Rock, pop, alternative ›

velipesonen: Jos kaikki yksitoikkoinen musiikki kielletään, niin kyllä käy kato! Olisihan se epäreilua kieltää pelkästään sellainen yksitoikkoisuus mikä on koneellisesti aikaansaatua.
 
Näinhän se menee ja juuri siksi tuon hepun perusidea on suorastaan hämmästyttävän hyvä. Jos kaikki tylsä musiikki kielletään lailla niin Katri Helenasta tulee viheliäinen diileri ja levymoguleista huumeparoneja. Hyvä musiikki nousee pintaan ja huono musiikki siirtyy apteekkien nurkille, sitä kauppaavat ne sellaiset resuisiin verkkareihin pukeutuneet hemmot joiden ostajakunta vilkuilee joka suuntaan ja tekee sitten ostoksensa mahdollisimman huomaamattomasti.

Atomic Cafe: Näinhän se menee ja juuri siksi tuon hepun perusidea on suorastaan hämmästyttävän hyvä. Jos kaikki tylsä musiikki kielletään lailla niin Katri Helenasta tulee viheliäinen diileri ja levymoguleista huumeparoneja. Hyvä musiikki nousee pintaan ja huono musiikki siirtyy apteekkien nurkille, sitä kauppaavat ne sellaiset resuisiin verkkareihin pukeutuneet hemmot joiden ostajakunta vilkuilee joka suuntaan ja tekee sitten ostoksensa mahdollisimman huomaamattomasti.
 
Mut mikä sit on tylsää? Esim. 95% tässä täällä hehkutetusta oikeasti kiinnostavasta rockista ei oo mitenkään erityisen stimuloivaa kuunneltavaa. Ja sama pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin populaarimusiikkiin. Lopputuloksena jäljelle jäis avantgarde taidesekoilu, jazz ja klassinen/länsimainen taidemusiikki.

PJS: Mut mikä sit on tylsää? Esim. 95% tässä täällä hehkutetusta oikeasti kiinnostavasta rockista ei oo mitenkään erityisen stimuloivaa kuunneltavaa. Ja sama pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin populaarimusiikkiin. Lopputuloksena jäljelle jäis avantgarde taidesekoilu, jazz ja klassinen/länsimainen taidemusiikki.
 
Rangaistusasteikon yläpäässä on kovat huumausaineet joihin luokitellaan ainakin rock, iskelmä ja pop. Avantgarde taidesekoilu, jazz ja klassinen/länsimainen taidemusiikki kuuluvat pehmeiden huumausaineiden ryhmään.
 
Sitä on vaikea arvioida millaista se listamusiikki on tämän jälkeen mutta varmaa on että se on hyvin erilaista.

Mun mielestä jazzmusa olis kyl ihan valtion musiikkiliikkeessä myytävää kamaa, koska se on usein ihan kiinnostavaa ja avartavaa. Samoin klasari.
 
Taidehäröilyä myytäisiin ihan maitokaupoissa koska esim. Circle ei oo koskaa tylsä bändi.

Tässä on unohtunut mainita eri uskontokuntien munkki- ja nunnakuorojen kammioissaan sjungaama melko lailla vegetatiivinen musiikki. Voi olla, että heille myönnettäisiin raskaasti verotettu erityislupa sakraalimusiikin harrastuksen jatkamiseen, kunhan eivät tee sitä ulkopuolisten kuullen.

velipesonen: Tässä on unohtunut mainita eri uskontokuntien munkki- ja nunnakuorojen kammioissaan sjungaama melko lailla vegetatiivinen musiikki. Voi olla, että heille myönnettäisiin raskaasti verotettu erityislupa sakraalimusiikin harrastuksen jatkamiseen, kunhan eivät tee sitä ulkopuolisten kuullen.
 
Lasketaan samaan sarjaan kuin klasarikin. Mun mielestä.

