Etno, proge, latin ›

Avataanpa aihe tuon Rush -ketjun tiimoilta, jossa alettiin jutskailla progesta ylipäätänsä. Jatketaan asiasta vaikkapa tässä? Leikkasin pari viestiä avaukseksi:
 
kassper: Tuo sana "proge" on mun mielestä kokenu pienen inflaation. Nykyään tuntuu, että kaikki biisit, missä on kakski eri tahtilajia on heti "progee" ja cool. Tarkoitan siis, että ei musan tarvii olla mitään ELP-kikkailua ollakseen prog. Helpompikin riittää. Uriah Heepkin tituleerataan progeksi, vaikka ei ne biisit oo mitään älyttömiä kindereitä.
Sillon, kun progrock "syntyi", niin se oli nimensä mukaan edistyksellistä. Nykyjään on vaikea tehdä progressiivista musaa, kun tuntuu, että kaikki on jo keksitty.
 
18is9: Taikka sitten edistyksellistä ja uutta musiikkia kutsutaan vaikka teknoksi taikka räpiksi taikka vaikka nu-metalliksi. Ja vanhat muumiot jotka ovat jo pudonneet kehityksen kärryiltä ajat sitten haukkuvat uutta ja edistyksellistä musiikkia sietämättömäksi jumputukseksi ja vannovat YYZ:n nimeen!
 
Nyt aletaan olla asian ytimessä. Nykyaikojen turhanaikainen musiikillinen karsinointi tuntuu ajavan ajatteluun (ihan yleisestikin), jonka mukaan kaikki on jo tehty (näin ajattelen itsekin, joten ei mitään rokan ryystöjä tältä pohjalta ;). Esim. kotimaisen rockin osalta historia omien levytysten suhteen ei ole niin kovinkaan pitkä vielä.
 
Koetan haastaa tässä ajattelemaan asiaa laajemmin; progen määritelmää voinee horjuttaa tarkoituksellisesti, jotta erilaisia näkemyksiä saadaan esille. Tietysti ei kannata ryhtyä lopulliseen rajojen hävittämiseen, silloin ei ole millään mitään väliä. Kuitenkin rajojen häivytys lienee paikallaan, puhutaan mistä tahansa musiikin ilmentymästä, jos samalla koetetaan hahmottaa varsinaista asiaa?
 
Niin, jos katsellaan asiaa vaikkapa suomalaisen rockin historian kautta. Aikanaan -60 luvun alkupuolella kotimaan musaskene hurmioitui rautalankaan; tanssilavojen letkajenkka-humppa-tango -perinne ja varsinkin twisti alkoi saada haasteita; syntyi lukemattomia kitarabändejä, joiden tekemisiä ohjasi hyvin pitkälti levy-yhtiöt (esim. Fazer ja Scandia).
 
Shadowsin kaltaisia bändejä ihannoitiin niin kuin parhaaksi kyettiin, varsinkin ulkoisesti. Ei sillä soittotaidolla ollut niin merkitystä, kunhan ulkonäkö oli kunnossa ja valokuvat komeita. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, minkälainen takapajula Suomi oli silloin ja vielä aiemmin. Ei ollut juurikaan soittimia, ei hajuakaan mitä maailmalla tapahtui, ei soittotaitoakaan hirveästi; levy-yhtiöillä oli omat ns. ammattimuusikot, jotka sorvasivat kulloisenkin tarpeen mukaan äänitteitä - omia biisejä ei ollut olemassakaan.
 
Beatlesin ja sen myötä beatmanian rantautuminen härmään aiheutti vatsanpuruja entistä enemmän konservatiivisille letkjenkkaosaston moguleille; perkules vieköön, yhtäkkiä näiden kitarabändien olisi pitänyt laulaakin. Ja laulajia revittiin sitten mistä saatiin; Bändien nimistö muuttui yhtä nopeasti kuin jäsenet vaihtoivat sukkia; syntyi lontoon kielisiä nimiväännöksiä ja solistien merkitystä korostettiin (esim. Danny & Islanders, Cay & Scaffolds).
 
No mitä sitten? No sitä, että pikkuhiljaa lähetyttäessä -60 luvun puoltaväliä alkoi ilmestymään myöskin omia biisejä tarjoavia bändejä, mikä oli hemmetin harvinaista silloin. Kaikista sen ajan ns. nuorisomusiikin starojen biiseistä oli tehty siihen asti omia versioita juurikin pitkälti näiden levy-yhtiöiden musiikkimaestrojen ja heidän harvalukuisen ammattimuusikoiden toimesta.
 
