Yleistä keskustelua musiikista ›

Lesko:
 
* Billy Talent - Billy Talent (2003)
 
Vaikka moni pitää Billy Talentia jotenkin tyttöjen ihqulibändinä, niin tämä ensimmäinen levy potkii niin vitun lujaa, että näin hyvää ja raakaa rokkia ei montaa levyä olla tehty. Todella tiukkaa ja tyylikästä soittoa, erittäin hyviin sävellyksiin. Tämä on parasta tällä saralla mitä on tehty, kova, on.
Kuuntele: This is how it goes
 
Billy Talent on kieltämättä yksi viime vuosikymmenen ainoita commercial bändejä, jotka meikäläistä kiinosti. Ihan saamarin kovia biisejä etenkin tuolla ykköslevyllä, ja kakkonen ei jäisi paljon huonommaksi ellei saundit ja muutamat täytekipaleet vesittäisi kokonaisuutta.
 
Silti itsellä saattaisi I & II ihan hyvinkin mennä tonne parhaat levyt listaan jos sitä vähän laajentaisi.

10. The Decemberists - The Crane Wife
Vähän radikaali valinta myös, kun bändi on niin uusi tuttavuus. Yksi edellisen vuoden parhaista levyistä, The Hazards of Love, oli ensikosketukseni The Decemberistsiin, mutta vielä paljon hienompi on porukan edellinen levy The Crane Wife. Hivenen progahtavaa folkrockia, hienoja biisejä, vaikuttavaa lyriikkaa ja selvästi yksi suosikkiäänistäni kuuluu Colin Meloyn suusta. Ei aivan täydellisen tasavahva levy, mutta korkeimmat huiput hyvittävät selvästi pari vähän tavanomaisempaa hetkeä.
 
Moni ei diggaile näitä listauksia, mut just tän takia nämä on loistavia. Yleensä aina törmää johonkin loistavaan ja kiinnostavaan itselle uuteen matskuun. Kuten nyt tämä Decemberists, en ollut ikinä kuullut, ja lähti heti vinyylit tilaukseen. Kiitokset tästä.

grrrv: Tossa olet kyllä väärässä. Vuosi 1 ei ole "yksi vuosi ajanlaskun alun jälkeen", vaan "ENSIMMÄINEN vuosi ajanlaskun alun jälkeen". Vuotta "0" ei siis yleensä lasketa olleeksi: http://fi.wikipedia.org/wiki/Vuosi_0
Vuoden 2010 alkaessa on kulunut 2009 vuotta ajanlaskun alkamisesta; vuodet 1-2009 kokonaisuudessaan.
 
Seison korjattuna. Onpa jännää :P

KTR:
 
On niitä kosolti muitakin, mutta nuo nyt tuli ekana mieleen.
Tällä vuosikymmenellä tuli hitosti mainiota musiikkia.
 
Ilkka Mattila ei tajuu:
http://www.hs.fi/juttusarja/mattila … /Huono+popvuosikymmen/1135251295715

 
Ilkka Mattila on sikäli kyllä oikeassa, että tällä vuosikymmenellä ei tehty mitään mullistavaa itse musiikin suhteen. Edes 90-luvun kaltaisten suurten juttujen, kuten Nirvanan ja Faith no Moren tasoisia musiikin uudistajia ei nähty. Niin paljon on jo keksitty aiemmin, että uuden tekeminen on vaikeaa. Tosin, tämä ei tarkoita sitä, etteikö viimeisen vuosikymmenen aikana olisi tehty paljon hyvää musiikkia.

Exhausted: Ilkka Mattila on sikäli kyllä oikeassa, että tällä vuosikymmenellä ei tehty mitään mullistavaa itse musiikin suhteen. Edes 90-luvun kaltaisten suurten juttujen, kuten Nirvanan ja Faith no Moren tasoisia musiikin uudistajia ei nähty. Niin paljon on jo keksitty aiemmin, että uuden tekeminen on vaikeaa. Tosin, tämä ei tarkoita sitä, etteikö viimeisen vuosikymmenen aikana olisi tehty paljon hyvää musiikkia.
 
Ehkä, tai ehkä ei? Jos musiikkimakunsa rajaa kaupalliseen musiikkiin niin ehkä näin onkin. Logiikkakin on helppoa; aikaisemmin menestyi hyvä musiikki, nyt menestyy hyvä imago. Mutta popistahan tuossa puhutaankin, että sikäli..

Ilkka Mattila on sikäli kyllä oikeassa, että tällä vuosikymmenellä ei tehty mitään mullistavaa itse musiikin suhteen. Edes 90-luvun kaltaisten suurten juttujen, kuten Nirvanan ja Faith no Moren tasoisia musiikin uudistajia ei nähty. Niin paljon on jo keksitty aiemmin, että uuden tekeminen on vaikeaa. Tosin, tämä ei tarkoita sitä, etteikö viimeisen vuosikymmenen aikana olisi tehty paljon hyvää musiikkia.
 
