Rock, pop, alternative ›

Aloittamani keskustelu rockin kuolemasta oli Mnetissä verraten suosittu. Annan rockin kuolemalle uuden mahdollisuuden.
 
Rockin kuoleman syiden erittelyn voi luonnollisesti koettaa aloittaa rockista itsestään. Rockin tarinasta jota vaihtelevalla menestyksellä tiedotusvälineissä mielellään kerrotaan. Rockin tarinassa on mahdollista nähdä rakenteita jotka vertautuvat ihmisyksilön kasvamiseen, kypsymiseen, vanhenemiseen ja lopulta kuolemaan. Minä en olisi verrantoni kanssa niin uskalias. Rock oli elävä kulttuurimuoto, joka eli koko lyhyen ikänsä monen vastustavan voiman ristipaineessa. Tahoja, joiden intressissä oli rockin saattaminen pois päiviltä oli runsaasti, koska rock pukeutui vapauteen. Vapaus ei ole, vaikka usein niin näkee väitettävän, tietyn yhteiskuntamuodon keksintöä tai suhteellista esimerkiksi suhteessa vastuuseen, vaan todellisuuden ominaisuus, jonka rock häpeämättömyydessään paljasti. Paitsi vapauteen, rock pukeutui myös totuuteen.
 
Vastuitaan karkuun juoksevat päihteiden sekakäyttäjät ja menestyjän yksilöllistä elämäntyyliä mainostavat urheiluhullut pukeutujavirtuoosit ovat vapauden suhteen samalla viivalla, he eivät tunnista vapauden olemassaoloa, he eivät ole vapaita. Heidän vapautensa, olipa villin lännen myyttien stimuloimaa retkujen romantiikkaa tai liberaalin yhteiskunnan ideologista pakkosyöttöä, ei ole todellista, he elävät vankilassa. Heidän maailmassaan ei ole tilaa rockille.
 
Rock merkitsi eräälle sukupolvelle erikoista toivoa ja henkilökohtaista rauhaa. Rock oli merkki vapaudesta, ja nykypäivänä näitä merkkejä ei paljon näy. Itse synnyin noin viisi vuotta ennen viimeistä rockikäluokkaa, ikäluokkaa jolla on kollektiivisesti jokin käsitys rockin olemuksesta. Sitten portti sulkeutui, rock kuoli. Myöhemmin on syntynyt yksilöitä jotka ymmärtävät asian mutta ei kokonaisia ikäluokkia, itse asiassa minunkin ikäluokassani (s. 1968, pirun vuosi) nämä asiat olivat vahvasti hiipumaan päin. Todelliset rockikäluokat ovat syntyneet välillä 1945-1965.
 
On valtavan paljon tahoja joiden kannalta on edullisempaa ettei todellisuuden vapaudesta tiedetä vaan vapaus-termille varataan heidän tarkoitustensa mukainen sisältö. Rock, kuten kaikki todellinen elämä, on tällaisen establishmentin tiellä ja siis poistettava. Nähdäkseni rockin monilukuiset viholliset onnistuivat pyrkimyksissään vuonna 1986, kun rockilla oli takanaan elämää reilu kolmekymmentä vuotta ja vakavaa kuolinkamppailua seitsemäntoista vuotta. Sitkeähenkisetkin kuolevat.
 
Asiasta puhuminen nyt yli kaksikymmentä vuotta jälkijunassa on hieman koomista, mutta jostain on aloitettava. Ainoastaan kulttuuri, ei mikään muu, voi tuoda kollektiivisessa mielessä ihmisten tietoon asioita siitä miten kaikki todellisuudessa on. Puhumme hurkastellen kaksoisstandardeista heidän kohdallaan, jotka käyvät sunnuntaisin kirkoissaan ja sitten mukamas viikon mittaan noudattavat jotain muuta oppia kuin mitä siellä oli saarnattu. Kaksoisstandardit ovat kuitenkin osa yleistä, julkista normia, jokapäiväistä käytöstä, ja psykologisella tasolla pimittävät meidät asioilta - comfortably numb.
 
