja juttuja, joista en ollut sanallakaan maininnut. Luit rivien väleistä asioita, joita ei ollut olemassa. Kysyt mitä tarkotan oman jutun tekemisellä, vaikka puhuin vain oman autenttisen äänen käytöstä. Mutta jos haluat puhua vaikutteista ja mitä niihin tulee, niin kuten sanoit, aidosti oman jutun tekeminen on hyvin vaikeaa. Jos nyt omista pointeistani halutaan sovittaa muottia tähän sun vastaukseen, niin tarkoittaisin mahdollisesti sitä, että vaikutteet ovat hyviä ja niitä pitää olla, mutta itselläni ainakin ne tulevat musiikilliseen ilmaisuuni itsestään siitä mitä kuuntelen. On siis mielestäni lähtökohtaisesti typerää yrittää liikaa näyttää, saundaa ja haista joltain toiselta, joka on varsin yleinen ilmiö keskinkertaisissa harrastelijabändeissä.
 
Ja kun kerran kysyit mitä tarkoitan "keskitasolla", niin tässä sulle madollisimman tarkka vastaus.
 

 
Kuten epäilitkin, tasolla tarkoitin lähinnä menestyksen tasoa. Absurdi rajapyykki sinänsä, eikä kovin tosissaan sanottu, mutta musta tietyn suosion saavutettaessa voidaan unohtaa sana keskitaso. Ton adjektiivin alkuperäisestäni virkkeestä voi vaihtaa vaikka sanaan "harrastelija", jos se sinua vähemmän häiritsee. Tarkoitan siis ei elantoa tekeviä bändejä, joita ystäväpiirini ja mnettikin on tulvillaan, jotka tekee kerran pari kuussa keikkaa ja purkissa on kaksi demoa ja yksi ep. Etäinen unelma tähteydestä on olemassa, mutta reaalielämästä se on kaukana ja musiikki on puolitotinen harrastus.
 

 
En mielestäni ole sanonut sanallakaan paskoista laulajista. Puhuin nimenomaan laulajista, joiden uskottavuus karisee pois tämän liiallisen kopioidun manerismin toimesta. Kuten sanoit, ei sillä ole mitään väliä jos oikeasti kuulostaa hyvältä, mutta poittini olikin juuri se, että lähtökohdat ei saa olla siinä kopioinnissa. Kukaan ei kuulosta myöskään automaattisesti hyvältä yrittäessään kuulostaa joltain toiselta. Ensiksi on luonnollisesti opeteltava laulamaan, jonka saundinäytteistäsi päätellen osaatkin varsin mainiosti.
 
Henk. koht en pidä Axl:n laulusta, mutta paska -sanaa en sen koommin käytä, ellei ole selvää näyttöä teknisesti huonosta tai laaduttomasta asiasta. Akseli menee enemmän makuasian puolelle.

 
Kyllä, opin tämän myös ala-asteella. Itse henk. koht pyyhin perseet genreillä ja teen vaan musiikkia, joku saa sitten luokitella sen mihin laatikkoon haluaa. Mielestäni tuo mainitsemasi tapa on hieman typerä ja outo lähtökohta tehdä musiikkia: Haluan tehdä glamia joten mun pitää näyttää glamilta, soittaa glamisti, laulaa glamisti jne jne..
 
Ymmärrän osittain tilanteen ehkä esimerkiksi sinun tapauksessa, jossa halutaan taloudellisesti menestyä ja pitää oikeasti myydä sitä tuotetta mitä tekee. Silloin kyse on ihan segmentoinnista ja kohderymästä, ihan samalla lailla kuin mitä tahansa muuta tuotetta markkinoidessa. Tämä ei koske onneksi minua, sillä en pennin penniä tee musiikilla.
 

