Rock, pop, alternative ›

Tässä meikäläisen mietteitä jokaisesta Roxyn studioalbumista. Kommentoikaa, jos haluatte.
 
Roxy Music ('72):
Hämmentävä kokonaisuus. A-puoli on kyllä täyttä timanttia: Re-make/Re-model (kakofonista mättöä), Ladytron (yksinkertaisesti hieno), If there is something (kantrihenkinen pläjäys), Virginia Plain (joka julkaistiin alunperin singlenä, eikä siis sisältynyt alkuperäiseen UK-painokseen, lisätty myöhempiin painoksiin, svengaa kuin hirvi), 2HB (To Humphrey Bogart, tällainen lyhennys kauan ennen Princeä). B-puoli ei meikäläiseen uppoa hirveästi, liikaa hyppimistä tyylistä toiseen, vain ehkä joku Would you believe? jaksaa vähän kiinnostaa. A-puolen hienouksien vuoksi kelpo debyytti kuitenkin. ***
 
For your pleasure ('73):
Alkaa hienosti Do the Strandilla ja Beauty queenillä, jonka jälkeen herkkä Strictly confidential ja rennosti rokkaava Editions of you, jolla sekä MacKayn, Enon ja Manzaneran loistavaa sooloilua. A-puolen päättää karu kuvaus pumpattavan nuken suomasta lohdusta, In every dream home a heartache. B-puolen aloittaa 9-minuuttinen junnaus The Bogus Man, joka jaksaa ihme kyllä pitää otteessaan koko biisin läpi. Grey Lagoons on svengaava, välillä rokkaavakin pala, ja levyn päättää hypnoottinen nimikappale. ****
 
Stranded ('73):
Brian Enon lähdön jälkeen bändin ote vähän rentoutui, ja Street Life ja Just like you aloittavat kolmannen levyn raikkaasti. Amazonassa Manzaneran funky kitarointi on pääroolissa, ja Psalm on kahdeksanminuuttinen, koko ajan kasvava 'saarna'. B-puolen aloittaa springsteenmainen Serenade, jonka jälkeen Ferryn herkkä mutta mahtipontinen muistelo A Song For Europe. Mother of Pearl alkaa hurjalla revittelyllä muuttuakseen kauniiksi pianoballadiksi, ja Sunset on kaunis ja hiljainen päätöskappale hienolle levylle, joka antoi suuria lupauksia tulevasta. ****
 
Country Life ('74):
Tällä levyllä Brian Enon tilalle tulleen Edwin Jobsonin panos näkyy mm. The thrill of it all:n ja A really good time:n hienoissa jousisovituksissa ja Casanovan klavinettiosuuksissa, puhumattakaan Out of the bluen viulusoolosta. Manzaneran kitaroissa on jotain outoa, jyräävää voimaa (esim. All I want is you ja Bitter-Sweet). Kantrivaikutteita on mm. biiseissä Three and nine ja If it takes all night. Triptych on barokkihenkinen, moniäänistä laulua sisältävä teos. Svengaava Prairie Rose päättää levyn, kappaleen on huhuttu olevan oodi Ferryn silloiselle naisystävälle Jerry Hallille, joka tulisi poseeraamaan seuraavan levyn kannessa... *****
 
Siren ('75):
Kilpailee Country Lifen kanssa Roxyn parhaan levyn tittelistä, ainakin minun mielestäni. Levyn aloittava Love is the drug on Roxy-klassikko, joka näyttää, missä mennään: groovaavalla ja funkyllä linjalla. End of the line on kepeähkö pala, ja Sentimental Foolissa palataan hieman alkuaikojen tunnelmiin alun äänikollaasin muodossa muuttuen haikeaksi balladiksi. Whirlwind ja She sells ovat pianovetoisia menopaloja, ja Both ends burning edustaa levyn tanssittavinta osastoa. Nightingalen kitarariffi on hienon melodinen, ja Just another high on oiva päätös bändin ehdottomasti svengaavimmalle ja groovyimmalle levylle. *****
 
Manifesto ('79):
Neljän vuoden levytystauko (ja musiikkivirtausten muuttuminen) oli muuttanut Roxyn musiikkia radikaalisti popin ja discon suuntaan. Tältä levyltä en tahdo löytää oikein minkäänmoista positiivista tarttumapintaa, nimikappale ei tunnu etenevän yhtään mihinkään, Trash ja Angel eyes ovat mielestäni turhanpäiväisiä renkutuksia. Still falls the rain tuo jonkinmoisia muistumia takavuosien pianoballadeista, ja Dance away on melkein ainoa positiivissävyinen kappale, vaikka sydänsuruista kertookin. Nämä kaksi biisiä on ainoat, jotka tällä levyllä minua sykähdyttävät. Vähiten kuuntelussa ollut Roxy-levy. **
 
Flesh + Blood ('80):
Askel hieman parempaan. Wilson Pickett- laina In the midnight hour on hauska aloitus levylle, Oh yeah! (On the radio) sisältää yhden hienoimmista kertosäkeistä, Same old scene säkättää hienosti eteenpäin delayn avulla. My only love on hyvä esimerkki siitä, miten vähäisistä soinnuista saa aikaan kasvavan kokonaisuuden. Rain Rain Rain sisältää aavistuksen reggaerytmejä, ja lopetusballadi Running wild kuuluu Roxyn uran kohokohtiin. ***
 
Avalon ('82):
Roxy Musicin toistaiseksi viimeinen studiolevy on enemmänkin Bryan Ferryn soololevy kuin bändilevy, niin vähäisessä roolissa muut jäljellejääneet jäsenet Manzanera ja MacKay ovat, ja paljon vierailevia studiomuusikkoja on käytetty. Hyviä biisejä silti riittää kosolti: More Than This, The Space Between, Avalon, While My Heart Is Still Beating, Take A Chance With Me... ****
 
Kun vertaa Roxyn ensimmäistä ja viimeistä levyä keskenään, ei yhdistävää tekijää taida olla muu kuin Bryan Ferryn ääni... Kehityskaari on silti looginen, jos kuuntelee kaikki levyt putkeen...