Meillä ei ole kulttuuria sanan todellisessa merkityksessä. Meillä ei ole minkäänlaista lupaa katsoa näennäisen taakse ryhmänä. Rock tarjosi tietylle joukolle ihmisiä tällaisen mahdollisuuden sen jälkeen kun varsinainen kulttuurimme oli jo aikapäiviä kuollut. Minun mielestäni tämä ei ole lainkaan miellyttävä olotila ja pyrkisin siitä erittäin mielelläni pois. Tämän ketjun tarkoituksena on keskustella, onko rockin kaltaisen alakulttuurin, jota vastakulttuuriksikin nimitetään, syntyminen jossain päin maapalloa mahdollista ja millä edellytyksillä. Jos se olisi mahdollista peräti meillä, mitä meidän pitäisi tehdä? Voisi myös pohtia, onko valtakulttuurin uusi alku mahdollinen millään muotoa. Sellaista ei liene koskaan ennen tapahtunut, mutta ehkä elämme tietoisen elämän alkutaaperrusta emmekä ole nähneet kaikkea.
 
Näiden asioiden selvittämiseksi olisi tarpeen myöskin selvittää rockin kuoleman täsmällien tapahtuma-aika ja -paikka. Olen näemmä muuttumassa anglosaksiksi kun kerron ajan ensin ja paikan sitten, meillä sen pitää olla toisin päin. Missä siis rock kuoli? Milloin rock kuoli?
 
Esittämistäni arvioista poikkeavien kommenttien esittäminen on toivottavaa, mutta vielä enemmän toivottavaa on että niiden sisältö olisi latteasta poikkeava.
 
Tätä kirjoittaessani kuuntelen David Gilmourin sooloja kappaleeseen Comfortably Numb.

No jos rock-kulttuuria puidaan musiikista erillään, alan ymmärtää mitä haet tuolla rockin kuolemalla. Nykyään on niin vapaata jo muutenkin ja vanhemmat ovat niitä rock-sukupolven edustajia niin hankala tässä maailmassa on enää kapinoida yhtenäisesti mitään yhteiskunnan antamaa vanhoillista arvomaailmaa vastaan. Lisäksi kun tällainen tiukka ja jämpti kapinoinnin kohde puuttuu, nuorisolle alkaa nykyisin olla yhdentekevää minkään kovin yhtenäisen alakulttuurin vaaliminen. Ihan sama kunhan limudiskossa ja baarissa soi jotain minkä tahtiin nytkyttää. Rock voisi herätä kuolleista oikeastaan vain mikäli nuoriso jossain vaiheessa alkaisi laajemmin kyseenalaistaa nykyisen yhteiskunnan odotukset: pikainen valmistuminen ammattiin, työ, eläke mieluusti sitten kun jalat pettää alta. Nykyisin ei enää eletä tiukan kristillisessä arvomaailmassa, missä isä päättää mikä lapsesta tulee ja äiti katsoo että lapsi toistaa mukisematta ruokarukouksen ja syö porkkanat. Se mitä rockin piti saavuttaa on tuolta osin saavutettu. Valtakulttuuri on muuttunut ja en oikein tiedä miten rock voisi rikkoa kulutus-/suorituskeskeisen yhteiskunnan arvoja. Kenties hipit ja elämäntapatyöttömät ovat avainasemassa raivokkaan punkin sijaan. ;)

Rajat vapauttavat luovuuden.

Karipiirto: No jos rock-kulttuuria puidaan musiikista erillään, alan ymmärtää mitä haet tuolla rockin kuolemalla.
 
Lähinnä tämä tulee mullekin mieleen. Siinä mielessä ei ole enää mitään erillistä rock-kulttuuria, vaan se on sekoittunut ties mihin ja levinnyt niin hajuttomaksi ja mauttomaksi arkiseksi bulk-kulutukseksi, ettei sitä enää juurikaan voi mieltää omaksi elinvoimaiseksi kulttuurikseen. Se kulttuuri on menettänyt olennaiset asiansa, ehkä sen henkensäkin.
 