 
Millä minun määritteillä? Paska analogia muutenkin ottaen huomioon, että ihmisen ääni akustisena on huomattavasti tarkemmin biologisesti määritelty, kuin sähkökitaran saundi akustisena, joka on usein ainakin ei niin tottuneeseen korvaan lähes vakion kuuloinen ja tarkoitettu eritoten siihen, että sitä muokataan signaalin myöhemmässä vaiheessa. Laulaja muuttaa ääntään laulaessa, sähkökitaristin saundipurkit ja efut ovat erillinen instassi. Parempi verranto olisi puhua soittajan fraseerauksesta. Js on se sitäpaitsi kitaristiltakin virheliike jos lähtökohtana on vääntää parin vuoden soittokokemuksella säröt kympille ja sitten mennä lavalle leikkimään Alexi Laihoa. Usein tossa mennään perse edellä puuhun.
 
Mutta sain vastauksen kysymykseeni.
 
Niin.
 
Kyllä. Paljon hyviä pointteja sulla. Mä olen laulamisen suhteen itse sitä mieltä että ei ole oikeaa tai väärää, vaan on olemassa eri yhteyksiä. Makuasioita tietty on enemmän kuin ihmisiä yhteensä. Itse olen kaiken suhteen avoin, ja sillä pärjännyt kohtuullisen pitkälle tähän mennessä sielä missä haluan vaikuttaa, ja kehitettävää on yhä. Mitä iskelmään ja Jazziin tulee, on niiden suhteen vieläkin ongelmia sietämisen kanssa. En vain pidä sen musiikin arvomaailmasta ja laulutavasta, vaikkakin osaan antaa arvoa sille, ja tiedostan ne omat vaikeudet sielä.
 
On olemassa eri musiikin lähtökohtia ja tyylejä, ja millekään ei ole olemassa universaalia totuutta.
 
Yleisestiottaen laulajalta vaaditaan monipuolisuutta sekä muuntautumiskykyä, ja se vaatii myös sitä että kaikkea ei voi tehdä ns. Omia latuja pitkin, koska kyseessä on myös muut ihmiset joiden kanssa tehdään duunia, sekä sitten tietty se yleisö.
 
Eri asia sitten on amatöörilaulajat jotka tekee omaa juttuaan ja omilla ehdoilla, tai sitten vain pitävät perinnettä hyvin yllä. Harrastelijapiireistä löytyy paljon hyviä esimerkkejä, kun ammattipiireissä taas osataan hyvin ylläpitää suorittamisen tasoa. Kaikki on hyvin suhteellista, ja itse näen asian sillai että jokaiselle bändille sekä tilanteelle on olemassa se oma moodi millä mennään, eikä ole olemassa vain yhtä moodia joka sopisi kaikkeen. Mitä luonnollisuuteen tulee, niin se on sama asia mitä tulee persoonallisuuteen, eli jokaisella on se oma ns. väri. Sanomattakin on selvää että ympyröivässä maailmassa joutuu monesti värittämään sitä että sen saa istumaan kaikissa eri olosuhteissa, oli kyseessä musiikki, bändit tai muu sosiaalinen verkosto.
 
Sitten vielä siitä värittämisessä iskelmän suhteen. Jos biisi menee liian matalalta, on tottakai fiksua että se silloin transponoidaan tenorille sopivaksi, että ei tarvitse lähteä harrastamaan manne maneereita. Sama pätee baritonien suhteen korkeat biisit, joutu joutuu madaltamaan. Mutta, se YLEISVÄRI pitää silti kuulua kaikessa, oli kyseessä rock tai iskelmä, tapahtui se sitten luonnollisesti tai ei, tai kuinka uskottavasti. Tätä kutsutaan myös saundilliseksi uskottavuudeksi. Uskottavuuteenhan kaikessa tähdätään, ja yleensä se onnistuu silloin kun yksilön oma mieli ja sen tila kohtaa musiikin/kappaleen mielentilan, sivuuttaen tuolloin kaiken epäoleelliset tekniset yksityiskohdat pois.