No eiks rockin yksi ominaisuus ole se, että sen ei ole tarkoituskaan olla välttämättä *kiinnostavaa*. Se operoi myös ihan toisilla asioilla.

jazzmies: Sen tunnistaa, jos on kompetenssia. Mutta jos ei ole kompetenssia, sen olemassaoloa ei tunnusta. Yksinkertaista.
 
Jos se näin yksinkertaista olisi, niin aikalaisasiantuntija-arviot osuisivat varmaankin paremmin yhteen jälkiviisasteluasiantuntija-arvioiden kanssa. Vai onko niin että vasta nyt sitä kompetenssia löytyykin? Musiikin ydin, jos sellaista on, on kait se joka kompetenssikuoron kautta viime kädessä määrää sen miten musiikki tai muu taide kestää aikaa? Miksi kompetenssikuoro lauloi useassa tapauksessa ennen eri biisiä kuin nykyinen kokoonpano?
 
Kompetenssista on tietysti apua ytimen etsinnässä ja tunnistamisessa, mutta osumatarkkuus on kaikkea muuta kuin sata. Jälkeenpäin voidaan hudit tietysti kuitata sillä että kompetenssia ei ollutkaan tai se oli vähintäänkin vajavainen, mutta tämäkin tapahtuu jälkiviisasteluna. Olisiko yksinkertainen sittenkin yksinkertaisuutta, tai ainakin yksinkertaistamista?
 
Yritin etsiä sitä vastausta rkellulle(?), jossa jazzmies totesi muistaakseni että yleinen mielipide on yleensä oikeassa. En tiedä mikä on "yleisen mielipiteen" kompetenssi, mutta etsiessä sattui tällainen silmään:
Mittarit erisuuri kuin musiikin laatu joka tapauksessa. On aina kysymys ainoastaan vastaanottajan emotioista iskeekö biisi tai esitys vastaanottajaan. Perinteisen kurssitutkintojärjestelmän ongelma on siinä, että muutama "asiantuntija" sanoo onko esittäjän taidot mittarilla T1-K5. Eli pohjimmiltaan kysymys on lotosta. Koska koskaan en nähnyt kirjallisesti arviointikriteerejä millä sai ykkösen tai vitosen, alkoi naurattaa koko taidon arviointi asiantuntija-lotto-meiningillä. Sama koskee musiikin arviointia: missä on se kontrapunkti-, satsi-, orkestrointi- tai makumittari, jolla voi millään tavalla vastata kysymyksiin mikä on objektiivisesti parasta? Vastaan ettei missään! Aina on kysymys vain ja ainoastaan subjektiivisesta mutu-mielipiteestä, eli nappako biisi tai skulaus vaiko ei!
 
Tiedän että haulla vanhojen kaivaminen on pikkumaista, mutta itse melkein voisin allekirjoittaa tuon lainauksen. Ainakin se antaa omasta mielestä todemman käsityksen taiteen arvottamisen vaikeudesta kuin yllä lainattu kompetenssiusko ja -hybris. Toisaalta onhan sitä lyhyemmässäkin ajassa kuin kahdessa vuodessa pärähdetty uskoon.

sellisti: Ei tämä keskustelu taida sitä paitsi mihinkään suuntaan enää kehittyäkään
 
Elähän nyt hättäile. Vasta sivu 25 menossa, saas nähdä josko laajasti tunnustettu totuus vielä löytyy.

jra: Yritin etsiä sitä vastausta rkellulle(?), jossa jazzmies totesi muistaakseni että yleinen mielipide on yleensä oikeassa. En tiedä mikä on "yleisen mielipiteen" kompetenssi, mutta etsiessä sattui tällainen silmään:
 
On olemassa asiantuntijahuippua, joiden näkemys ja kokemus ovat äärimmäisen laaja-alaista, joten heidän suustaan tai kynästään tulevaa kritiikkiä on normi maanmatosten hyvä aina kuunnella tai lukea.
 