Kyllä ainakin metallin ja raskaamman rokin puolella postmetal ja postrock bändit - Isis etunenässä onnistui uudistamaan ja laajentamaan musiikkia melkoisesti. Ja samaa tekivät Mastodon ja Opeth omissa kasteissaan. Tai no, en mä tiedä mitä "mullistavalla" tarkoitetaan, mut ei Nirvanankaan musiikissa loppujen lopuksi taida ihan kauheasti olla sellaista mitä ei olisi joskus aiemmin kuultu. Eikä siis mitään pois bändiltä, mutta kyllähän tuohon 90-luvun alkupuolen "mullistukseen" vaikutti moni muukin rokkibändi.

arsu: Kyllä ainakin metallin ja raskaamman rokin puolella postmetal ja postrock bändit - Isis etunenässä onnistui uudistamaan ja laajentamaan musiikkia melkoisesti. Ja samaa tekivät Mastodon ja Opeth omissa kasteissaan. Tai no, en mä tiedä mitä "mullistavalla" tarkoitetaan, mut ei Nirvanankaan musiikissa loppujen lopuksi taida ihan kauheasti olla sellaista mitä ei olisi joskus aiemmin kuultu. Eikä siis mitään pois bändiltä, mutta kyllähän tuohon 90-luvun alkupuolen "mullistukseen" vaikutti moni muukin rokkibändi.
 
Itsekin olen sitä mieltä, että post-rock, post-metal ja vaihtoehtoinen metalli kehittyivät viimeisen 10 vuoden aikana huimasti, mutta mittakaava on täysin eri kuin grungen ja vaikkapa numetallin kohdalla. Vastaavia underground-liikkeitä on varmasti ollut joka vuosikymmenellä yhtä paljon. Lisäksi jos lähdetään kyyniselle linjalle toteamaan, että "Nirvanan musiikissa ei ollut mitään uutta", niin yhtä hyvin voidaan sanoa, että Neurosis ja Opeth levyttivät klassikkolevynsä jo 90-luvun puolella ja post-rockia on tehty 90-luvun alusta saakka.
 
Edelleen, tämä ei vaikuta siihen, että viime vuosikymmenellä tehtiin paljon hyvää musiikkia :)

Tool - Lateralus
 
Lähes täydellinen levy. Oli hyvin, hyvin tehokkaassa kuuntelussa vuosikymmenen alkupuoliskon. Vielä yhdeksänkin vuoden jälkeen levy löytää tiensä säännöllisesti soittimeen, eikä kyllästymistä ole havaittavissa.
 
Meshuggah - obZen
 
Harvoja pidempiaikaisia suosikkibändejä, jotka eivät ole pettäneet uusimmallaan. obZen on melkeinpä kiilannut itsensä yhtyeen koko tuotannon ykköseksi, ohi Chaospheren. Kaikki on mukavasti balanssissa, soundit hivelevät korvaa ja biisit rullaavat kuin kääretorttu.
 
Katatonia - The Great Cold Distance
 
Jonkin aikaa levyn julkaisun jälkeen sen vasta tajusi, mutta bändin komein suoritus on tässä. Soil's Songia lukuunottamatta levyltä ei taida heikkoa biisiä löytyä. Viva Emptiness ei kauas jää, paremmilla soundeilla se voisi jopa mennä edelle.
 
Opeth - Blackwater Park
 
Lähes täydellinen levy. Ei ollut ensimmäinen levy, jota bändiltä kuulin, mutta oli SE levy, joka sementoi bändin vakaan aseman minun musiikinkuunteluhistoriaani. Tästä levystä on varmasti sanottu jo kaikki mahdollinen, minulle hyvin tärkeä levy.
 
Keep of Kalessin - Armada
 
Ehkä se lopullinen naula arkkuun, minkä myötä black metallin ja sen johdannaisten musiikkityylien avautuminen alkoi. Varsinkin biisikaksikko Crown of the Kings - The Black Uncharted kipuavat korkealle äärimetallin kaikkien aikojen biisit -listallani.
 
Porcupine Tree - Arriving Somewhere (DVD)
 
Tältä bändiltä en halunnut yhtään levyä listata, koska kokonaisuuksina yksikään ei ihan sille tasolle yllä. Sen sijaan ensimmäinen DVD-julkaisu oli se, joka koukutti minut bändiin pahemman kerran ja on materiaaliltaan tasavahvinta kaikin puolin, putoamatta oikeastaan missään vaiheessa edes keskinkertaisen puolelle.
 
Clint Mansell - The Fountain soundtrack ja Nick Cave & Warren Ellis - The Assassination of Jesse James... soundtrack
 
Kaksi elokuvasoundtrackia, jotka ovat olleet naurettavan kovassa kuuntelussa viimeisen vuoden ajan. Siksi lisäänkin nämä listalle vähän varauksella, koska en vielä osaa mennä takuuseen näiden pitkäkestoisuudesta, mutta merkit ovat vahvasti sen kannalla. Molemmat melodioiltaan parhaimmillaan henkeäsalpaavat.
 
Muita itselleni merkittäviä julkaisuja tältä vuosikymmeneltä, joista en vain jaksa alkaa kirjaamaan ylös tuntemuksiani:
 
Strapping Young Lad - SYL
Muse - Absolution & Black Holes and Revelations
Stam1na - Stam1na
Swallow the Sun - Hope
PMMP - Kovemmat Kädet
Gojira - The Way of All Flesh
Amoral - Reptile Ride
Behemoth - The Apostasy
Nile - Annihilation of the Wicked
Arcturus - The Sham Mirrors
Mastodon - Leviathan & Blood Mountain
Amorphis - Eclipse
 
E: Unohtui System of a Downin Toxicity, bändin kirkkaasti paras tuotos. Ei oikeastaan yhtään heikkoa lenkkiä biisilistassa.

