Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Nyt on uutta biisiä kuunneltu sen verran, että voi jo tehdä hieman syvällisempääkin analyysia uutukaisesta.
 
Kappale potkaistaan käyntiin Hit the Lights -tyylisellä rymistelyllä. Saundit pelittää mukavasti jo tässä vaiheessa, mutta miksi ihmeessä tällainen täysin päämäärätön alku? Korkeammalta vetelevä kitara särähtää pahasti korvaan ja muutenkin alusta on vaikea löytää mitään kappaleen kannalta välttämätöntä sisältöä. En tykkää.
 
Rauhoitetaan hetkeksi ja Nicko lähtee haitsuttelemaan. Basso ja kitara liittyvät mukaan "omaperäisesti" laukalla. Plussaa on annettava aivan uskomattomattomasta bassosaundista, kuulostaa todella hyvältä. Taustalle liittyvä kitara ja riffi kuulostaa varsin makoisalta, joskin ehkä hieman kuullulta. Kun kappale lopullisesti polkaistaan käyntiin, nousee hymy huulille. Maiden on harvoin kunnostautunut perinteisemmän riffittelyn parissa, joten tämä on mukavaa vaihtelua edellisten levyjen voimasointtumättämiseen (poikkeuksiakin tietenkin on).
 
Dickinson aloittaa, "gotta tell you a story". Selvä. Mikäs siinä. Laulu on miksattu todella alas eikä sanoista tahdo saada selvää kuin tarkasti kuuntelemalla. Versen laulanta on pahasti ristiriidassa raskaan riffin kanssa, kuulostaa todella laiskalta vaikka sinällään hyvin vedetäänkin. Pre-Choruksissa on jo enemmän yritystä, mutta edelleen kuulostaa jotenkin väkinäiseltä, taustan kitarat soittelee jotakin kevyttä melodiaa, josta ei oikein tahdo saada otetta. Palataan takaisin verseen ja pre-chorukseen ja tylsistyminen uhkaa. Mutta sitten kehiin lyödään uskomaton kertsi ja Dickinson pääsee ensimmäisen kerran revittelemään, mutta tyylillä eikä ylivedetysti. Kaikista korkeimmat sävelet on suosiolla jätetty rauhaan ja edellisen levyn kireys on poissa. Mieleen tulee miehen soolotuotannon laulanta, mikä ei todellakaan ole huono asia. Maidenissa Dickinsonia on välillä vedetty yli rajojensa, nyt laulu kuulostaa siltä, millaiselta sen olisi jo pidempään pitänyt kuulostaa. Kitarat tyytyvät soittelemaan perusvoimasointuja ja antavat suosiolla tilaa mestarille.
 
Siirrytään jonkinlaiseen bridgeen. Teema kuulostaa todella hyvältä, mutta päällä on AIVAN liikaa tavaraa ja koko homma menee käsittämättömän tunkkaiseksi. Sinällään ikävää, sillä mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin.
 
Seuraa tyypillinen kolmen soolon putki, jota kompataan bridgen teemalla. Adrianin soolo on todella hyvän kuuloinen ja sopii hyvin biisin tunnelmaan. Dave vetelee astetta tylsemmän soolon, mutta ei tässäkään mitään valittamista ole. Gersin räpellys on jälleen, vähemmän yllättäen, ikävää kuultavaa. Mutta tuskin kukaan muuta odottikaan. Viimeisen soolon jälkeen seuraa lyhyt breikki ja koko homma pistetään jälleen alusta liikkeelle (haitsu + basso- ja kitaralaukka). Nyt harmittaa ja todenteolla, tylsä ja mielikuvitukseton ratkaisu joka olisi EHDOTTOMASTI pitänyt korvata jollakin makoisalla kitaraharmonialla. Välillä Maidenin kappaleita kuunnellessa on tuntunut, että harmonioita on ängetty mukaan vaikka väkisin, mutta nyt sitä jää oikeasti kaipaamaan jopa häiritsevän paljon.
 
Säkeistö vedetään vielä kerran läpi, jonka jälkeen pre-choruksen kautta kertsiin. Jälleen tulee hymy huulille Dickinsonia kuunnellessa. Kertsinin jälkeen toistetaan vielä hetki kappaleen perusriffiä, johon on ehtinyt jo kypsyä. Loppuun vielä samanlaista rymistelyä kuin alussa ja siinäpä tuo lähes seitsenminuuttinen biisi oli.
 