Mutta mitä siihen tulee musiikkina, se taitaa olla edelleen eläväksi miellettävä elementti, joka koskettaa eläviä ihmisiä. Se on vähän niinkuin Tsiisös.
 
Tämä oli siinä mielessä kuviteltava vertaus, että rockin musiikillisen kuoleman mieltäjät eivät sitä kosketusta saa, eivätkä usko siihen. Ihan samoin kuin en minäkään Tsiisökseen. Toisille se Tsiisös vaan kuulemma on totta, vaikka minä en sitä ymmärrä. Ja yksi ratkaisevista asioista on se, ettei minun tarvitsekaan ymmärtää. Yleisestihän kerrotaan, että Tsiisös kuoli n. 2000 vuotta sitten. En tiedä mitkä sen kuoleman syyt ja seuraukset ovat.
 
Ja jos ne rock-musiikin ominaispiirteet ja sielu koskettavat ihmisiä, saattavat ihmiset kokea vielä jopa noita kuolleita kulttuuripiirteitäkin. Siltikin, vaikka ne olisivat vain heijastumia menneisyydestä.

Tuplat...

Cimble: Tuplat...
 
Ei mennyt kauaa ennen kuin joku toi Larsin tuplat tähänkin keskusteluun.

velipesonen: Ei mennyt kauaa ennen kuin joku toi Larsin tuplat tähänkin keskusteluun.
 
Kirk yritti polkea rockiin henkeä, mutta epäonnistui wahingossa.

Ehkä rock kuoli koska sitä ei tarvita mihinkään, onhan se vähän itsekästä lyödä teinejä rokilla päähän ja heristää keskaria että te kakarat ootte kyllä vitun tyhmiä kun kuuntelette sitä hiphoppia ja teknoa. Minun nuoruudessa tätä harrasti se humppajengi jonka mielestä rokkia pystyi tekemään kuka tahansa koska se oli pelkkää meteliä ja rämpytystä jolla huijattiin tyhmiltä nuorilta rahat pois, samalla nuorilta tuhottiin kuulon lisäksi aivot ja kaikista rockin kuuntelijoista tuli ihan automaattisesti työtä vieroksuvia alkoholisteja ja narkkareita.
 
Rock joutui kasvamaan sangen vihamielisessä ympäristössä ja siitä oli pakko pitää todella paljon jos näki kaiken sen vaivan mitä sen kuuntelemiseen ja tekemiseen vaadittiin. Työväestön teinit kuuntelivat rokkia monona C-kaseteilta ja porvareiden kakarat stereona levarista. Tästä johtuen minulla on vieläkin muutama tuhat C-kasettia ja voin vaikka vannoa että se on käytännössä ihan helvetin monta muovikassillista rockmusiikkia.
Musiikin kuunteleminen ja erityisesti sen tekeminen oli kallista touhua eikä siihen ollut kaikilla varaa.
 
60-70 luvun taitteessa radio ja mustavalkotelkkari löytyi yleensä köyhimmistäkin perheistä mutta niistä sai rokkia etsiä ihan tosissaan, sitä tuli kerran pari viikossa ja yleensä mahdollisimman hankalaan aikaan. Tv:n puolella suurimmat elämykset tarjosi Iltatähti jossa naamaansa väänteli joka suuntaan Mikko Alatalo ja radiosta tuli keskellä yötä jotain rokkia mutta päivät oli pyhitetty metsureille, mummoille, iskelmälle ja humpalle.
 
Rockin kuunteleminen oli toisinaan jopa hengenvaarallista ja erityisesti pienillä paikkakunnilla tuli nakkarilla takuuvarmasti turpaan jos se lihistä ostava hemmo oli olemukseltaan liian rock ja mikäli sillä oli vielä korviskin korvassa niin sitten se oli myös hintti ja sitä piti vetää turpaan vähintään kaksi kertaa.
 