Listalle tuli laitettua tarkkaan harkittuun järjestykseen 50 kärkialbumia, muut sitten vähän sinne päin ihan siitä ilosta, että noita oli todella hauskaa läpi ja itselle mieluisia albumeja oli todella paljon monista eri lajityypeistä. Tässäpä tännekin esille kuitenkin tuo samainen lista 50 kärkialbumista, joista 25 ensimmäiselle vielä pienimuotoiset tajunnanvirtamaiset perustelutkin lennosta kirjoiteltuna.
 
Sama lista hieman visuaalisemmin RYM:ssa:
http://rateyourmusic.com/list/Akima … lbums_of_the_decade__2000_2009__f1/
 
01. Shpongle - Tales of the Inexpressible (2001)
Todennäköisesti vuosikymmenen tärkein uusi löytö oli Shpongle ja sitä myöten myös koko psykedeelisen musiikin elektronisemmat syöverit. Shponglen tapauksessa on tosin mahdotonta puhua vain psykedeelisestä elektronisesta musiikista, kun yhtye käsittämättömällä yhdistelmällään akustisuutta ja elektronisuutta luo niin monimuotoista musiikkia, ettei sitä voi kutsua muuksi kuin Shpongleksi. Tales of the Inexpressible on puhdasta täydellisyyttä hipova albumi, josta löytyy ainoastaan huikeita ja vielä parempia kappaleita, kun Simon Posford ja Raja Ram johdattelevat kuulijan toiseen maailmaan.
 
02. Opeth - Blackwater Park (2001)
Vaikka nykyisellään valinta on muutamien vuosien takaista ehdottomuutta vaikeampi, saattaa Opeth olla edelleen se kaikkien aikojen paras bändi pettämättömällä tuotannollaan ja live-annillaan. Blackwater Park on omalla tavallaan se viimeinen albumi Opethin tärkeimpien neljän albumin suorassa, vaikkei se taso ole tuostakaan aikakaudesta merkittävästi notkahtanut. Blackwater Parkilla Opethin progressiivinen metalli luo yhtyeelle tyypillisellä tavalla niin monitasoisia ja vaikuttavia tunnelmia laajalla kontrastilla, että oikeastaan albumia kuvastavat parhaiten sen utuiset kansitaiteet.
 
03. Björk - Vespertine (2001)
Mennyt vuosikymmen ei ehkä ollut Björkille läheskään yhtä vahva kokonaisuudessaan kuin huikea 90-luku, mutta tästä huolimatta persoonallisimpiin laulaja-lauluntekijöihin kuuluva Björk julkaisi vuonna 2001 kenties parhaan albuminsa, Vespertinen. Verrattuna Homogenicin massiivisuuteen ja raskauteen Vespertine edustaa ennemmin Björkin minimalistisempaa ja jopa herkempää suuntausta, ihan kuin kahden albumin välillä olisi siirrytty harppauksella barokista rokokoohon. Vespertine on ennen kaikkea tunnelmallaan ja intohimollaan lumoava albumi omalla ainutlaatuisella tavallaan.
 
04. Pain of Salvation - The Perfect Element I (2000)
Pain of Salvationin ehdottomasti vahvin albumi The Perfect Element (Part I) on kokonaisuus, joka on saanut kasvaa ja kasvaa jatkuvasti koko olemassaolonsa ajan erittäin hienoilla tavoilla. Aluksi tämä Pain of Salvationin saumattomin albumi vangitsi puhtaasti tunnelmallisella progemetallillaan ja Daniel Gildenlöwin uskomattomalla äänenkäytöllä. Pian tämän jälkeen The Perfect Element sai ihan uudenlaista tunnelmaa, kun sen teema tuli tutummaksi ja kokonaisuus muuttui yhä musertavammaksi. Tämän jälkeen on kerta toisensa jälleen saanut huomata myös jokaisen yksilön vahvuuden.
 
05. Devin Townsend - Terria (2001)
Vielä viitisen vuotta sitten Devin Townsendiin tuli suhtauduttua musiikillisena multinerona, joka ei koskaan erehdy. Viime vuodet ovat kenties muuttaneet tätä käsitystä hieman, mutta tämä ei vähennä lainkaan miehen vetovoimaisimpien albumien viehätystä, joista ehdottomasti uljain on klassikoksi syntynyt Terria. Vaikka albumi pursuaakin monella tavalla niin paljon sitä musiikillista asiaa, että se saattaa avautua vasta todella pitkän ajan kanssa, piilee tässä myös yksi Terrian hienoimmista puolista. Se on edelleen albumi, joka kasvaa ja kasvaa kaikessa määrittelemättömyydessään.
 
