Kitarat: kitarakamat ›

Ja Special Editionia näkee kanssa hiton usein käytettynä torilla, eikös? Täällä mnetissä on vissiin ihan kokonaiset kolme ihmistä kirjoitellut, joiden tiedän moisen omistavan (itseni mukaanlukien), joten noita ei kovin usein käytettynä tosiaan näe.
 
ENGLejä kun olen soittanut ja melkein omistanutkin jotakuinkin kaikki Classicia ja Thunderia lukuunottamatta, niin kuvailisin eroja näistä threadin aloittajan ehdottelemista vaihtoehdoista seuraavanlasesti :
 
Fireball 100 : Silkka metallikone, josta saa ihan ok cleanit myös tarvittaessa. Välimuotosäröjä ei juurikaan löydy ellei oikein volapotikalla leiki, eikä takeita että onnistuu silloinkaan. Toimii vanhaa Fireballia paremmin bänditilanteessa, kiitos sen midboost/contournapin, jota vanhassa 60W mallissa ei ollut.
 
Savage 120 : Kuten sanottua, tiukka ja vihainen kuin perkele. Valitettavasti vain suunnittelultaan vähän ontuva vahvistin, kun säätöjä on tuhat ja yksi joista suurimmalla osalla ei tuntunut saavan mitään järkevää aikaan. Lähinnä tuosta kaivaa sen ultimaalisen tiukan mättösärön, jonkinlaisen rokkirutun ja cleanin ja sen jälkeen ei enää vipuihin koskekaan.
 
Invader : Ylivoimaisesti monipuolisin ENGL. Tästä saa melkein mllaisen soundin tahansa irti, jossei ihan sellaista slight breakup blues soundia nyt lasketa mukaan. Tai saa senkin, mutta ei toki yhtä hyvin kuin jostain vintagepelistä. Loistavat leadsoundit ja hyvät metalli/rock yms säröt myös ja cleanista saa tarvittaessa ihan naurettavan kirkkaan. Ongelma tuossa nupissa lähinnä se, ettei se metallisäröosasto ole ihan niin murskaavan tiukka tai raskas kuin esim Savagessa. Myöskään bändisoitossa tuo komppisoundi ei erotu ihan yhtä hyvin kuin Savagen pureva sirkkeli, mutta ihan hyvin kuitenkin. Monipuolisuudessa ja leadsoundeissa tuo kyllä on Savagea puolestaan edellä.
 
Special Edition : Invaderin ja Savagen välimaastossa. Ei aivan yhtä monipuolinen kuin Invader eikä aivan yhtä rankka kuin Savage, mutta lähellä molempia. Aika monta hevinuppia läpi käytyäni olen tuohon Special Editioniin päätynyt.
 
Sitten on vielä tuo Blackmore, joka on Savagen pikkuveli. Hyvin samanlainen perussoundi, mutta vähän avoimempi, vähemmän äsröä ja vähemmän potkua. Taipuu puolestaan kevyempiin soundeihin Savagea paremmin. Sanottakoon kuitenkin, että vaikka Blackmore ei ole ihan yhtä roisi vehje kuin Savage, niin sillä edelleenkin veivaa käytännössä minkälaista metallia vain ongelmita. Aivan hiton erotteleva ja tarkka peli myöskin. Melkein ottaisin tuon Blackmoren metallitouhuihinkin mielummin kuin Fire- tai Powerballin.