Sen ajan kotimaiset top-listat kuitenkin koostuivat lähes täysin näistä cover-versioista ja vaikka varsinaiset maailmanluokan bänditkin olivat saatavilla (siis Beatles jne.) niin silti kotimaiset coverit olivat suositumpia kuin alkuperäiset.
 
Eli jo tuossa -60 luvun puolessa välissä voidaan sanoa olleen ensimmäisiä todella edistyksellisiä bändejä, jotka rikkoivat sen aikaisia rajoja tosissaan. Hoksattiin myös se, että studiossahan voi käyttää solistin taustalla olevaa bändiä hyödyksi! Tämän kuulostaa ihan naurettavalta nykyään.
 
Sitten ihmeteltiinkin vielä rouheampaa menoa Rollareiden, Animalsien, Yardbirdsien sun muiden suhteen. Yhtäkkiä beatmeininki olikin liian kesyä ja bluespohjainen rokki tehosi vielä paremmin. Musalehdissä tosin esitettiin arvioita, että tämä suomalainen yleisö ei ole vielä tarpeeksi kypsää vastaanottamaan r&b pohjaista musiikkia ;) Jos Beatlesit jo hyväksyttiin niin Stonesit olivat raakalaisia! Näinpä voisi taas sanoa, että nämä Raittisten veljesten Boysit sun muut, jotka alkoivat vääntää sen ajan rankempaa rokkia olivat jälleen edistyksellisiä, progressiivisempia kuin monet muut rautalanka/beat -musan vääntäjät, puhumattakaan mistään tanssilavaosaston edustajista.
 
Sitten kait tapahtui se, mikä sai kotimaiset rokkibändit lopullisesti tolaltaan; Hendrix tuli Kulttuuritalolle -67 ja pisti tukat tötterölle ja yleisö pakitti lavan edestä takaseinälle paskat housussa. The Who kävi myös suomessa samoihin aikoihin; maailmalla Clapton oli jo Creamissa iskenyt uutta tulta sen ajan pelimanneille, Beatleskin teki Stg. Pepperin ja Beach Boys Pet Soundsin eli mikään ei ollut kait enää kuten ennen.
 
Eikä aikaakaan, kun syntyi kotimaiset Blues Sectionit, Charliesit, Creaturesit; levy-yhtiö Love Records...kunnes tullaan jo Wigwamiin. Hei hulinaa; jos ajatellaan 15 vuoden aikajaksoa, niin progemaista pöhinää tapahtui jokaisella tasolla, mitä ajatella saattaa. Eli edistyksellistä menoa, joka ei kylläkään ollut mitenkään suunniteltua; pikemminkin sen ajan nuorten ähinää konservatiivisia suuntauksia vastaan ;)
 
No juu, tulihan sepustettua. Mutta ajatus oli tosiaan avata tätä progea laajemminkin. Miten se käsitetään, miten se asettuu ihimsten mielestä tähän musiikkipläjäykseen, mitä nykyään on tarjolla.
 
Jatkakaa, teilatkaa, tai mitä vain ;)

Tiivistä pointtisi johonkin lauseeseen kun menin kokoajan sekaisin...
 
Progehan on sellasta musiikkiä mikä kuulostaa yleensä aika hyvälle :)

Jaksoin hyvinkin lukea koko tekstin, ja olen kirjoittajan kanssa pitkälti samaa mieltä. Ei siis kommentoitavaa. :)

Minulle proge on edustanut aina jotain jännittävää ja erilaista. Vähänkuin jonkinlainen vaihtoehtotodellisuus. Se on musiikkia, joka yllättää ja vie uusiin jännittäviin paikkoihin. Progen kuuntelu on aina paljon suurempi kokemus, kuin kolmen minuutin pop-biisin kuuntelu. Progebiisi voi viedä kuulijansa matkalle jonnekin kauas. Onhan sitä tietysti huonoakin progea, joka saa vaan vittuuntumaan. hah.

Se on aina yhtä orgasmeja tuottava kokemus kun progebiisissä seikkailun jälkeen palataan (usein kehittyneempään) alkuteemaan. Vrt. Starless, Thick as a brick.

