Klassinen ›

Sharkman: Realismia: nykkäriä on sävelletty sata vuotta, eikä se ole koskaan nauttinut konserttiyleisön suosiota. En usko, että asia tulee tästä paranemaan tulevaisuudessakaan.
 
"Nykynykkäri" on kuitenkin aika erilaista kuin sata vuotta sitten. Silloin se musiikin "uutuus" kaikkine atonaalisuuksineen oli varmasti vielä shokeeraavampaa kuin nykyään, kun kaikkeen on jo totuttu. Tyylejä on myös nykyään niin monenlaisia eikä niistä mikään ymmärtääkseni ole mitenkään määräävässä asemassa muihin nähden, että jokaiselle löytyisi varmasti jotain jos vähänkin avarakatseisemmin viitsisi tutustua, ellei nyt ihan väen väkisin halua pysytellä vain ja ainoastaan yli sata vuotta vanhassa musiikissa.

sellisti: Tyylejä on myös nykyään niin monenlaisia eikä niistä mikään ymmärtääkseni ole mitenkään määräävässä asemassa muihin nähden, että jokaiselle löytyisi varmasti jotain jos vähänkin avarakatseisemmin viitsisi tutustua, ellei nyt ihan väen väkisin halua pysytellä vain ja ainoastaan yli sata vuotta vanhassa musiikissa.
 
Totta turiset; hämmästyttävän moni tässäkin keskusteluketjussa kuvittelee nykymusiikin muistuttavan edelleenkin 40-70 vuotta vanhaa "nykymusiikkia".

Gotnine: Totta turiset; hämmästyttävän moni tässäkin keskusteluketjussa kuvittelee nykymusiikin muistuttavan edelleenkin 40-70 vuotta vanhaa "nykymusiikkia".
 
perustin tämän ketjun käsittelemään modernismia ja muuta "esimodernin" sävelkielen hylkäävää musiikkia alkaen jo sen yli 100 vuotta vanhoista muodoista. kirjoitusten kontekstista pitäisi pystyä päättelemään, mihin musiikkiin eri termeillä tarkoitetaan riippumatta termien kuvaavuudesta.

Gotnine: Eiköhän sitä nykkäriä ole sävelletty niin kauan kuin ylipäätänsä on sävelletty mitään - nykkäriä se Palestrinakin aikanaan oli. Ja nykkäriä se Pärtkin on, kuten myös Adams, Knaifel ja Salonen.
 
Jostain vinkkelistä katsottuna Webern, Berg, Schönberg ja Xenakis ovat vanhaa musiikkia, sillä noidenkin tyyppien sävellyksistä on jo pirskatin monta vuosikymmentä.
 
Samoin ovat musiikin modernismin umpikujaan vastausta sen menneisyydestä ja historiasta inspiraatioonsa etsineet bengt johansson tai eero sipilä joiden musiikkiin ovat lyöneet leimansa joko gregoriaanisen kirkkolaulun, barokin ja klassismin tai renessanssin palestrinan vokaalipolyfonian antiikkisen tyylin ja madragaalitekniikan vaikutus myöhäisromanttisten ja uusimpressionististen vaikutteiden ohella tulleet lähinnä nautiskelevien tuntijoiden "kuriositeeteiksi" lukuunottamatta ehkä kuoromusiikkia ja muuta vokaalimusiikkia. Jo Erkki Salmenhaara totesi aikanaan uuden musiikin ja modernismin esitaistelijana ja pioneerina että 60-luvulla kuviteltiin musiikin mahdollisuuksien olevan rajattomat vaikka sitten tajuttiin sen tulleensa tiensä päähän ja kolmisointuharmoniikka, etumerkein merkitty sävellaji, sekvenssein etenevä äänenkuljetus tulivat taas ajankohtaiksiksi, vaikka tietysti sellaiset jotka löysivät karakteritekniikasta ja jälkisarjallisuudesta vastauksen taiteellisiin kysymyksiin kuten meriläinen jatkoivat darmstadtin koulukunnan oppeja omalla tavallaan kehittäen niitä edelleen persoonalliseksi tyylipyrkimyksiksi luopuessaan konventionaalisimmasta sarjallisesta tekniikasta kuten marttisen uusklassismi todistaa. Pentti Raition vapaasti sovelletty dodekafonia uusimpressionistisine tyylipiirteineen on eräs näkökulma kysymykseen modernia yhdistävien perinteellisten keinovarojen oikeutuksesta Audentum 1967.

Olen alkanut lopulta ymmärtää Webernin musiikkia, mikä on tietysti erinomainen juttu, mutta mua hämää noi lopetukset. Ei niissä ole mitään vikaa, mutta siis tahallaanko se teki mahdollisimman epäloppumaiset lopetukset sävellyksiinsä?

