Yleistä keskustelua musiikista ›

Mitä asiantuntijuudella tehdään, varsinkin musiikissa? Onko asiantuntijuutta mahdollista määritellä eri tavoin?
 
Muistan lapsena joskus ärsyyntyneeni Klaus Järvisen arvioista tv:n Levyraadissa, hän kun arvioi kappaleiden sovitusratkaisuja joskus jopa fakki-idiotismia lähestyvin menetelmin. Myöhemmin luin lehdestä edesmenneen Jaakko Jahnukaisen haastattelun, jossa hän kertoi sopineensa Klasun ja Pirkko Liinamaan kanssa roolijaosta, jossa Klasulle jäi käteen analyyttisen musiikkitietokoneen osa. Aloin ymmärtää Järvistä enemmän, vaikken vieläkään ollut kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä. Jahnukainen oli urhoollinen hahmo sikäli, että hän olisi voinut päättää toisinkin; ottaa ohjelmaansa pelkkiä poskisolisteja katsojalukujen erityisemmin ainakaan putoamatta. Nykyisin tällaisia asiantuntijahahmoja esiintyy viihteessä vähemmän, ja heidätkin vähät on koulutettu em. Järvistä yleisöäkosiskelevampaan ulosantiin.
 
Fanitan Beatlesia, erittäin intohimoisesti. Olen kasannut keskushermostooni hyvin paljon tietoa tästä yhtyeestä ja pystyn jossain määrin arvioimaan bändistä kirjoitettujen kirjojen tasoa. Kirjoittajat ovat paria poikkeusta lukuunottamatta asenteeltaan minun kaltaisiani, eli todennäköisesti menestyisivät B-tietokilpailussa mainiosti. Heitä voi huoletta kutsua alan asiantuntijoiksi, mutta silti he tekevät samoista asioista suunnilleen samalla (eli hyvin laajalla ja tarkalla) tietomäärällä toisistaan poikkeavia johtopäätöksiä eli tulkintoja. Kuka voittaa eli onko jonkun heistä asiantuntemusta mahdollista pitää muita etevämpänä, vaikka tietomäärä on suunnilleen sama, ja millä perusteella?
 
Oma mielipiteeni on, että musiikkia koskevan asiantuntemuksen lopullinen laatu ratkeaa paitsi tietämyksen ja havaintokyvyn oikeellisuuden, niin myös kyvyn tehdä musiikin piirissä ja sen ulkopuolellakin (kulttuurihistoria, kulttuurisosiologia jne.) tähän tietämykseen ja havaintoihin perustuvia suurimuotoisia, selitysvoimaisia johtopäätöksiä, perusteella.

Asiantuntijuus on aivan tervettä ja luonnollista. Kirjoituksen lopussa esitetty kriteeristökin on osuva, mutta perusongelma tässä on se, ettei ihmisten arjessa synny (varmoja) keinoja tehdä eroa huijarin ja asiantuntijan välille. Ongelmasta on vaikea päästä eroon, koska mitään arviointityhjiötä ei todellakaan ole: keskiverto-ihminen ei pelkästään luota markkinoiden kykyyn ratkaista paremmuus kaikilla elämänaloilla, vaan siitä on jo tullut likipitäen itsestäänselvyys (mikä taas ei ole yksilötason ongelma, mutta tästä lisää myöhemmin).
 
Myös musiikkialan palkitsemisgaalat ja -järjestelyt ovat oirehdintaa tästä, ja lopputulemana on taattu menestys tietynlaisille tekijöille ja jopa artisteille, joiden ilmaantumista voi tiettyyn rajaan asti kontrolloida (vaikka sanotaankin, että on yhä vaikeampi nähdä ennalta, kuka menestyy ja kuka ei, kierto on nopeaa ja blabla, niin tosiasiassa ennakoinnin raja on siirtynyt yhä pidemmälle, mitä pop-musiikin tarjonnan räjähdysmäinen kasvu ja yhä voimakkaampi homogenisoituminen osiltaan todistavat).
 
Sekaannusten ehkäisemiseksi tulisi ottaa käyttöön ekspertismin käsite. Ekspertismi on sitä, kun joku pyrkii saavuttamaan etuoikeutetun aseman vertaistensa kentällä siten, että edustamaansa yritykseen/järjestöön/tms. uskottaisiin jo ennenkuin varsinaista vertaisarviointia pääsee tapahtumaan. Ekspertismistä tulee suhteellisen helppoa tilanteessa, jossa vertaisarviointi ja ylipäätään vertaisuus käy jokseenkin mahdottomaksi (vähän kuten Teijo K. varovaisemmin maalaili jäljempänä). Pelkän (tieto-/musiikki-/jne.)tuotannon kasvun ja hajauttamisen mainitseminen ongelman lähteeksi on ehkä triviaali tapa käsittää sitä, mutta katsahtamalla tutkijatyön todellisuuteen saadaan yksi konkreettinen "kerrannaistason" ongelma kaikessa yksinkertaisuudessaan: potentiaalisesti relevanttiin materiaaliin perehtymiseen tarvittava aika on täysin kohtuuton suhteessa varsinaisen työn/tutkimuksen mahdollisuuksiin. Tätä kautta perinteisten rahoituksenvaraisten tutkijoiden kädet ja silmät tulevat aivan yhtä sidotuiksi kuin maallikkojenkin. Mikäli perinteinen yliopisto-tutkija-väylä mahdollistaa lähinnä tätä neliösenttimetri-ekspertiisiä, sen ylittävän "todellisen asiantuntijuuden" kehittämisestä tulee aivan uudenlainen haaste.
 