Muutama kriteeri jolla artisti/bändi on luokiteltu progeksi:
 
-pitkät biisit
-teemalliset albumikokonaisuudet
-tahtilajien vaihdokset
-moniosaiset kappaleet
 
Noita kriteerejä täyttäviä bändejä olen siis huomannut luokiteltavan progeksi.
 
Kriteereihin en ota kantaa enkä siihen luokittelevatko ne minun mielestäni artistin progeksi koska itse luokittelu on minulle aika sivuseikka sinänsä.

Mun mielestä voidaan niinku puhua kahdenlaisesta progesta. On semmosta musiikkia jota sanotaan progeksi kun siinä on vaikeeta soitinkikkailua ja ihmeellisiä tahti-/sävellajin vaihteluita, yms., semmostakin missä ei ole mitään tunnetta ja sitten on esim. Pink Floyd. Kyse ei tarvi olla mistään kikkailusta, vaan siitä että musiikki todella vie mukanaan johonkin muualle. Pink Floyd ei ole pääasiallisesti mitenkään hirveän 'vaikeata' musiikkia (no ei helvetti jos on julkaistu joku Pink Floyd - Dance Hits -kokoelma :p), eikä mun mielestä musiikin tarvikaan olla vaikeata. Ja on siinä silti niitä kerroksia vaikka se jo pinnalta näyttää nätiltä kakulta.
 
Esim. King Crimson on mulle edustanut vähän sitä toista suuntaa (en todellakaan tarkoita että ääripäätä) verrattuna Pink Floydiin, on jotenkin etäisempää ja luotaantyöntävämpää, siitä pitää etsiä sitä juttua. Noh, kyllä esim. In the court of the crimson kingin biiseissä on ihan hyvin tarttumapintaa... mutta, mutta... jotenkin se on semmosta kylmempää. Mun mielestä musiikissa pitää olla lämpöä - vaikka kuinka pitkälle avaruuteen lenneltäisiin.

http://www.progarchives.com/Progressive-rock.asp
 
Tuolla on aika hyvin ja kattavasti mielestäni esitelty proge ja sen eri tyylisuunnat. Määrittely ei ehkä ole oikea termi tähän.

(no ei helvetti jos on julkaistu joku Pink Floyd - Dance Hits -kokoelma :p)
 
Pitää varmuuden vuoksi sanoa, jos joku ei tiedä, että tuo ei ole mikään discobiisi-kokoelma.
 
One of These Days (Gilmour/Mason/Waters/Wright) - 5:49
Money (Waters) - 6:45
Sheep (Waters) - 10:25
Shine on You Crazy Diamond (Gilmour/Waters/Wright) - 10:41
Wish You Were Here (Gilmour/Waters) - 5:25
Another Brick in the Wall, Pt. 2 (Waters) - 3:52
 
Tommoset biisit löytyy "A collection of great dance songs"-levyltä, joka muuten oli ensikosketukseni Pink Floydiin. One of these days kuulosti kovalta.

Esim. King Crimson on mulle edustanut vähän sitä toista suuntaa (en todellakaan tarkoita että ääripäätä) verrattuna Pink Floydiin, on jotenkin etäisempää ja luotaantyöntävämpää, siitä pitää etsiä sitä juttua. Noh, kyllä esim. In the court of the crimson kingin biiseissä on ihan hyvin tarttumapintaa... mutta, mutta... jotenkin se on semmosta kylmempää. Mun mielestä musiikissa pitää olla lämpöä - vaikka kuinka pitkälle avaruuteen lenneltäisiin.
 
Kyllä minusta mm. Discipline svengaa sen verran hurjasti, että sitä voisin sanoa lämpöiseksi levyksi. KC perustuu kuitenkin pitkälti rytmiin, joten minunlaiselle rumpu- ja bassofriikille bändi on iskenyt aina kovaa. Tosin ei Pink Floydissakaan ole mitään vikaa; Piper at the Gates of Dawn on yksi universumin parhaimpia levyjä.

Kuulin eräältä vanhalta, että 70-luvun paikkeilla
kukaan ei ollut kertonut ihmisille sitä,
että jatkuva harjoittelu, ja se tietty asenne, voisi kulkea myös käsikädessä!
Tämmöinen selvästi liittyy siihen "lämmintä ja kylmää" -ajatteluun.
 
Musiikin synty vain hämmentää sen verran etten siihen kysymykseen
"mistä se tulee?" osaa vastata kuin: Tuolta se tuli ja tänne!