Webern plokkasi muotorakenteita renessanssiajan laulumusiikista, joka ei ollut vielä sillä tavalla tonaalista että kappaleen loppu olisi pitänyt sisällään dominantin purkamisen toonikalle, joskin lopetukset noteerattiin kyllä siten että esimerkiksi mollisointua ei saanut laittaa viimeiseksi. Webernin persoonallinen estetiikka on varsin askeettinen ja hänen sisäistetty pyrkimyksensä luoda musiikkikappaleet mahdollisimman suurelta osin niiden sisällöllisistä perusraaka-aineista, mikä tässä kohtaa merkitsee yleensä 12-sävelrivin sisältämää sävelsuhteiden ketjua, johdettuina. Sellainen ajattelu ei jätä paljon tilaa minkäänlaiselle ylimääräiselle dramatiikalle, että "nyt se keksi jotain", eikä myöskään lopetusseremonioille.

Tämä jaksaa mietityttää mua, että miten paljon lisää hankaluutta kuulijalle atonaaliseen musiikkin toi täydellinen rakenteiden puute kuuntelijan kannalta.
 
Varmaan noissa kappaleissa jotain rakenteita joo on, mutta kuuntelijana en kyllä erota muuta kuin että sieltä tulee uusia sävelkulkuja ilman mitään viittauksia aiempaan
 
(Webernin variaatioissa orkesterille ei myöskään huomaa lainkaan variaation osien välisiä eroja, Schönbergin variaatioissa nyt sentään huomaa, joskin intron ja finaalin laittaminen teokseen hankaloittaa kyllä asiaa)
 
Jos kappaleissa olisi jotain selkeämpiä teemoja, jotka toistuisivat vähän väliä, niin kuuntelijan osa olisi kyllä ollut helpompi.
 
Tämä ei ole siis kannanotto musiikin laatuun vaan ainoastaan tuohon helppouteen. Eli sen lisäksi, että kuulijoiden on pitänyt sulattaa uusi sävelkieli niin sitten vielä tuo rakenteiden puute on ollut hankaloittamassa musiikkiin tutustumista.
 
Esimerkiksi Stravinskyn Agon (joka on 12-sävel osastoa) olisi kyllä toistuvine teemoineen ollut paljon helpompi pala nieltäväksi ensimmäistä maailmansotaa edeltävälle yleisölle...

hankala hahmottaa, ketkä näistä niin lukuisista "modernin" musiikin säveltäjistä kuuluu yleissivistykseen (eli on kuuluisimpia ja arvostetuimpia yleisön ja kriitikoiden keskuudessa).
 
tähän mennessä olen kokeillut lähinnä näitä ihan tunnetuimpia "modernin" musiikin edustajia: schönberg, berg, webern, varèse, ives, messiaen, (rautavaara), stockhausen, stravinsky, bartók
 
seuraavaksi olen ajatellut tutustua: toru takemitsu, ligeti, schnittke, penderecki, poulenc, pärt, lutoslawski, górecki, philip glass, steve reich, henri dutilleux, pierre boulez, elliott carter, terry riley, xenakis
 
(ja john cage, tosin sen perusteella mitä tiedän en varmaan jaksa kuunnella hänen musiikkiaan)
 
osaatteko heittää lisää nimiä, jotka kuuluu yleissivistykseen? tässä on jo 24 nimeä mainittu ja kriteerinä ehkä olisi, että kuuluu selkeästi n. 40-50 tärkeimmän nimen joukkoon (omia suosikkeja voi toki mainostaa, mutta siinä kohtaa on sitten sanottava, että se on "vain" oma suosikki)
 
oliko mainitsemistani nimistä joku sellainen, joka ei ehkä olekaan niin tärkeä?

sub zero:
oliko mainitsemistani nimistä joku sellainen, joka ei ehkä olekaan niin tärkeä?
 
Takemitsu ei ehkä ole "tärkeä", mutta sitäkin parempi säveltäjä! Stravinskystä puheen ollen - katsokaa, kun vielä kerkiätte (ei ihmeellinen, mutta hauska ohjelma):
http://areena.yle.fi/ohjelma/1218441
 
En muuten muista, oliko opiskelulistallasi Magnus Lindberg, mutta hänen isot orkesterikappaleensa 1990-luvulta alkaen ovat sekä suurenmoista musiikkia, että mahdollisia "Sibeliuksen kahdeksansia sinfonioita". Ai niin; "Mano a mano" todistaa, että modernin kitarakappaleen ei tarvitse sisältää loppuunkaluttuja koputus- ym. kainalosauvatekniikoita ollakseen vulkaanista ja luovaa musiikkia.