Nyt useamman kymmenen kuuntelun jälkeen on todella kahtiajakoiset fiilikset. Kappaleessa on paljon hyviä aineksia, mutta myös aivan anteeksiantamattoman paljon täysin turhia ja huonoja juttuja. Kappaleen perusriffiä toistetaan liikaa ja säkeistöt ovat tylsiä. Kitaraharmonioiden puuttuminen on kuitenkin kaikista pahin ja häiritsevin puute. Toisaalta kappaleesta löytyy myös paljon hyvää, saundit ovat kunnossa ja Dickinson kuulostaa kertsissä aivan uskomattomalle. Silti kappale jää sävellyksenä valitettavan keskinkertaiseksi ja häviää tällaisenaan jokaiselle edeltäjänsä kappaleelle. Mutta luotto Maideniin on kuitenkin edelleen sen verran korkealla, että eiköhän levyn loput yhdeksän kappaletta ole sitten täyttä rautaa!!

Tossa uudessa biisissä on tosiaan tyhjäkäyntiä ihan älyttömästi, kyllä ton asian ois voinut nopeamminkin kertoa. Säkeistöjen Bruce kuulostaa todella laiskalta, minkä vuoksi kertsiin lähtö tökkäsee pahemman kerran - ihan eri puusta veistetty nuo vokaaliosuudet.
 
Vähän soundaa uudelta AMOLAD:lta, varsinkin jos CD on tosiaan tungettu about täyteen musaa. Sääh.

Ei kyllä räjäyttäny tajuntaa. Jotenkin jäi semmoinen maku että bändin mielestä se suurin temppu tuohon sinkkuun oli tuo laukkariffi. Ja siinähän ei mitään erityistä ole. Kaikki muu sitten yrittää vähän rakentua siihen ympärille. Brucen ääni on vähän liian matalalle miksattu, toisaalta mitään mahtilyriikoita ei tähän irronutkaan.
 
AMOLAD oli suuri pettymys aikoinaan, pitkiä keskipaksuisia jyystöjä jokainen biisi. Voipi hyvinki olla että tämä tekee saman uudestaan.

Aika väsyny veto. Klassikkolaukka ja klisee-lopetus toimivat kyllä.

No huh! Täähän on paras Maidenia ikinä.

santeriha: Nyt on uutta biisiä kuunneltu sen verran, että voi jo tehdä hieman syvällisempääkin analyysia uutukaisesta.
 
Kappale potkaistaan käyntiin Hit the Lights -tyylisellä rymistelyllä. Saundit pelittää mukavasti jo tässä vaiheessa, mutta miksi ihmeessä tällainen täysin päämäärätön alku? Korkeammalta vetelevä kitara särähtää pahasti korvaan ja muutenkin alusta on vaikea löytää mitään kappaleen kannalta välttämätöntä sisältöä. En tykkää.
 
Rauhoitetaan hetkeksi ja Nicko lähtee haitsuttelemaan. Basso ja kitara liittyvät mukaan "omaperäisesti" laukalla. Plussaa on annettava aivan uskomattomattomasta bassosaundista, kuulostaa todella hyvältä. Taustalle liittyvä kitara ja riffi kuulostaa varsin makoisalta, joskin ehkä hieman kuullulta. Kun kappale lopullisesti polkaistaan käyntiin, nousee hymy huulille. Maiden on harvoin kunnostautunut perinteisemmän riffittelyn parissa, joten tämä on mukavaa vaihtelua edellisten levyjen voimasointtumättämiseen (poikkeuksiakin tietenkin on).
 
Dickinson aloittaa, "gotta tell you a story". Selvä. Mikäs siinä. Laulu on miksattu todella alas eikä sanoista tahdo saada selvää kuin tarkasti kuuntelemalla. Versen laulanta on pahasti ristiriidassa raskaan riffin kanssa, kuulostaa todella laiskalta vaikka sinällään hyvin vedetäänkin. Pre-Choruksissa on jo enemmän yritystä, mutta edelleen kuulostaa jotenkin väkinäiseltä, taustan kitarat soittelee jotakin kevyttä melodiaa, josta ei oikein tahdo saada otetta. Palataan takaisin verseen ja pre-chorukseen ja tylsistyminen uhkaa. Mutta sitten kehiin lyödään uskomaton kertsi ja Dickinson pääsee ensimmäisen kerran revittelemään, mutta tyylillä eikä ylivedetysti. Kaikista korkeimmat sävelet on suosiolla jätetty rauhaan ja edellisen levyn kireys on poissa. Mieleen tulee miehen soolotuotannon laulanta, mikä ei todellakaan ole huono asia. Maidenissa Dickinsonia on välillä vedetty yli rajojensa, nyt laulu kuulostaa siltä, millaiselta sen olisi jo pidempään pitänyt kuulostaa. Kitarat tyytyvät soittelemaan perusvoimasointuja ja antavat suosiolla tilaa mestarille.
 