06. The Gathering - Souvenirs (2003)
Anneke van Giersbergen on kaikkien aikojen hienoimpia naislaulajia, minkä takia onkin väärin, että muun The Gatheringin panos unohtuu toisinaan bändin tuotoksista puhuttaessa. Souvenirs on koko joukon kiteytynein osoitus siitä, millä tavalla yhtyeen progressiivisuuden, elektronisuuden ja minimalistisuuden välimaastossa liikkuvat sävellykset voivat Anneken sensuelleihin ja intohimoisiin lauluihin yhdistyessään luoda jotain niin koskettavaa, ettei albumiin kiinnyttyään siitä kykene oikein päästämään irti. Souvenirs ei kenties ole The Gatheringin helpoin albumi, mutta taatusti se palkitsevin.
 
07. Neurosis - A Sun That Never Sets (2001)
Puhuttiinpa mistä tahansa niin sanottujen sludge-metallin tai post-rockiin lajeihin kuuluvasta bändistä tai albumista, muistuttaa joku sekunnin murto-osassa Neurosiksen olemassaolosta. Ja hyvästä syystä. Neurosis on matkannut 2000-luvun albumeillaan monille suunnille, mutta vaikkei bändi ole muillakaan juuri virheitä tehnyt, on A Sun That Never Sets myös yksi koko yhtyeen parhaista albumeista. Albumi on yksi osoitus siitä, kuinka monella tavalla hengittäen raskasta ja painostavaa musiikki voi olla samojen kansien välissä ilman, että sen tarvitsee jyrätä yllätyksettömästi.
 
08. Ulver - Perdition City (2000)
Ulver on todella vahvasti edustettuna koko listalla puhuttaessa 2000-luvun hienoimmista albumeista. Jo ensimmäisistä albumeistaan lähtien Ulver on ollut kokoonpano, jonka olisi voinut laittaa sanakirjaan kohtaan: Innovaatio. Perdition City ei ole syyttä yksi tunnetuimmista Ulverin albumeista, sen kokeellisen jazzahtavan triphopin muodostaessa yhden klaustrofobisimmista musiikillisista kokemuksista ikinä ja vieläpä harvinaisen salakavalilla tavoilla. Vaikka Perdition Cityltä löytyy suuria elementtejä ja yksilöitä, on albumilla kyse ennen kaikkea vahvoja mielikuvia herättävästä tunnelmasta.
 
09. Shiina Ringo - Karuki Zamen Kuri no Hana (2003)
Japanilainen Shiina Ringo oli Karuki Zamen Kuri no Hanan julkaistessaan vain 25-vuotias, mutta tästä huolimatta hänellä oli jo tässä vaiheessa takanaan uskomattomia saavutuksia, joista Karuki Zamen Kuri no Hana on kenties se tähän mennessä suurin. Shiina Ringon musiikkia on varsinkin sooloalbumeilla vaikeaa kuvata, mutta kun Karuki Zamen Kuri no Hanalla kuultava lennokkaan svengaava jazzahtava ja kokeileva musiikki kajahtaa ilmoille, ei määritelmillä ole mitään väliä. Shiina Ringo on joko lahjakkaimpia nuoria japanilaisia muusikoita tai täysi kaistapää. Kenties molempia.
 
10. Godspeed You! Black Emperor - Lift Yr. Skinny Fists Like Antennas to Heaven! (2000)
Harvassa ovat ne puolitoista tuntia kestävät instrumentaaliset levyt, jotka vangitsevat Lift Yr. Skinny Fists Like Antennas to Heavenin tavoin. Joku taisi taannoin kutsua Godspeed You! Black Emperoria kokeellisen post-rockin kamarimusiikkiyhtyeeksi ja sitä se jollain kieroutuneella tavalla onkin. Kun Godspeed You! Black Emperor maalailee yhtä aikaa massiivisella ja minimalistisella instrumentaalisella musiikillaan toinen toistaan vaikuttavampia maisemia, ei muita mahdollisuuksia oikeastaan ole, kuin kuunnella koko tupla-albumi ääneti kokonaisuudessaan ja perinteisempää ilmaisua kaipaamatta.
 
11. Nevermore - This Godless Endeavor (2005)
Vaikkei kyse pelkästään siitä olisikaan, jotain This Godless Endeavorin tasosta kertonee se, että albumi julkaistiin jo vuonna 2005 ja vasta nyt uuden vuosikymmenen puolella Nevermore on valmis julkaisemaan tälle levyllensä seuraajan. Jos unohdetaan Enemies of Realityn ensimmäisen version aiheuttama rankka notkahdus, on Nevermore ollut monella tapaa jo pitkään raskaimman sortin progemetallin kuningas. Bändin timanttinen soitto ja Warrel Danen intohimoisesti eläytyvät laulut ovat osia kokonaisuudessa, jonka muodostavat toinen toistaan tiukemmat kappaleet yksityiskohtineen.
 
12. Primordial - To the Nameless Dead (2007)
Primordial on siitä rasittava bändi, ettei siitä keksi juuri pahaa sanottavaa. Nykyisellään kuuden albumin mittaan venyneestä tuotannosta ei löydy kuin mainioita ja vielä parempia levyjä, bändin luomassa intohimoisessa liekissä on sitä kuuluisaa jotakin lyriikoita myöten, Primordialia johdattaa yksi raskaan musiikin maailman vaikuttavimmista ja eläytyvimmistä laulajista, eikä joukon live-annistakaan keksi juuri valitettavaa. Olkoon tämä liikaa yhteen albumiin painottumatta perustelu sille, minkä takia joukon kenties paras albumi, To the Nameless Dead, on ollut tehosoitossa jo pari vuotta.
 