Mä pidän henk.koht. progea parhaimmillaan äärimmäisen palkitsevana Kokemuksena (kyllä, isolla koolla).
 
Kun se levy ns. "avautuu" sulle, niin se on äärimmäisen hienoa (en oikein osaa määritellä tota avautumista, mutta jossain vaiheessa kaikki vaan menee kohdalleen ja kuulostaa törkeen hyvälle) ja tulee aina semmonen olo, että on löytäny jotain hienoa.
Yksikin päivä viime viikolla sain käsiini Oztricin Erplandin ja kuuntelin sitä aluksi, että "Mitäs helvetin huminaa..." Sitten iski korviin biisi jossa oli rankasti Intia-vaikutetta ja sitari löyty ja hienot bassot jne. Nimi ei tule mieleen. Se oli semmonen koukku kokonaisuudessaan ja rupesin sitten kuuntelemaan sitä levyä tarkemmin ja tykästyin kovasti.
 
Mulle proge on haastavaa musaa. En mä saa yleensä mistään perus poppilevystä mitää viboja. Rupee vaan tympimään.(poikkeukesena Killerin uusin :p)

Minulle proge on edustanut aina jotain jännittävää ja erilaista. Vähänkuin jonkinlainen vaihtoehtotodellisuus. Se on musiikkia, joka yllättää ja vie uusiin jännittäviin paikkoihin. Progen kuuntelu on aina paljon suurempi kokemus, kuin kolmen minuutin pop-biisin kuuntelu. Progebiisi voi viedä kuulijansa matkalle jonnekin kauas. Onhan sitä tietysti huonoakin progea, joka saa vaan vittuuntumaan. hah.
 
Sama meikäläiselle. Tosin tuohon Pop biisien kuunteluun sanon sen verran että kyllä mää mielummin aamulla kahvikupposen ääressä kuuntelen jotain vähän helpompaa kamaa kuin vaikkapa Tullin Thick As A Brickiä :)

kuuntelen jotain vähän helpompaa kamaa kuin vaikkapa Tullin Thick As A Brickiä :)
 
No Thick as a brickhän on käytännössä helpointa kuunneltavaa, jos tarkemmin miettii.

Muutama kriteeri jolla artisti/bändi on luokiteltu progeksi:
 
-pitkät biisit
-teemalliset albumikokonaisuudet
-tahtilajien vaihdokset
-moniosaiset kappaleet
 
Noita kriteerejä täyttäviä bändejä olen siis huomannut luokiteltavan progeksi.
 
Hyvä. Nyt otettiin ensimmäistä kertaa kantaa siihen, millaista on progressiivinen musiikki. Ensimmäisessä kirjoituksessa kuvataan, kuinka oikeastaan kaikki on ollut jossain vaiheessa edistyksellistä (eli "progressiivista"), mutta sananmukainen määritelmä ei musiikin kohdalla toimi, muutenhan kaikki uusi musiikki olisi progea. Silloin tällöin kuulee mielipiteitä, että esim. 70-luvun proge ei ole (enään) "todellista progea", koska se on jo tehty aikapäiviä sitten, pikemminkin se on regressiivistä! Tässä ilmenee progen määritelmän ongelma.
 
Itse ehdotan, että progea alettaisiin kutsua vaikka "sinfoniseksi rockiksi". Lainaamani teksti listaa tuntomerkkejä tälle musiikille. Tästä eteenpäin kirjoituksessani tuon sanan korvaa "proge", koska se on niin vakiintunut ilmaus.
 
Jos oikein alkaa analysoimaan, niin itseasiassa proge on nimenomaan ja ainoastaan monimutkaisia rytmejä sekä melodiakulkuja. Uskallan sanoa näin, koska uskon, että nuo elementit ovat loppujen lopuksi ne, mitkä progessa vetoavat.
 
Jatkoa äskeiselle: Pink Floyd ei siis ole tuon mukaan progea. Eihän se olekaan, vaan pikemminkin erittäin hyvää poprockia! Pink Floyd on ollut toki progressiivinen muilta osin, mutta ei musiikiltaan. Tätä haluan painottaa, progen määritelmä on kytkettävä musiikkiin, ei muihin seikkoihin!
 
Proge määritellään usein sellaiseksi, mistä itse pitää. Tämä johtuu analyysin puutteesta. Hyvä, musiikkia kuvaava sekä objektiivinen määritelmä ja nimi progelle voidaan taatusti löytää!
 