Sitten löytyy näitä yhden alan asiantuntijoita tai besserwissereitä, jotka arvioivat kaanonin sisältäpäin, jotka ovat kykenemättömiä ennustamaan arvioinnin kohteena olevan esityksen painoarvoa, koska he ovat liian innostuneita kohteestaan tai liian lähellä sitä.
 
Sitten on yleinen mielipide, joka osuu hyvin usein oikeaan, koska se on löytänyt taidekappaleen ilmaisun ytimen (esim. painava melodia), josta velipesonen kirjoitti.
 
Vielä on näitä taiteen tosiasioiden kiistäjiä, jotka eivät tunnusta taiteen kritiikkiä laisinkaan, vaan aina vetoavat huippuasiantuntijoiden koko elämän olleen pelkkää mielipidettä.

Tämä on nykyajan vastakulttuuria: http://www.google.fi/url?sa=t&s … sFA&sig2=0Xj-A4wfBYKSheazGK44lw
 
On hienoa ja sydäntä lämmittävää että vallankumous alkaa kerrankin juuri oikeasta paikasta, Kallion ahtailta ja mäkisiltä kaduilta.
 
Illan mystis-spirituaalia virettä lisäsi Kaija Saariahon Oi kuu sellolle ja klarinetille. Hämyiset mikrointervallit kehräsivät taianomaisesti säteilevää sointiverhoa.

jazzmies: On olemassa asiantuntijahuippua, joiden näkemys ja kokemus ovat äärimmäisen laaja-alaista, joten heidän suustaan tai kynästään tulevaa kritiikkiä on normi maanmatosten hyvä aina kuunnella tai lukea.
 
Sitten löytyy näitä yhden alan asiantuntijoita tai besserwissereitä, jotka arvioivat kaanonin sisältäpäin, jotka ovat kykenemättömiä ennustamaan arvioinnin kohteena olevan esityksen painoarvoa, koska he ovat liian innostuneita kohteestaan tai liian lähellä sitä.
 
Sitten on yleinen mielipide, joka osuu hyvin usein oikeaan, koska se on löytänyt taidekappaleen ilmaisun ytimen (esim. painava melodia), josta velipesonen kirjoitti.
 
Vielä on näitä taiteen tosiasioiden kiistäjiä, jotka eivät tunnusta taiteen kritiikkiä laisinkaan, vaan aina vetoavat huippuasiantuntijoiden koko elämän olleen pelkkää mielipidettä.
 
En tietenkään kiistänyt (huippu)asiantuntijuuden merkitystä taiteen arvioinnissa tai jopa ymmärtämisessä, mutta suhteessa siihen hierarkiasysteemiin jonka jossain esitit, tuntuu että kaikki hierarkiat "huippuasiantuntijoiden" alla ovat sitten niitä joiden kompetenssi taiteen ytimen tunnistamisessa on niin ja näin. Taas "yleinen mielipide" osuu jopa useammin oikeaan kuin hierarkiatasoilla 5-3 olevat asiantuntijat tai besserwisserit? E: Jos "yleinen mielipide" osuu musiikin ytimen suhteen kohtuullisella tarkkuudella oikeaan, niin miksi tällä listalla ei ole yli 1200 levyn joukossa yhtään jazz-levyä?
http://www.ifpi.fi/tilastot/myydyimmat/kaikki/kotimaiset/albumit
Yleisen mielipiteen luvatussa maassa USA:ssakin taitaa olla jonkun Glenn Millerin (onko Sinatra jatsia?) jälkeen Genny G ainoa jatsiin vivahtava "yleisen mielipiteen" rahallisesti arvostama artisti. Vai onko se tarkoitettu "yleinen mielipidekin" jonkun erityisen yleisen mielipide?
 
Kuka sitten osaa tunnistaa huippuasiantuntijan jos ei itse kuulu tähän armoitettuun joukkoon? Historia (tai siis yleinen mielipide) ehkä, mutta aikalaishuippuasiantuntijoiden erottaminen lienee yhtä vaikeaa kuin todellisen aikaa kestävän taiteen erottaminen kevyemmästä kamasta?
 