13. Porcupine Tree - Deadwing (2005)
Voisi pitää jopa uskomattomana, ettei Porcupine Treen kaltainen semi-bändi ole vielä kahdenkymmenenkään vuoden aikana saanut juuri tasoaan notkahtamaan, kun ottaa huomioon, miten monessa sopassa nokkamies Steven Wilsonin lusikka on käynyt. Pelkästään 2000-luvun Porcupine Tree -albumeista on hieman vaikeaa valita sitä yhtä ehdotonta suosikkia, bändin albumien eläessä aivan omaa elämäänsä. Deadwing on kuitenkin sen verran luja kokonaisuus ilman heikkoja kappaleita aina muhkeimpia sävellyksiään ja juustoisimpia tunnelmointejaan myöten, että se saa kunniapaikan.
 
14. Esoteric - The Maniacal Vale (2008)
Vuoden 2008 musertavin musiikillinen kokemus oli ehdottomasti Esotericin The Maniacal Vale. Jo ensimmäisellä kuulemalla tupla-albumiksi venyvä kokonaisuus oli jotain niin suurta ahdistusta, pakokauhua ja sekavuutta aiheuttavaa, ettei sen pariin uskalla loputtoman usein palata. Esoteric on melkoista mielentilamusiikkia, mutta sopivalla hetkellä The Maniacal Valen kaltainen lähes ambientmaiseksi tunnelmien vyöryksi kasvava doomahtava metalli on omiaan joko viemään kuulijansa vielä syvemmälle tai nostamaan pinnalle. Albumi, johon ei edes uskalla syventyä liian paljon.
 
15. Ayreon - 01011001 (2008)
Ayreon on vuosien varrella osoittautunut tapaukseksi, joka ilmeisesti joko vie ihmisen loputtomasti mukanaan tai kolahda lainkaan. Allekirjoittaneen kuuluessa ensimmäiseen ryhmään, on Arjen Lucassenin tuotoksista mahdotonta löytää kovin montaa oikeasti heikkoa lenkkiä. 01011001 jakoi jo ilmestyessään paljon mielipiteitä, mutta muutamista heikommista kappaleistaan huolimatta albumi muodostaa käsittämättömän hienon sci-fi-oopperan. Asiaa eivät ainakaan heikennä Arjen Lucassenin melodian- ja tunnelmantaju, eivätkä vaatimattomat laulajat lähes pullollaan monia ikisuosikkeja.
 
16. The Mars Volta - De-Loused in the Comatorium (2003)
Sarjassamme bändit, joita joko rakastaa tai vihaa: The Mars Volta. Tarkemmin ajateltuna The Mars Volta ei ole julkaissut koko uransa ja näin ollen koko 2000-luvun aikana yhtään heikkoa albumia, vaikka debyyttiä seuranneet pari levyä olivatkin kuin lämmittelyä ennen viime julkaisujen täysosumia. Pienet semi-pettymykset eivät kuitenkaan olleet ihme De-Loused in the Comatoriumin kaltaisen debyytin jälkeen, The Mars Voltan äärimmäisen huuruisen progen vietyä välittömästi mennessään. Hallittu kaaos on hieno laji kun sen osaa ja The Mars Volta on noussut yhdeksi lajin mestareista.
 
17. Electric Wizard - Dopethrone (2000)
Hieman aiemmin mainitun Esotericin tapaan Electric Wizard ei ole todellakaan mikä tahansa doom-metal bändi muiden joukossa, vaan ehdottomasti sitä kuuluisaa mielentilamusiikkia. Electric Wizardin huuruinen ja psykedeelinen metalli ei ole Dopethronea ennen tai sen jälkeen päässyt yhtä totaaliselle tasolle, mutta Dopethronen tason huomioiden olisi ihan sama, vaikkei bändi olisi mitään muuta julkaissutkaan. Aikanaan Dopethronen ensimmäisiä kertoja kuullessaan albumi muutti monella tapaa käsityksen metallin raskaudesta, mutta tämä oli vasta alkua matkalla albumin syövereihin.
 
18. Edge of Sanity - Crimson II (2003)
Edge of Sanityn hajottua hiljalleen 90-luvun lopulla bändinä, joka lunasti paljon potentiaaliaan ja jätti yhtä paljon lunastamatta, oli jäljellä enää Dan Swanön versio Edge of Sanityn joutsenlaulusta. Crimson-saagan ensimmäinen osa oli 40-minuuttinen teema-kappaleen järkäle monimuotoista melodista, death-metallista ja progehtavaa äärimetallia. Crimson II ei ole sen enempää tai vähempää, kuin 43-minuuttia lisää samankaltaista materiaalia juuri oikeanlaisessa hengessä ja vaikka aluksi saattoikin tultua siltä, että Dan Swanö oli tarttunut liian suureen haasteeseen, oli asia toisin.
 