Juicen pilvilaulusta voi helposti päätellä sen miten suomalaiset viranomaiset suhtautuivat rokkia rämpyttäviin hippeihin jotka kiertelivät pitkin maata tuhoamassa nuorisoa ja houkuttelemassa niitä pahoille tavoille. Rokkarit saivat keikkabusseissaan saman kohtelun kun pilviaktivistit saivat eilen, bussit ratsattiin ihan vain varmuuden vuoksi koska poliisi halusi nähdä millaista väkeä niissä autoissa lymyilee. Kun Grand Slamin pojat ajattelivat Tavastian keikan jälkeen poiketa kahvilla Ruskeasuolla niin huoltamon täti ajoi hipit harjan kanssa ulos koska tädin mielestä yöhuoltamot oli tarkoitettu oikeaa työtä tekeville ihmisille kuten esimerkiksi taksikuskeille ja poliiseille.

Sitä varsinaista rokkiaikaa oli tässä maassa 80-luku, silloin sitä alkoi tulemaan joka tuutista ja sen kuunteleminen sekä tekeminen oli suhteellisen helppoa ja halpaa. Siinä vaiheessa edes valtavirtarock ei ollut vielä pelkkää bisnestä ja suomalaiset alkoivat hakemaan vaikutteita muualta maailmasta, alettiin rikkomaan rajoja ja soitettiin muutakin kun rokkiin puettua iskelmää Jimi Hendrix sooloilla. Kultaisella 70-luvulla jopa suomalainen punk oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta nahkatakkeihin ja hakaneuloihin pukeutunutta iskelmämusiikkia josta oli jätetty ne Jimi Hendrix soolot pois. 80-luku oli maailmanlaajuisesti köyhää rokkiaikaa mutta Suomessa meni lujaa.
 
90-luvulla kansalliset levy-yhtiöt olivat kuolleet ja pukumiehet määrittelivät sen mikä on oikeaa rokkia ja mikä ei ole, riskit minimoitiin ja taivaanrannanmaalarit siivottiin pois nurkista haisemasta. Samalla rockin kanssa alkoi kilpailemaan muut musiikkityylit ja syntyi ensimmäiset ikäluokat joille rock on jotain vanhaa paskaa mitä kuuntelee vain mummot ja vaarit.
 
Rock ei kuole musiikkimuotona koskaan vaikka se siirtyy jatkossa entistä enemmän sinne marginaaliin mutta kulttuurina se on kuollut jo kauan sitten ja pysyy kuolleena. On vaikea nähdä ensimmäistäkään syytä siihen miksi ja miten rock voisi saavuttaa sen aseman mikä sillä parhaimmillaan oli. Rockilla pumpataan rahaa niin kauan kun siihen pystytään mutta sen jälkeen se työnnetään pysyvästi sivuun kaikesta valtavirrasta.
 
Kun puhutaan rockista ja sen kuolemasta niin Suomi on erotettava muusta maailmasta kokonaan, koska lähes 2000-luvulle saakka meidän rokkikellot ja rokkikalenterit näyttivät ihan omaa aikaa.
 
Tähän loppuun kuvitteellinen linkki Europen The Final Countdowniin.

Karipiirto: No jos rock-kulttuuria puidaan musiikista erillään, alan ymmärtää mitä haet tuolla rockin kuolemalla.
 
Noin mäkin oletin jo edellisen ketjun ekoilla sivuilla, koska se tuntuisi loogisimmalta. Mutta ilmeisesti siitä ei kumminkaan ole kysymys, koska vastaus oli tällainen:
 
velipesonen: Jos teemme tällaisen jaon, ei paljon jää keskusteltavaakaan koska sosiologit ja musiikkitieteilijät voivat puhtaan luokittelun keinoin selventää lopun. Siitäpä vain ei kukaan tule hullua hurskaammaksi, joten sellainen tieto ansaitsee tulla tuomituksi pinnalliseksi.