Siirrytään jonkinlaiseen bridgeen. Teema kuulostaa todella hyvältä, mutta päällä on AIVAN liikaa tavaraa ja koko homma menee käsittämättömän tunkkaiseksi. Sinällään ikävää, sillä mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin.
 
Seuraa tyypillinen kolmen soolon putki, jota kompataan bridgen teemalla. Adrianin soolo on todella hyvän kuuloinen ja sopii hyvin biisin tunnelmaan. Dave vetelee astetta tylsemmän soolon, mutta ei tässäkään mitään valittamista ole. Gersin räpellys on jälleen, vähemmän yllättäen, ikävää kuultavaa. Mutta tuskin kukaan muuta odottikaan. Viimeisen soolon jälkeen seuraa lyhyt breikki ja koko homma pistetään jälleen alusta liikkeelle (haitsu + basso- ja kitaralaukka). Nyt harmittaa ja todenteolla, tylsä ja mielikuvitukseton ratkaisu joka olisi EHDOTTOMASTI pitänyt korvata jollakin makoisalla kitaraharmonialla. Välillä Maidenin kappaleita kuunnellessa on tuntunut, että harmonioita on ängetty mukaan vaikka väkisin, mutta nyt sitä jää oikeasti kaipaamaan jopa häiritsevän paljon.
 
Säkeistö vedetään vielä kerran läpi, jonka jälkeen pre-choruksen kautta kertsiin. Jälleen tulee hymy huulille Dickinsonia kuunnellessa. Kertsinin jälkeen toistetaan vielä hetki kappaleen perusriffiä, johon on ehtinyt jo kypsyä. Loppuun vielä samanlaista rymistelyä kuin alussa ja siinäpä tuo lähes seitsenminuuttinen biisi oli.
 
Nyt useamman kymmenen kuuntelun jälkeen on todella kahtiajakoiset fiilikset. Kappaleessa on paljon hyviä aineksia, mutta myös aivan anteeksiantamattoman paljon täysin turhia ja huonoja juttuja. Kappaleen perusriffiä toistetaan liikaa ja säkeistöt ovat tylsiä. Kitaraharmonioiden puuttuminen on kuitenkin kaikista pahin ja häiritsevin puute. Toisaalta kappaleesta löytyy myös paljon hyvää, saundit ovat kunnossa ja Dickinson kuulostaa kertsissä aivan uskomattomalle. Silti kappale jää sävellyksenä valitettavan keskinkertaiseksi ja häviää tällaisenaan jokaiselle edeltäjänsä kappaleelle. Mutta luotto Maideniin on kuitenkin edelleen sen verran korkealla, että eiköhän levyn loput yhdeksän kappaletta ole sitten täyttä rautaa!!
 
ei millään pahalla mutta jos tälleen analysoiden kuuntelee musaa niin suosittelen vaihtamaan harrastusta...
 
mitä tulee kappaleeseen niin helvetin hyvin potkii ja levy on pakko ostos kuten aina

phiit: ei millään pahalla mutta jos tälleen analysoiden kuuntelee musaa niin suosittelen vaihtamaan harrastusta...
 
mitä tulee kappaleeseen niin helvetin hyvin potkii ja levy on pakko ostos kuten aina
 
Musan kuuntelu ja analysoiminen ovat kaksi eri asiaa. Joskus sitä halutaan vain kuunnella, ja sitten toisinaan esimerkiksi tällaisessa musiikkiin tarkoitetuissa keskustelufoorumissa koen tarkemmankin analysoinnin hyvinkin asiaan kuuluvaksi. Foorumilla lienee suotavaa ilmaista itseään, mikäli on enemmänkin sanottavaa kuin "Maiden on vitu kova" tai "Hypnosia lässähti ekan demon jälikeen".
 
Itse tykkäsin lukea analyysin, ja totesin, että meikällä on varsin yhtenevät ajatukset kirjoittajan kanssa, joskin vielä hitusen negatiivisemmat. Maiden on mulle tärkeimpiä bändejä koskaan, mutta tämä ei kyllä nyt oikein säväyttänyt (joskin kuuntelin vain kerran eilen illalla). Pakko sanoa, että ei tuota ainakaan yhden kuuntelun perusteella jaksaisi livenä todistaa.

