Yleistä keskustelua musiikista ›

padaa@dadaa!: Tässähän on se ammattilaisen ja amatöörin ero. Ammattilainen osaa lopettaa. Eihän pätevä putkimieskään jää asukkaiden mieliksi heilumaan tunniksi omalla kustanuksellaan vaikka kuinka työssä viihtyisi.
 
No jaa, yhtä lailla tää tuntuu olevan ongelma stadioneilla kuin kulmakuppiloissakin. Ja tääkin on tietysti aika subjektiivista, itse nautin yleensä enemmän lyhyemmistä keikoista, mutta toisille varmaan maistuu pidemmät setit. Tärkeää on että keikka ei jää turhaan laahaamaan vaan draivi ja energia pysyy koko ajan yllä. Minuutin mittaiset viritystauot on loistava keino pilata hyvä momentum.
 
Niin joo, "se hetki keikasta". Kai se on se hetki kun bändi astelee lavalle, ja tulee sellainen tunne että tässä-se-nyt-sit-on. Kaks ekaa biisiä on tärkeimpiä, jos niiden aikana ei saa yleisöä (minua) hurmokseen niin hankalaa se on enää sen jälkeen.

ysäri: Kaks ekaa biisiä on tärkeimpiä, jos niiden aikana ei saa yleisöä (minua) hurmokseen niin hankalaa se on enää sen jälkeen.
 
No nehän tulee olla valsseja, joten en mä kovin hurmokseen yleensä vaivu. Riippuu boolista.

Kyllä se on se alkuhetken odotus, juuri ennen kun bändi (oli lähes mikä tahansa) nousee lauteille. Ja hyvin valittu intro kruunaa tietty homman. Yksi ikimuistoisimmista hetkistä on tosin keikan jälkeen. Taisi olla Puustock (r.i.p.) 2008, kun Ruoskan keikan jälkeen pärähti soimaan erikoinen outro. Ensimmäisen kerran tuolloin näin bändin livenä ja kohtalaisen ronskin aktin jälkeen soimaan laitettu hennon tyttölapsen laulama "Minä olen omena. Pyöreä omena..." aiheutti sellaista hilpeyttä, että muistan tapahtumahetken prikulleen.

padaa@dadaa!: Tässähän on se ammattilaisen ja amatöörin ero. Ammattilainen osaa lopettaa. Eihän pätevä putkimieskään jää asukkaiden mieliksi heilumaan tunniksi omalla kustanuksellaan vaikka kuinka työssä viihtyisi.
 
Mut jos se saa siellä ilmasta viinaa.

Mika Kangas: Tiedä nyt sitten saako tästä juurikaan keskustelua..
Luonnollisesti on tullut keikkojen osalta mietittyä samaa,mikä siinä keikassa oli hienointa ja mikä jäi mieleen parhaiten. Tulin siihen tulokseen että valojen sammuminen ja eka biisi. Juuri se hetki .
 
Keikassa voi olla monta kliimaksia. Aloitus tietenkin, lempparibiisi tulee tai oikein tyylikäs lopetuskin voi olla mahtijuttu jne. Aina jos menee kylmät väreet selkärankaa pitkin niin silloin on jotain tapahtunut myös päänsisässä. Ekoja hurmoskokemuksia tais olla juuri Peer Gunt. Backseat oli juuri tullut ulos. Vuorenpeikkojen tanssi... ja savua( se smoke tuoksui sähkölle) ja sitten pommit räjähti. Korvissa soi vieläkin ja jotain naksahti päässä. Paluuta ei ole ollut. Sitten tietysti muitakin vähemmän fyysisiä kokemuksia. Ikinä ollut mikään Rollari-fani, mutta kun Keefer räimäsi ekan kerran stadikalla, niin oli mahtava kokemus tajuta vihdoinkin se, että mikä siinä äijässä oikein oli se juttu. "Satisfaction" vaan lähti niin hienosti ja siinä jotenkin sisäisti samalla ehkä sen, mitä 60-luvulla olivat teinit ehkä kokeneet rockin välityksellä.

...kun viisi settiä murhetta on takana päin, kamppeet on kasattu ja kotimatka voi alkaa.

Omalla kohdalla on se, kun ovet aukeaa Hartwall areenalla hallin puolelle, jossa hallin valot ovat vielä päällä, ihmiset hakeutuvat paikoilleen ja taustalla soi waiting for cousteau sekä halliin puhallettu savu, joka luo maagisen tunnelman
 
(Tämä on siis Jean Michel Jarren keikan alun odotteluun liittyvä asia)
 
ja se tunnelma kestää koko keikan ajan.

Se hetki kun on ensin odotellut monta vuotta bändin näkemistä livenä ja sitten päässyt keikalle ja odotellut tunteja että saapuupi lavalle ja kun alkaa New Generationin intro nauha pyöriä ja bändi tulee lavalle soittaen biisiä ja kyllä, kyse on SCORPIONSista. Tätä bändiä halusin nähdä livenä 12- vuotiaasta asti ja eihän sitä päässyt näkemään livenä kuin vasta 6 vuotta sen jälkeen Tuurissa mutta silloin oli todellakin se hetki keikasta ehdttomasti.

Eb-tuning: Se hetki kun on ensin odotellut monta vuotta bändin näkemistä livenä ja sitten päässyt keikalle ja odotellut tunteja että saapuupi lavalle ja kun alkaa New Generationin intro nauha pyöriä ja bändi tulee lavalle soittaen biisiä ja kyllä, kyse on SCORPIONSista. Tätä bändiä halusin nähdä livenä 12- vuotiaasta asti ja eihän sitä päässyt näkemään livenä kuin vasta 6 vuotta sen jälkeen Tuurissa mutta silloin oli todellakin se hetki keikasta ehdttomasti.
 
Big City Nights oli kyllä miusta tuon keikan SE hetki.
 
E: Tosin minen mikään fani ees oo.

Yllättäen tänpäiväne (eiline) AC/DC:n keikka ei heti alussa räjäyttänykkää tajuntaa, niinku viime vuonna, vaan (erittäin yllättäen) eräs huippuhetki oli Let There Be Rock. Myös Highway To Hell oli älyttömän kova

Ku Morricone lähtee styrkkareista, ni kylymät väreet huisssss.

Sanotaan vaikkapa että se hetki kun tutun kuuloinen huilunsoitto alkaa verhon takaa ja Ian Anderson pomppii yhdellä jalalla esiin.

Mun mielestä paras hetki keikasta on kun keikan jälkeen liksa isketään cashina kouraan.

baron: Mun mielestä paras hetki keikasta on kun keikan jälkeen liksa isketään cashina kouraan.
 
Mustakin veronkierto on mukavaa :)

Lennu: Mustakin veronkierto on mukavaa :)
 
Miten niin? Nehän tietysti ilmoitetaan omassa veroilmoituksessa.

baron: Miten niin? Nehän tietysti ilmoitetaan omassa veroilmoituksessa.
 
Heh he, juujuu :)

baron: Mun mielestä paras hetki keikasta on kun keikan jälkeen liksa isketään cashina kouraan.
 
Näin on.
 
Virhe! Tyhjä tai liian lyhyt kirjoitus!

Travellin' Band kajahtaa ilmoille, Fogerty juoksee ja ehtii juuri mikrofonin luo kun laulun pitää alkaa.

Zach De La Rocha kävelee mikrofonille ja sanoo: Good evening we are Rage Against The Machine from Los Angeles California! Brad Wilk laskee tahdin ja sitten mennään...