Karipiirto: Tuo on vain vähän huono lähtökohta kun rock-musiikkia syytetään kuolleeksi siksi ettei se kulttuuri elä enää vaikka jakoa ei saisi tehdä. Se musiikki nyt kumminkin porskuttaa edelleen joskaan rockin henki ei enää kajasta sen yllä. Musiikki elää mutta sen kulttuurinen merkitys on syväjäässä. Näin minä sen kokisin.
 
Niin minäkin, mutta kun siihen edelliseen keskusteluun ilmestyi ennen pitkää sitten sellainenkin oletettu lähtökohta, että nykyrockmusiikki ei ole rockmusiikkia (paitsi Motörhead), niin siinä kohtaa alkoi keskustelu mennä jo vähän vaikeaksi.

Ei rock ole kulttuurina kotoisin mistään muusta kuin musiikista, siitähän se kaikki lähtee ja lähti. Jos ei ole kulttuuria ei ole musiikkiakaan ja päin vastoin. Ei nykyinen ns. rock ole rockia vaan zombi.

sellisti: kun siihen edelliseen keskusteluun ilmestyi ennen pitkää sitten sellainenkin oletettu lähtökohta, että nykyrockmusiikki ei ole rockmusiikkia (paitsi Motörhead), niin siinä kohtaa alkoi keskustelu mennä jo vähän vaikeaksi.
 
Minä viljelin sitä Motörheadia ihan huumorimielessä aika paljon koska Lemmy on niitä harvoja jotka elävät edelleenkin perinteistä rokkielämää missä maksa vinkuu ja sukupuolitaudit tarttuu.
 
En minä ole koskaan ollut mikään todellinen Motörhead kiivailija ja minulle jo pari biisiä alkaa olemaan riittävä annos yhdellä kertaa, sen jälkeen alkaa puuduttamaan ja korvissa soimaan. Lemmyä en arvosta siksi että se tekee harvinaisen hyvää musiikkia tai siksi että se on vanha juoppo, vaan siksi että se on pitkän matkan saarnamies jolle rock on muutakin kun ammatti muiden joukossa. Tämän tyyppisiä musikantteja ei enää tule koska niille ei ole mitään käyttöä sen jälkeen kun nämä vanhat parasta ennen päiväyksensä jo kauan sitten ohittaneet kehäraakit hinataan rokkareiden hautausmaalle. Rockasennetta ei opi koulussa eikä sitä pysty nykypäivänä oppimaan edes kaduilla tai autotalleissa. Joskus kauan sitten oli sanonta jonka mukaan ihminen saa olla hullu kunhan ei ole tyhmä, nykyään saa olla tyhmä kunhan ei ole hullu.
 
Tähän loppuun kuvitteellinen linkki johonkin Motörhead biisiin.

Atomic Cafe: Joskus kauan sitten oli sanonta jonka mukaan ihminen saa olla hullu kunhan ei ole tyhmä, nykyään saa olla tyhmä kunhan ei ole hullu.
 
Hulluudesta on tullut melkein rikollista. Muutama vuosi sitten laajaa paheksuntaa herätti jokin tv-mainos, joka oli visuaalisesti mahdollista yhdistää deliriumpotilaan harhoihin. Yleensäkin hoitotyötä tekevillä psykologeilla ja psykiatreilla on nyky-yhteiskunnassa yksinoikeus asioiden mielivaltaiseen tulkintaan nyt kun papitkaan eivät saa puhua omasta uskostaan. Telkkarissa pyörii rikospsykiatri Lauerman äärimmäisen värittynyt sarja Pimeän puolella, jonka yleishyödyllinen tehtävä on näköjään demonisoida asioita jotka eivät sitä ansaitse.
 
Tähän loppuun kuvitteellinen linkki johonkin Motörhead biisiin.
 
Paras linkki tähän mennessä. Linkitän tähän E. O. Hakasalon hypnoosiäänilevyn.