Kova biisi toi oli, mut kai sitä vaan on tullut niin kyyniseksi, ettei mitään alusta loppuun kovaa vetoa jaksa enää edes odottaa. :)
 
Noi laulunmelodiat on kyllä tosiaan melko kuraa. Jos vertaa vaikka Rainmakeriin... tai Dream of Mirrorsiin, niin niissä on alusta loppuun vitun hyvät melodiat. Iteasiassa BNW:llä kaikissa biiseissä oli. Ehkä mä just siksi tykkään siitä niin kovasti. Tai no Mercenaryssa ei tainnu olla. Sit joku Wildest Dreamski on aika köykäsen kuulonen biisi... ja toi "gotta tell you a story" alkaa tosiaan jo kyllästyttää.
 
Mut niin... vähän tollanen kyllästyneen kuulonen veto, mut kitaroilta monin paikoin tosi mielenkiintonen muNmielestä... jopa odottamaton. Alusta en muuttais mitään, hyvä heitto toi oli. Katotaan ny millanen levy tulee ja haukutaan sit lisää. :D

phiit: ei millään pahalla mutta jos tälleen analysoiden kuuntelee musaa niin suosittelen vaihtamaan harrastusta...
 
Kerrankin joku tällä lankulla viitsii vaivautua kunnolla miettimään ja myös kirjoittamaan mietteistään, ja tietysti heti toinen kommentti kritisoi liiasta ajattelusta ynnä ilmeisesti rivien välissä myös tunteen puuttumisesta(?) sekä totta kai yleistää kirjoittajan kuuntelutottumukset yhden postauksen perusteella. Hienoa, hienoa!
 
Ja takaisin yläkertaan: Hyvä kertsi, vaisu biisi muuten. Säkeistön munattomuus vituttaa eniten.

Oli kyllä aika tylsä piisi musta. Tosin koppotikoppotikoppoti kohdassa tosiaankin oli todella hieno bassosaundi. Tosin en nyt oo sillai Maidenii enään moneen vuoteen kuunnellutkaan kun satunnaisesti.

Oan: ja tietysti heti toinen kommentti kritisoi liiasta ajattelusta ynnä ilmeisesti rivien välissä myös tunteen puuttumisesta(?) sekä totta kai yleistää kirjoittajan kuuntelutottumukset yhden postauksen perusteella.
 
Ja takaisin maan pinnalle..

Olihan toi biisi ihan joutava renkutus. Ei siinä ollut oikeastaan mitään mielenkiintosta. Taas kerran mielenkiinto uutta levyä kohtaan vähän tipahti. Toisaalta kolmen vikan levy ekat lohkaisut on ollu aina ihan tylsiä kahden pennin biisejä ja loppu levy onkin sitten ollut vähintäänkin kohtuullista tai tosi hyvää kamaa.
 
Kyllähän Maidenin levyt on aina ollut julkaisemisen arvoisia ehdottomasti. Mutta niinku monen bändin kohdalla ne kovimmat jutut on kauan sitten tehdyt. Niihin aina tulee ennemmin palattua taas ja taas. Ostan silti joka lätyn niin kauan kun niitä vaan tulee, onhan Maiden aina Maiden ;)

Tää uus levy näyttää olevan iha järkyttävän pitkä. Vähän mietityttää että ovatko ne tuohon reiluun 76 minuuttiin saanu mahdutettua sanottavansa. Ja jos ovat ni korvaako määrä laadun.

Eipä tässä toistaiseksi mihinkään kostunut. Vaikka tätä ei haluaisi myöntää niin melko onneton biisi mun mielestä. Soundit on kyl kohdallaan :)

Snapo:niin melko onneton biisi mun mielestä. Soundit on kyl kohdallaan :)
 
Mielestäni etenkin kitarat oli kamalan kuuloiset noin niinkö soundillisesti, mutta makujahan on monia. Olen kanssa itse vähän sillä linjalla, että joutava renkutus. Tuttua maidenia tuossa tuntui olevan lähinnä laukka ja soolotyöskentely. Alkusekunnit toivat mieleen, että tulisiko jotakin uutta ja mielenkiintoista, mutta helkkari että petyin sitä enemmän, mitä enemmän kuuntelin...
 
E: Edellisellä sivulla hehkuteltiin, että tuli ihan Brave new world mieleen, mutta no no no.

Ei kovin mieleenjäävä biisi, toivottavasti levyllä on parempaa.

Tekaisinpa aikani kuluksi guitar proolla tabit tohon. Saa kysellä pikaviestillä, jos ei itse jaksa plokkailla (vaikken vanno että noikaan ois 100% oikein). :)

Ei yhtään huono kappale. Ei mikään tajunnanräjäyttäjä myöskään.

En kyllä uskalla tuohon kappaleeseen sanoa mitään. Odotellaan.