19. Cult of Luna - Salvation (2004)
Myös Cult of Lunalla on takanaan erinomainen vuosikymmen, jonka muita huippuja Salvationin ohella ovat The Beyond ja Eternal Kingdom. Vuoden 2004 lopulla julkaistu Salvation on kuitenkin yhä edelleen se Cult of Lunan täysiverisin albumi, muiden levyjen painotettua hyvin erilaisilla tavoilla bändin eri puolia. Vaikka Salvationilla onkin omat vaikuttavimmat yksilönsä, on albumi ennen kaikkea kokonaisuus, jonka varrella yhdistelmä raskautta, maalailevuutta ja toinen toistaan upeampia kappaleiden rakentumisia kliimaksejaan myöten saavat aikaiseksi sen, mistä Cult of Luna on todella tehty.
 
20. Ulver - Blood Inside (2005)
Ulver saa loppujen lopuksi kunnian olla ainoa tapaus, jolta löytyy tämän listan 25 kärjestä kaksi albumia. Perdition City on kenties yksi Ulverin tunnetuimmista ja yleisesti ylistetyimmistä albumeista ja Blood Inside puolestaan mielipiteitä jakanut tapaus, mutta tästä huolimatta jälkimmäinen ei juuri jää ensimmäisenä mainitusta jälkeen. Blood Inside ei ole ihan yhtä musertavaan tunnelmaan perustuva albumi Perdition Cityyn verrattuna, mutta tämän sijaan Ulver loi ihan uudenlaisilla painotuksilla pelkällä musiikillaan niin vahvan kaaren muodostavan levyn, että uppoaa suoraan suoniin.
 
21. Kayo Dot - Choirs of the Eye (2003)
Siihen nähden miten kuolematon albumi Choirs of the Eye on ja kuinka Kayo Dot on kokonaisuudessaankin lähes yhtä kuolematon, on Kayo Dot käsittämättömän vähän tunnettu bändi postrockin maailmassa. Hieman Godspeed You! Black Emperorin tavoin Kayo Dotin voisi sanoa olevan kieroutunut yhdistelmä postrockia, avantgardea, progea, klassista ja kamarimusiikkia Toby Driverin ja kumppaneiden omituisen tunnelmantajun läpi kuljetettuna. Toisin sanoen Kayo Dot kuuluu sarjaan määrittelemättömän määrätietoinen musiikki, johon voi perehtyä täysin varauksetta.
 
22. Nick Cave and The Bad Seeds - No More Shall We Part (2001)
Nick Cave on Tapaus ja Persoona isolla T:lla ja P:lla. No More Shall We Part ei ole todellakaan niitä helpoimpia tapauksia Nick Caven ja The Bad Seedsin uralla, mutta vaikeuksien kautta voittoon etenevän paneutumisen päätteeksi levy osoittaa olevansa aivan ainutlaatuinen kokonaisuus. No More Shall We Part ei ole kenties mieluisaa jälkeä Nick Caven "herskalevyjen" ystäville, mutta jos on valmis kulkemaan vielä salakavalampiin maisemiin postpunkkien ja murhaballadien jälkeen, voi No More Shall We Partin syövereistä löytää todella vetoavia tarinoita tyylitajuisella minimalistisuudella.
 
23. Isis - Panopticon (2004)
Mihin tarvitaan Isista, kun Neurosis on olemassa? Nyt kun tämä välttämätön kysymys on ohitettu, on aika todeta, kuinka Panopticon on yhtä aikaa juuri sopivan lähellä ja kaukana tästä lajinsa pioneeribändistä. Isis oli kenties vielä debyyttinsä rupisuudessa vasta matkalla oman itsensä täyteen löytämiseen, mutta jo Panopticon oli Isista, Isista ja vain Isista. Panopticon on kuin huumetta kaikessa yhtä aikaa huuruisessa ja astraalisessa käsittämättömyydessään, Isiksen viedessä sävellyksillään kuulijansa sekä rujoimman säröisyyden ja salakavalimman puhtauden voimin kauas pois.
 
24. Tom Waits - Blood Money (2002)
Jo vuosikymmenien ajan Tom Waits on luonut tyylistä riippumatta musiikkia, jonka salaperäisyys tekee jokaisesta uudesta albumista yhtä vaikean kuin edeltäjänsä. Blood Money on yksi Tom Waitsin suoraviivaisimmista, mutta samalla mustimmista ja melankolisimmista albumeista, joka ei todellakaan päästä kuulijaansa helpolla. Aluksi Blood Money tuntui jopa luotaantyöntävältä, mutta samalla se jätti tarpeen kuulla levyä lisää, lisää ja lisää, kunnes Tom Waits oli taas kerran luonut itselleen uudenlaiset tunnistettavat kasvot. Ei jokaisen hetken, päivän tai edes viikon musiikkia, mutta oikean hetken tullen juuri sitä itseään.
 