Kuinka yksimielisiä edesmenneet ja nykyiset huippuasiantuntijat sitten ovat taiteen historian merkkiteoksista suhteessa aikalaisteoksiin ja taas nykytuotannon merkityksestä suhteessa taiteenhistoriaan? Tietysti myöhemmin voidaan aina tyrmätä eriävät mielipiteet, joko sillä että kyseessä ei ole/ollut todellinen laaja-alainen huippuasiantuntija, tai että virheitä sattuu. Omasta mielestä yksi taiteen kiinnostavista piirteistä suhteessa eksaktiin tieteeseen on että totuuksia on aina jopa huipulla monta, tosin jotkut totuudet ovat todempia kuin toiset (vrt. huippuasiantuntijat).
 
E: Muistaakseni esim. 60- tai 70-luvuilla ei ollut yhtään vakavasti otettavaa "laaja-alaista huippuasiantuntijaa", joka olisi tunnistanut esim. Beatlesin tai Zeppelinin erityisyyden ja musiikkilajit ylittävän arvon. Beatlesin saattoi noteraata silloin muutama kevyen luokan klasaritietäjä, Zeppelin oli rock-piirien ulkopuolella vain yksi jytäorkesteri, onko kompetenssi moiseen rajat rikkovaan arvostukseen ilmaantunut vasta 2000-luvulla? Onko varma että nykyisten "laaja-alaisten huippuasiantuntijoiden" kompetenssi riittää yhtään paremmin tunnistamaan nykyistä yli rajojen erityistä musiikkia?
 
Veikkaanpa muuten että juuri kukaan näistä todellisista taiteen "huippuasiantuntijoista" ei haluisi haukuttavan itseään moisella nimikkeellä.

PsychedelicWarlord: Tää nykyinen "pro tools"-tuotanto on ehkä hämärtänyt konerumpujen ja aitojen rumpujen välistä eroa.Tarkoitan tällä sitä ,että rumpali soittaa kyllä kompin narulle ,mutta sen jälkeen sitä käsitellään niin ettei alkuperäisestä otosta ole mitään jäljellä.
 
Samaa mieltä. Eli valtavirtatuotannossa enää ei juurikaan voi kuunnella bändien rumpaleita tatseineen ja persoonallisuuksineen sekä niiden settien saundeja, vaan enin on yhtä pelkkää ja samaa teollista paskaa. Siltikin, vaikka rumpusaundeja käsiteltiin merkittävästi jo 80-luvulla. Eikä monen bändin rumpali ole kuulostanut koskaan lähellekään samalta studiossa kuin treenikämpällä, elettiin sitten 70- tai 2000-luvulla.
 
Mutta aito akustisten rumpujen mättäminen on ollut rock jos mikä tuoden sen oman elementtinsä, yhden tärkeimmistä, rock-musiikkiin. Ja kun siitäkin on muokkautunut liian kompressoitua, soittotarkkuuseditoitua ja triggeröityä paskaa surisevien ja liian tukkoon vedettyjen ja massiivisten kitaravallien alle. Puhumattakaan muista rockin luonteen, sävyjen ja saundien tappamisesta.
 
Ja PsychedelicWarlord esitti jazzmiehelle hyvän kysymyksen. Eli mitä väliä, jos joku koulutettu näennäiskompetenssi määrittää mielestään riittävän täydellisesti jonkun musiikin yitmen? Mutta onko se ydin elossa vai ei?
 
