Yleistä keskustelua musiikista ›

Asiantuntijuus on aivan tervettä ja luonnollista. Kirjoituksen lopussa esitetty kriteeristökin on osuva, mutta perusongelma tässä on se, ettei ihmisten arjessa synny (varmoja) keinoja tehdä eroa huijarin ja asiantuntijan välille. Ongelmasta on vaikea päästä eroon, koska mitään arviointityhjiötä ei todellakaan ole: keskiverto-ihminen ei pelkästään luota markkinoiden kykyyn ratkaista paremmuus kaikilla elämänaloilla, vaan siitä on jo tullut likipitäen itsestäänselvyys (mikä taas ei ole yksilötason ongelma, mutta tästä lisää myöhemmin).
 
Myös musiikkialan palkitsemisgaalat ja -järjestelyt ovat oirehdintaa tästä, ja lopputulemana on taattu menestys tietynlaisille tekijöille ja jopa artisteille, joiden ilmaantumista voi tiettyyn rajaan asti kontrolloida (vaikka sanotaankin, että on yhä vaikeampi nähdä ennalta, kuka menestyy ja kuka ei, kierto on nopeaa ja blabla, niin tosiasiassa ennakoinnin raja on siirtynyt yhä pidemmälle, mitä pop-musiikin tarjonnan räjähdysmäinen kasvu ja yhä voimakkaampi homogenisoituminen osiltaan todistavat).
 
Sekaannusten ehkäisemiseksi tulisi ottaa käyttöön ekspertismin käsite. Ekspertismi on sitä, kun joku pyrkii saavuttamaan etuoikeutetun aseman vertaistensa kentällä siten, että edustamaansa yritykseen/järjestöön/tms. uskottaisiin jo ennenkuin varsinaista vertaisarviointia pääsee tapahtumaan. Ekspertismistä tulee suhteellisen helppoa tilanteessa, jossa vertaisarviointi ja ylipäätään vertaisuus käy jokseenkin mahdottomaksi (vähän kuten Teijo K. varovaisemmin maalaili jäljempänä). Pelkän (tieto-/musiikki-/jne.)tuotannon kasvun ja hajauttamisen mainitseminen ongelman lähteeksi on ehkä triviaali tapa käsittää sitä, mutta katsahtamalla tutkijatyön todellisuuteen saadaan yksi konkreettinen "kerrannaistason" ongelma kaikessa yksinkertaisuudessaan: potentiaalisesti relevanttiin materiaaliin perehtymiseen tarvittava aika on täysin kohtuuton suhteessa varsinaisen työn/tutkimuksen mahdollisuuksiin. Tätä kautta perinteisten rahoituksenvaraisten tutkijoiden kädet ja silmät tulevat aivan yhtä sidotuiksi kuin maallikkojenkin. Mikäli perinteinen yliopisto-tutkija-väylä mahdollistaa lähinnä tätä neliösenttimetri-ekspertiisiä, sen ylittävän "todellisen asiantuntijuuden" kehittämisestä tulee aivan uudenlainen haaste.
 
Vaikka sirkus pyöriikin nimenomaan markkinoiden välityksellä, syyksi ei riitä sanoa, että kuluttajat, sijoittajat ja nykyään jo tutkijatkin ovat typeriä, ahneita ja tietämättömiä siitä mihin todella tekevät, koska kerrannaistasojen ilmiöitä kuten markkinoita vastaan on lähtökohtaisesti mahdotonta kamppailla yksilötasolla (yksilön ei ole mahdollista tietää ennalta toimintaansa/valintojansa ohjaavia affekteja, koska yksilötietoisuus on reaktiivisessa suhteessa yksilöllistäviin voimiin). Vastaan ei toki asetu mikään suuri systeemi tai masiina, vaan moninaisten toimijoiden avoin sotatanner, jossa yksi hyötyy toisesta, kolmas tästä ja neljäs toisen epäonnistumisista jne. loputtomiin aina siihen saakka, että syntyy jonkinlainen johdatus, mikä mahdollistaa 'kokonaisuuden' toiminnan.
 
Selvää siis on, että samalla kun asiantuntijuudesta on kiistatonta hyötyä ja monenmoista iloa, ei tätä asiantuntijuuteenkin kietoutuvaa isoa ongelmaa ratkaista minkäänlaisella asiantuntijuuden "lisäämisellä". Ýhtä selvänä näyttäytyy sen mahdottomuus, että maallikot alkaisivat laajamittaisesti "tiedostaa" kuten asiantuntijat. Päinvastoin, jonkinlainen tiedottomuus/tietämättömyys ja kyky olla reagoimatta mihinkään näyttäisi paradoksaalisesti tarjoavan jonkinlaisen aseen tieto- ja havainnointikyvyn kontrolloinnin vastustamiseksi. On varmaankin luonnollista, että askeettiset ihanteet iljettävät monia, koska niiden juuret ovat pappisvallan synkässä historiassa, mistä mm. työttömät saavat yhä tuta täällä sosialistidemokraattisessa pohjolassa.