25. Riverside - Second Life Syndrome (2005)
Vuosikymmenen albumien 25 albumin kärjen päätökseksi pienimuotoinen yllätysnimi- ja albumi, jopa itselleni. Aluksi Riverside oli yksi mukava uusi progebändi muiden joukossa, pian se alkoi kasvaa ja nykyisellään se on neljän albuminsa mitassa yksi parhaita "uusia" bändejä. Second Life Syndrome on myös albumina samaa luokkaa, sen oltua aluksi ihan mukava levy, mutta ajan kanssa siitä on kasvanut mutkikkainta progeiluaan, harmonisinta tunnelmointiaan ja aggressiivisimpia purkauksiaan myöten yksi vuosikymmenen parhaista progealbumeista, jonka elinkaari ei ole lähelläkään loppuaan.
 
26. maudlin of the Well - Bath & Leaving Your Body Map (2005)
27. Ayreon - The Human Equation (2004)
28. Moonsorrow - Verisäkeet (2005)
29. Strapping Young Lad - Alien (2005)
30. Ott - Blumenkraft (2003)
31. The Dillinger Escape Plan - Ire Works (2007)
32. Reverend Bizarre - In the Rectory of the Bizarre Reverend (2002)
33. The Ocean - Precambrian (2007)
34. Opeth - Ghost Reveries (2005)
35. Pain of Salvation - Remedy Lane (2002)
36. Shpongle - Ineffable Mysteries From Shpongleland (2009)
37. The Dillinger Escape Plan - Miss Machine (2004)
38. The Mars Volta - The Bedlam in Goliath (2008)
39. Primordial - The Gathering Wilderness (2005)
40. Shiina Ringo - Shoso Strip (2000)
41. King Diamond - The Puppet Master (2003)
42. Hallucinogen - In Dub (2002)
43. Tiamat - Amanethes (2008)
44. Devin Townsend - Accelerated Evolution (2003)
45. Porcupine Tree - Lightbulb Sun (2000)
46. Sólstafir - Köld (2009)
47. Katatonia - Viva Emptiness (2003)
48. Machine Head - The Blackening (2007)
49. Juno Reactor - Labyrinth (2004)
50. Nightingale - Nightfall Overture (2005)

Listasin kymmenen parasta ulkomaista ja kotimaista. Eivät ole missään järjestyksessä - tarpeeksi hankala oli muutenkin valita, enkä tiedä kuinka vaikuttavia tai tärkeitä nuo oikeasti ovat. Listaus on hetken mielijohteesta.
 
ULKOMAAT
 
The Mars Volta: De-Loused in the Comatorium
The Mars Volta: Frances the Mute
Queens of the Stone Age: Songs for the Deaf
The Flaming Lips: Yoshimi Battles the Pink Robots
The Flaming Lips: At War with the Mystics
Death Cab For Cutie: Plans
Sufjan Stevens: Illinois
Sufjan Stevens: Seven Swans
Joanna Newsom: Ys
Sigur Rós: ( )
 
KOTIMAA
 
Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu
Kuusumun Profeetta: Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari
Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua
Joose Keskitalo: Luoja auta
Ville Leinonen: Suudelmitar
Sydän, sydän: Reilu puoli hetkeä
Limonadi Elohopea: Saippua
Asa: Terveisiä kaaoksesta
Kemmuru: Kehumatta paras
Ceebrolistics: Ö

Nyt vasta havahtui miten pitkä aika kulunut vuosikymmen olikaan. Aluksi mietin, ettei se nyt niin pitkä aika ollut, mutta kun alkoi oikein toden teolla miettiä julkaistuja levyjä ja sitä, miten kauan sitäkin on jo tullut kuunneltua.
 
Tässäpä omaa listaa, ilman erityisiä perusteluja. Levyt vaan toimivat julkaisun aikaan ja toimivat edelleen:
 
Stam1na - Stam1na, UKK ja Raja
Callisto - Noir
Cult of Luna - Salvation
Opeth - Ghost reveries
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Rajaportti
Amorphis - Eclipse/Silent waters/Skyforger kolmikko
Mokoma - Kuoleman laulukunnaat
Dream Theater - Train of thought

Kaivelin levyhyllystä puhtaasti omat suosikkini, joita on eniten tullut kuunneltua ja jotka ovat muodostuneet läheisimmiksi. Ok, yhtä näistä en vielä omista koska konkreettista levyä ei ole vielä saatavilla. Listalla ei ole yhtään levyä sen takia "koska se kuuluisi sinne", eli puhtaasti subjektiivinen meisinki.
 
Kyllä tässä listoja lukiessa havahtui, kuinka monta hienoa levyä on pyörinyt vain sähköisessä muodossa. Jospa ensi vuosikymmenellä taas vähän piristyisi ostosten suhteen. Listalle karsin kymmenen suosikkiani, joista yksi nousi selkeästi ykköseksi:
 
10. Mastodon - Blood mountain
Hienoa metallin muovaamista ja sopivasti progeilua. Maanläheinen levy, kuten nimikin viittaa. Eka kuuntelukerta hämmästytti, koska oli myös ensikosketus tähän yhtyeeseen. Crack the skye vähintään yhtä hyvä, mutta ei vielä löydy hyllystä valitettavasti.
 
9. Betrayal at Bespin - Diary of a dead man walking
Tuli vähän puskista, mutta pakko nostaa listalle. Aivan mahtava madmax/fallout -tunnelma jota pysähtyy kuuntelemaan ja visioimaan mielessään. Huikeaa dynamiikkaa, suosittelen.
 