Vaikka sirkus pyöriikin nimenomaan markkinoiden välityksellä, syyksi ei riitä sanoa, että kuluttajat, sijoittajat ja nykyään jo tutkijatkin ovat typeriä, ahneita ja tietämättömiä siitä mihin todella tekevät, koska kerrannaistasojen ilmiöitä kuten markkinoita vastaan on lähtökohtaisesti mahdotonta kamppailla yksilötasolla (yksilön ei ole mahdollista tietää ennalta toimintaansa/valintojansa ohjaavia affekteja, koska yksilötietoisuus on reaktiivisessa suhteessa yksilöllistäviin voimiin). Vastaan ei toki asetu mikään suuri systeemi tai masiina, vaan moninaisten toimijoiden avoin sotatanner, jossa yksi hyötyy toisesta, kolmas tästä ja neljäs toisen epäonnistumisista jne. loputtomiin aina siihen saakka, että syntyy jonkinlainen johdatus, mikä mahdollistaa 'kokonaisuuden' toiminnan.
 
Selvää siis on, että samalla kun asiantuntijuudesta on kiistatonta hyötyä ja monenmoista iloa, ei tätä asiantuntijuuteenkin kietoutuvaa isoa ongelmaa ratkaista minkäänlaisella asiantuntijuuden "lisäämisellä". Ýhtä selvänä näyttäytyy sen mahdottomuus, että maallikot alkaisivat laajamittaisesti "tiedostaa" kuten asiantuntijat. Päinvastoin, jonkinlainen tiedottomuus/tietämättömyys ja kyky olla reagoimatta mihinkään näyttäisi paradoksaalisesti tarjoavan jonkinlaisen aseen tieto- ja havainnointikyvyn kontrolloinnin vastustamiseksi. On varmaankin luonnollista, että askeettiset ihanteet iljettävät monia, koska niiden juuret ovat pappisvallan synkässä historiassa, mistä mm. työttömät saavat yhä tuta täällä sosialistidemokraattisessa pohjolassa.

Jos tykkää biisistä, se on asiantuntijuutta. Riippumatta siitä, miten hyvin tai huonosti osaa perustella tykkäämisensä. Kukin on oman musiikkimaunsa asiantuntija.

Feggy: Jos tykkää biisistä, se on asiantuntijuutta. Riippumatta siitä, miten hyvin tai huonosti osaa perustella tykkäämisensä. Kukin on oman musiikkimaunsa asiantuntija.
 
Jokainen on oman elämänsä asiantuntija.

Joskus kuulin asiantuntijan määritelmän: "Asiantuntija on henkilö joka tietää enemmän ja enemmän piennemmästä ja pienemmästä aiheesta. Lopulta hän siis tietää kaiken ei mistään."

samueld: Joskus kuulin asiantuntijan määritelmän: "Asiantuntija on henkilö joka tietää enemmän ja enemmän piennemmästä ja pienemmästä aiheesta. Lopulta hän siis tietää kaiken ei mistään."
 
Toinen on sellainen joka tietää ei mitään kaikesta. Nämä kaksi sitten keskustelevat.

laimeeta olla beatles-asiantuntija. ois mageempi olla vaikka maukka perusjätkä asiantuntija

sub zero: laimeeta olla beatles-asiantuntija. ois mageempi olla vaikka maukka perusjätkä asiantuntija
 
No ainakaan minä en ole Beatles-asiantuntija. Olen niiden fani ja Maukan suhteen lähinnä diggari.

sub zero: laimeeta olla beatles-asiantuntija.
 
Just hyvä. Liverpoolissahan voi nykyään opiskella Beatles-proffaks :D

Yleisesti ottaen yritysmaailmassa asiantuntijan ja ammattilaisen käsitteet sotketaan jatkuvasti, tai ainakin näiden käsitteiden raja saattaa olla paikoin häilyvä. Asiantuntijalle ominaista on, että tuottamansa jalostusarvo on erittäin korkea. Lisäksi asiantuntija on vaikeammin korvattavissa kuin "perinteinen ammattilainen" muun muassa sen takia, että hänen työpanostaan ei voi toteuttaa koneiden avulla. Sanotaan myös, että tiettyjen alojen asiantuntijat (esim. rahoitus..) ovat tuottamaansa jalostusarvoon peilattuna yhteiskuntamme alipalkatuimpia työläisiä.
 
Kai musiikin sarallakin asiantuntijat ja ammattilaiset voidaan ryhmitellä tavalla tai toisella, mutta se on huomattavasti haastavampaa, koska samanlaisia taloudellisia mittareita, joilla käsitettä yleensä peilataan, ei ole.