Kyllä Airbourne ja Black Spiders todisteli 12.11. Pakkahuoneella ettei Rock musiikkina kuollut ole.

Atomic Cafe: Minä viljelin sitä Motörheadia ihan huumorimielessä aika paljon koska Lemmy on niitä harvoja jotka elävät edelleenkin perinteistä rokkielämää missä maksa vinkuu ja sukupuolitaudit tarttuu.
 
En mä suhun viitannut vaan ihan velipesoseen, joka jo taannoin aloitusviestissään mainitsi että ainoat rockbiisit 2000-luvulla on tehnyt Motörhead.

velipesonen: Annan rockin kuolemalle uuden mahdollisuuden.
 
Reilu mies. Annan plussan.
 
Todelliset rockikäluokat ovat syntyneet välillä 1945-1965.
 
Kenties avain paikkaankin löytyy juuri näistä vuosista? Jotakin muuttui juuri sinä aikana, kun nuo ikäluokat olivat nuoria. Tuosta loppuosasta en enää tosin ole aivan varma, kenties todelliset rockikäluokat ovatkin 1954-1959?
 
Mutta se paikka: jotakin tapahtui täällä, ja kun se jokin oli tapahtunut, ei rock voinut enää elää. Ei voinut elää siitä syystä, että se normalisoitui kuoliaaksi. Kaikkialla maapallolla näin ei mitä ilmeisimmin ole vielä käynyt. Uskoisinkin, että rock elää - se ei vain elä enää täällä.
 
Yllä kirjoittamani on ristiriidassa siihen aiempaan rockin kuolema -ketjuun kirjoittamani kanssa, mutta se johtuu näkökulmasta. Relatiivista siis.

KooAa: Kyllä Airbourne ja Black Spiders todisteli 12.11. Pakkahuoneella ettei Rock musiikkina kuollut ole.
 
Jätkä puhuu AC/DC-coverbändeistä jotka vaan soittaa omia biisejä

Numb: Tuosta loppuosasta en enää tosin ole aivan varma, kenties todelliset rockikäluokat ovatkin 1954-1959?
 
Tuon asian voi ajatella monella tavalla mutta minun mielestä juuri tässä maassa niitä varsinaisia rockikäluokkia ovat 50, 60 ja 70-luvulla syntyneet ihmiset vaikka ne varsinaiset pioneerit ja uudistajat syntyivät pääosin 50-luvulla. Sitä aikaisemmat sukupolvet elivät humppa ja tangoaikaa kun taas 80-luvun lapset ja sitä seuraavat sukupolvet elävät jossain rockin, hiphopin ja teknon välimaastossa.
 
Tähän loppuun kuvitteellinen linkki johonkin Lauri Tähkän biisiin koska siinä miehessä tiivistyy kaikki se mitä rock on tänään ja mitä se ei ollut eilen.

Ei ole meillä hurraamista. Mikään ei järkytä, mistään ei saa sitä irtautumisen tunnetta vanhempien asettamista normeista kun niitä normeja ei ole ja kaikki angstaamiset lasketaan vain nuoren terveeksi identiteetin etsimiseksi. Odotukset eivät ole tiukat ja moderni vanhempi toivoo vain että lapsesta kasvaa onnellinen. Mitäs vastaan tässä nyt sitten pitäisi kapinoida? Mitä vasten pitäisi peilata kun yrittää löytää sitä omaa identiteettiä? Ei ole enää aatteita, ei tarvetta kapinoida. Mistä tämän sukupolven erottaa edellisestä ja seuraavasta? Eihän tässä jää mitään. Tunnen itseni merkityksettömäksi, sillä mikään, mitä voisin tehdä, ei aiheuta mitään. En voi haaveilla rock-tähteydestä koska vaikka tekisin kappaleita, jotka ovat absoluuttisesti parhaita koskaan, ne eivät jäisi historiaan ikivihreinä vaan ne olisivat vain hittejä siltä ja siltä vuodelta jotka teki se...emmuista ihansama.