Se ydin pitää tuntea, eikä selitellä akateemisen kuolleesti. Musiikki ei ole mitään tiedettä. Luullakseni ainakaan ihmisten kapasiteetti ei riitä siitä tekemään tiedettä, kuten muista hyväksytyistä minkäkin alan tieteistä. Musiiikki on niin tunneriippuvainenkin asia, vaikka joku biisi voi olla vain nuotteja paperilla ja niitä voi lätkiä siihen miten monimutkaisesti tahansa ja tehdä siitä näennäistiedettä. Mutta kun kyse on siitä, miten ne nuotit ja sanatkin tulostetaan ja mitkä vaikutukset tai kokemukset ne mahdollistavat kuulijoihin, tai jättävät mahdollistamatta.

Cimble:
Mutta aito akustisten rumpujen mättäminen on ollut rock jos mikä tuoden sen oman elementtinsä, yhden tärkeimmistä, rock-musiikkiin. Ja kun siitäkin on muokkautunut liian kompressoitua, soittotarkkuuseditoitua ja triggeröityä paskaa
 
Olisi mielenkiintoista (mutta tuskallista) kuulla vaikkapa Bonhamin, Moonin, tai Ringon soittoa juuri tuolla tavalla nykykäsiteltynä, moniko tunnistaisi enää sen jälkeen soittajan erityisen muusikkouden?
 
Varsinkin rock-rumpaleiden kohdalla tuosta aiheutuu kehä, jossa hyvä rumpali kuulostaa keskinkertaiselta, ja hyväksi rumpaliksi ei enää kannata yrittää kehittyä, ainakaan hienovaraisemman grooven tai rytmisten ja dynaamisten nyanssien osalta (jazzmies osaa selittää nämä paremmin).
 
Joissain tyyleissä tai genreissä tasapaksun tarkasti ja kuolleesti jytistelevä pro-tools-rumpalointi saattaa olla esteettinen ratkaisu, mutta tuntuu että siitä on tullut vähitellen kaiken rockin kattava (ja tappava) käsittely.
 
Jos "yleinen mielipide" usein tunnistaa hyvän, iskevän melodian ja on sen laadusta oikeassa, niin rumpu- ja rytmipuolella oman tuntuman mukaan se taas suosii tätä tunkkaista ilmaisua. Dynaaminen soittohan häiritsee, ja groove saattaa aiheuttaa mukana rummuttamista, tanssahtelua, hikoilua ja kohonnutta pulssia, eihän tällainen vaikutus sovi taustamusiikille.

Tässä on rockin kuolema. Maailman neljänneksi huonoimmaksi äänestetty cover Take That ja Smells like Teen spirit
 
http://www.youtube.com/watch?v=bzBjatkVtzY&feature=player_embedded

Catfish blues: Tässä on rockin kuolema. Maailman neljänneksi huonoimmaksi äänestetty cover Take That ja Smells like Teen spirit
 
Niinpä tosiaankin on! Täähän on täysin kammottava, ei toimi mihinkään suuntaan pätkääkään. Vielä huonompaa kuin se neuvostoliittolainen rock jota kuulin Leningradissa vuonna 1987. Tosiaan kammottavaa jälkeä.

Catfish blues: Tässä on rockin kuolema. Maailman neljänneksi huonoimmaksi äänestetty cover Take That ja Smells like Teen spirit
 
http://www.youtube.com/watch?v=bzBjatkVtzY&feature=player_embedded
 
Ansaitsisi olla huonoin coveri aina ja ikuisesti.

Volcom: Ansaitsisi olla huonoin coveri aina ja ikuisesti.
 
Ellei Limp Biscuitia olisi keksitty. Niiden Behind Blue Eyes on jotain mistä näkee krapulapäissään painajaisia.

Catfish blues:
http://www.youtube.com/watch?v=bzBjatkVtzY&feature=player_embedded
 
Luulin ensin että on Iggy Pop, mutta olikin Barlowin Gary. Yleinen mielipide yleisössä varmaan että oli kovin veto Earls Courtissa koskaan.
 
Tappomeininki kyllä Take That'llä ja Limp Biskitillä, otsikkoon viittaavassa mielessä, vai onkos tämä jo potenssiongelmaista nekrofiliaa?