Kriteereihin en ota kantaa enkä siihen luokittelevatko ne minun mielestäni artistin progeksi koska itse luokittelu on minulle aika sivuseikka sinänsä.
 
No, kyllä siitä luokittelusta hyötyä on. Monet kerrat on joutunut pettymään, kun jossain hypetetty progelevy onkin osoittautunut minun silmissäni todella löysäksi, tavanomaiseksi levyksi. Jos Proge olisi paremmin määritelty, niin uuden musiikin etsiminen olisi helpompaa.

Tahallisesti avauksessa levitin tätä pohjustusta hieman levälleen.
 
Kyse on myös mielestäni siitä, miten termit ja asiat määrittelee. Progressiivisuus voidaan nähdä yksinkertaistettuna uuden ja erilaisen hakemisena, jolloin tosiaan kaikki uusi musa olisi progea. Kuten yllä sanottiin, se ei ole kovin pitkälle kestävä ajatusmalli; kuitenkin mielestäni se taklaa hiukan pois sitä perinteistä tiukkaa lokerointimallia, joka liittyy kaikkeen musiikkiin ja sen arviointiin - valitettavasti.
 
Proge rakentuu varmaankin juuri monimutkaisten sointurakenteiden ja niiden tulkintojen sisään. Ei liene kovin väärin sanottu, että bändit eivät kuitenkaan hirveästi ajatelleet rationaalisesti näitä juttuja vaan keikoilla soitettiin myöskin itselle. Läväytettiin kuulijoille sellainen satsi, josta ei välttämättä ottanut erkkikään selvää.
 
Toisaalta kuitenkin yleisökin kuvausten mukaan tuli myöskin katsomaan ja kuuntelemaan sekä arvioimaan itse suorittamista, keikat olivat monille pidempiä tapahtumia, joista revittiin fiboja jos jonkinlaisia. Ja tottahan tajuntaakin laajennettiin -60 luvun lopussa ja siitä eteenpäin; vastaanotinta herkistettiin ;)
 
Musassa sekoitettiin tyylilajeja, sitä mukaa kun omakin soittotaito kehittyi. Haettiin rajoja, oltiin hiukan enemmän "taiteilijoita" kuin yleensä. Eikä pelkästään tunnelmoitu jossain astraalisen huminan keskellä, vaan iskettiin energiaakin siihen hommaan niin että puntit tutisivat.

Tosin tuohon Pop biisien kuunteluun sanon sen verran että kyllä mää mielummin aamulla kahvikupposen ääressä kuuntelen jotain vähän helpompaa kamaa kuin vaikkapa Tullin Thick As A Brickiä :)
 
Joo, enkä kyllä ymmärrä ihmistä joka julistaa progen kuuntelun tuottavan _aina_ suurempia elämyksiä, kuin pop-vetoisen tavaran. Itse kun tulee kuunneltua musiikkia avant-gardistisimmista räpellyksistä yksinkertaiseen rallatteluun, ja kaikenlaista joka siihen välille mahtuu, ja molemmista ääripäistä löytyy niin turhauttavaa soosia, kuin elämää suurempia teoksiakin. Ja omat kokemukset sanovat kyllä sellaista, että jos koluaa randomilla jotain progeilua ja lyö pesään, saa varmemmin moneen kertaan kuullun oloista kikkailua, kuin jotain uutta ja yllätyksellistä. Mutta hyvää kannattaa metsästää.

Joo, enkä kyllä ymmärrä ihmistä joka julistaa progen kuuntelun tuottavan _aina_ suurempia elämyksiä, kuin pop-vetoisen tavaran.
 
En ole väittänytkään. Esim. Don't Fear The Reaper on elämyksien pop/rock biisi.
 
Ja Aerodakteville vain sen verran että en väittänytkään että se olisi jotenkin vaikeaa tavaraa, vaan sitähän myöhästyy taatusti koulusta/töistä jos Thick As A Brickiä rupeaa aamukahveilla kuunteleen :)

En ole väittänytkään.
 
Viittailinkin tuon KTR:n tekstin suuntaan, johon vastasit. Siis: "Se on musiikkia, joka yllättää ja vie uusiin jännittäviin paikkoihin. Progen kuuntelu on aina paljon suurempi kokemus, kuin kolmen minuutin pop-biisin kuuntelu."