Onkohan joku nauttinut noista Messiaenin Lopun ajan kvarteton hiiiitaaaaaista kohdista? No ainakin alku ja toiseksi viimeinen osio kuulostaa ihan hyviltä.
 
Pendereckin ensimmäinen jousikvaretto... Händeliä on haukuttu efekti-musiikiksi, mutta tuo termi kuvaa mielestäni paremmin tätä teosta. Tietysti helppoa kuunneltavaa, kun tässä ei ole mitään melodioita, jotka voisivat odottaa aukeamistaan kuulijan päässä. Silti tekee mieli kuunnella useampaankin kertaan.

velipesonen: Vaikka ilmaisukeinon valintaan liittyvä pohdinta saattaa olla filosofisesti kiinnostavaa, sen lieväkin ylikorostaminen muuttaa taiteen hyypiömäiseksi, kolkoksi ja tunneköyhäksi.
 
Liittyyköhän tämä siihen, mitä Penderecki sanoi (muuttaessaan 1970-luvulla tyyliään), että avant-garden formalismi uhkasi liiaksi perinteisiä esteettisiä arvoja
 
Pidätkö Pendereckin ja Rautavaaran paluuta perinteisempään ilmaisuun myönteisenä? (ja eikös näitä ole muitakin, joilla on vastaava kehityskaari havaittavissa...)

sub zero: Pidätkö Pendereckin ja Rautavaaran paluuta perinteisempään ilmaisuun myönteisenä? (ja eikös näitä ole muitakin, joilla on vastaava kehityskaari havaittavissa...)
 
Kyllä juu, tosin en tiedä onko heidän kohdallaan kyse paluusta eli olivatko he nuoruudessaan säveltäneet ns. perinteisemmin kuin siinä välissä.
 
Onhan näitä muitakin, joista puhutaan esimerkiksi että heidän "modernisminsa on pehmentynyt", mitä sitten tarkoittaakin. Hommahan menee aika lailla niin että monen kohdalla se modernismien ajattelutapa on ollut ulkoa opeteltua ja sitten vanhemmilla päivillä löydetty "perinteisempi" tapa on yhtä kuin henkilön omakohtainen, luonteenomainen esitys- ja ajattelutapa.
 
Modernismiahan voi haukkua siitäkin että vaikka sävellykset on yleensä merkitty jonkun yksittäisen henkilön nimiin, ne ovat todellisuudessa ryhmätöitä. Jokainen modernissa peruskoulussa ryhmätöitä tekemään joutunut tietää että joukossa tyhmyys tiivistyy! Moderniteetti on projektina liian suppea salliakseen osallistujilleen henkilökohtaisen ilmaisun. Suomeksi sanottuna modernismi on aina ollut kuollut. Sellainen voi tietysti kannustaakin joitain ihmisiä taiteen tekemiseen mutta kyllä se taiteen tason romahduttaa.

"Psalmodeeraamista ja huhuilua" oli konservatiivisen madetojan kommentti sulho rannan vapaaseen atonaaliseen tyyliin sävelletyistä ensimmäisistä teoksista vailla pitkiä melodisia linjoja, kun modernin ymmärtäjä raitio kirjoitti rannan "Lettres" pianosarjasta: "ekspressionisti ranta puhuu rohkeata ja omaperäistä kieltä, hän ei lainkaan välitä siitä onko aina kaunista se mitä hän sanoo" mutta melartinin mielestä oli sangen tylsää kuunnella atonaalista musiikkia koko illan radiosta kontrastien puuttuessa pääosin myönteistä ateljeekritiikkiä oppilaalleen yksityisesti jakaessaan sinfonisen sarjan tosin ollessa vain etsimistä vaan ei ollenkaan löytämistä ja kaivatessa monipuolisempaa kehittelyä pianokvartetossa, uskoessaan rannan kuitenkin olevan kaikkien ismien ja tyylipyrkimysten yläpuolella jotka olivat lahjattomia säveltäjiä varten. hyppäys tuntemattoman maan konstruktivismista topeliaanan arkaisoivasti tyylittelevään naisvismiin klassisine muotoineen oli varsin pitkä.
 
salmenhaara taas ymmärsi klemetin periaatteellisen modernismin vastustuksen tämän ollessa kykenemätön ymmärtämään itsetarkoitukseksi muodostunutta modernismia ja dissonanssin käyttöä myöskään raitiolla, mutta piti kohtuuttomana funtekin hieman vähätteleviä lausuntoja raition lyyrisiä aineksia ekstaattisuuteen lisäävästä fantasia poeticasta jota edellinen pitää sinfonisena päätyönä kun parland arvostaa 2 kuningatarta ja prinsessa cecilian monine järkyttävän kauniine kohtauksineen oopperakirjallisuuutemnme parhaimpiin saavutuksiin.

YLE-arkistossa on 6:44 mittainen pätkä radiolähetystä Pendereckistä
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s … ;g=8&ag=47&t=606&a=1307
 
Toimittaja Paavo Helistön lisäksi säveltäjä itse on lopussa äänessä
 
Itse olen tutustumassa parhaillaan Pendereckin Luukas-passioon ja orkesteriteoksiin. Tangerine Dream -veteraanilta tuo Pendereckin 1960-luvun jousimusiikin kuuntelu käy aika luontevasti...

Moderni musiikki sinäänsä voidaan irroittaa klassisen musiikin maailmasta. Elämme musiikillista murrosta. Väittelin yhden sibelius akatemian sävellyksen professorin kanssa lineaarisista substansseista modernissa musiikissa. Mitä olen läheltä päässyt seuraamaan katja saariahon ja magnus linbergin kehitystä säveltäjänä, kuten myös Veli Matti-Puumalan, minun on sanottava että sävellyskieli on siirtymässä ja vapautumassa sitä sadat vuodet vaivanneesta ahdasmielisyydestä, ja sitä pitkään kiduttaneesta muodon ja tyylin maailmasta.
Kehitys on johtamassa siihen, että musiikki muuttuu atonaalisuudesta ja kokenafoniasta destruktiiviseen, mutta moniulotteiseen massaan, jossa sävellyskieli, ja jopa materiaali muuttuu jatkuvasti. Nyt puhun tulevasta, jota te saivartelijat ette voi ymmärtää. Tosiassa musiikkillisen aineksen muuttuessa muuttuvat myös instrumentit, ja äänen muodostus. Kaikkia säveltäjiä ajaa sisäinen pakko keksiä jotain uutta, ja tähän se on menossa. Mihin tämä lineaarinen kehitys lopulta johtaa?

Holi: Moderni musiikki sinäänsä voidaan irroittaa klassisen musiikin maailmasta.
 
Totta, ja niin voidaan myös mm. renessanssi-, barokki-, pop-, jazz- ja romanttinen musiikki - kuten myös progetango ja techno. Mitä kirjoitukseesi muutoin tulee, niin mitähän Sinä nyt ihan oikeasti halusit sanoa?

Holi: lineaarisista substansseista modernissa musiikissa
Mitä ne on?
 
Holi: kokenafoniasta
Mitä se on?
 
katja saariahon ja magnus linbergin
Oletan että joku oikoluki väitöskirjasi.
 
Mihin tämä lineaarinen kehitys lopulta johtaa?
 
Se mihin se ei johda on ei-musiikki, kuten:
- pelkkä kohina (informaatiota nolla)
- toisto ilman muuntelua (informaatiota nolla)
- tyhjältä pöydältä formuloitu abstrakti muotokieli (ei vakiintunutta semantiikkaa, informatiivisuus lähellä nollaa)
 
Sävelrunot tulivat 1800-luvulla, 1900-luku oli elokuvamusiikkia ja alkeellista pelimusiikkia. 2000-luku tulee olemaan entistä enemmän semiotiikkaa, metasäveltämistä, vuorovaikutteisuutta. Tämä on se suuren mittakaavan kehitys, jonka minä haluan nähdä, pois absoluuttisen musiikin abstrakteista kieliopeista kohti merkitysopillista perustaa ja inhimillisten elämysten kirjoa varsinaisena substanssina. Dodekafonia oli pelkkä syrjähyppy.

levesinet: Sävelrunot tulivat 1800-luvulla, 1900-luku oli elokuvamusiikkia ja alkeellista pelimusiikkia. 2000-luku tulee olemaan entistä enemmän semiotiikkaa, metasäveltämistä, vuorovaikutteisuutta. Tämä on se suuren mittakaavan kehitys, jonka minä haluan nähdä, pois absoluuttisen musiikin abstrakteista kieliopeista kohti merkitysopillista perustaa ja inhimillisten elämysten kirjoa varsinaisena substanssina. Dodekafonia oli pelkkä syrjähyppy.
 
Tämä tuntuu äkkiseltään aika järkevältä.

levesinet: Sävelrunot tulivat 1800-luvulla, 1900-luku oli elokuvamusiikkia ja alkeellista pelimusiikkia. 2000-luku tulee olemaan entistä enemmän semiotiikkaa, metasäveltämistä, vuorovaikutteisuutta. Tämä on se suuren mittakaavan kehitys, jonka minä haluan nähdä, pois absoluuttisen musiikin abstrakteista kieliopeista kohti merkitysopillista perustaa ja inhimillisten elämysten kirjoa varsinaisena substanssina. Dodekafonia oli pelkkä syrjähyppy.
 
Tuo kuulostaisi suuresti paluulta klassismiin.