8. The Mars- Volta - De-loused in the comatorium
Pienen odotuksen jälkeen entisen mahtibändin raunioista nousi kuin nousikin kaksi hyvää bändiä. Sparta ei oikein sytyttänyt, mutta tämä onnistui mainiosti. Hieno tunnelma, virtuoosimaista soittoa, hyvä groove ja kiva proge-meno.
 
7. Down - Over the under
Vähän yllätyin kun nappasin tämän hyllystä framille listasuosikkeja etsiessäni. Kuitenkin ansaitsee paikan omalla listallani. Raskaat soundit, Phil vetää hyvin ja New Orleans nousee raunioista viimeistään tämän myötä.
 
6. Maj Karman Kauniit Kuvat - Ääri
Toinen suomalainen suosikkini tällä listalla. Ehkä vähän taidepaskaa nykykorvin kuunneltuina, mutta aikanaan toimi erinomaisesti. Ei ole vähään aikaan jaksanut soittaa mutta kai tätäkin voisi taas pyörittää.
 
5. The Flaming Sideburns - Hallelujah Rock'n'Rollah
Näiden rokujen kanssa asteltiin vuosituhannen alkutahteja. Hyvä levyllä ja hyvä livenä. Harmi etteivät ole yltäneet tämän levyn meininkeihin toistamiseen.
 
4. Opeth - Deliverance
Opethin levyistä se kaikkein läheisin. Tähän olisi voinut kyllä heittää minkä vain 2000-luvun opeth-lätyn, mutta itelle tämä nousee kolkkoudessaankin muiden yli. Kaikki kappaleet mestariteoksia.
 
3. Weezer - "Green album"
Weezerin viimeinen todella hyvä levy mielestäni. Kesäisiä ja pirteitä melodioita ja vähän sydänvertakin siinä lomassa. Tämän jälkeen touhu vähän lässähti mielestäni. Alle puoli tuntia on erinomainen levymitta, ei turhuuksia eikä täytteitä. Vähän yllätyin, kun en tätä vielä edellisiltä listoilta löytänyt
 
2. Rage against the machine - Renegades
Vaikka rage onkin enemmän ysärijuttuja, on tämä viimeinen mestariteos pakko nostaa esiin. Luultavimmin paras cover-levy joka on ikuna tehty omasta mielestäni. Huikea groove eikä yhtään väkisin vääntämisen makua, vaan kunnioitus tekijöitä kohtaan huokuu tästä.
 
1. At the drive-in - Relationship of command
Meikäläisen vuosikymmenen levy. Tällaista energiaa on vaikea toistaa, eikä mikään ole omissa kirjoissani päässyt vielä edes lähelle. Sata lasissa mutta ei silmät kiinni. Ei ollenkaan viimeisen levyn tapainen mielestäni, vaan uuden alku joka sitten valitettavasti tyssäsikin tähän. Tosin voihan tämän joutsenlaulunakin nähdä.

Tool - Lateralus
 
Levy, jonka takia lopetin omien biisien tekemisenkin vähäksi aikaa. Iski välittömästi kuin tuhat volttia, voi kuunnella uudestaan ja uudestaan löytäen vieläkin uusia juttuja. 90-luvun lopulla ajattelin, että mikään levy ei enää tule iskemään samalla tavalla kuin nuorempana, mutta sitten tuli tämä ja pam. Progressiivista musiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Orgaanista äänikudelmaa. Taidetta.
 
Queens of the Stone Age - Rated R
 
Hienoin ja toimivin kokonaisuus bändin levyistä. Ihan äkkiseltään ei edes tajua, että tyyliskaala ulottuu punk-mäiskeestä progeen, se sopivan likainen soundi ja rosoinen fiilis sitoo kaiken niin mukavasti yhteen.
 
Slipknot - Vol 3
 
Vuosikymmenen suurimpia yllätyksiä. Tasapaksusta Iowa-mättölevystä en tykännyt juurikaan, joten en paljon seuraajaltaan odottanut. Mutta mitäs ihmettä, akustisia balladeja, poppikertsejä ja jopa humoristista kikkailua siellä täällä. Mainio ja ennenkaikkea yllättävä levy.
 
Estradasphere - It's Understood
 
Mr Bunglen poismenon jälkeen tuli Estradasphere ja täytti hetkeksi aukon. Avausraidan ensiminuutit olivat sellaista hurmosta, että rakastuin välittömästi. Valitettavasti bändi ei ole myöhemmin päässyt esikoisen tasolle.
 
Muita hienoja:
The Dillinger Escape Plan - Miss Machine / Ire Works
PMMP - Kovemmat Kädet
YUP - Keppijumppaa
YUP - Lauluja Metsästä
Nik Kershaw - To be Frank

Mä lähdin miettimään tätä siltä pohjalta, mitä 2000-luvun levyjä olen kuunnellut eniten ja minkä pariin palaan aina uudestaan ja uudestaan kaikkein luontevimmin. Vain yksi levy bändiä kohden. Tarkoitus ei ollut laatia mitään järjestystä, mutta kaksi olikin ylitse muiden.
---
1. Kreator - Enemy of God (2005)
Kreatorin uudemmista levyistä tämä on selkeästi eniten se mun juttu. Hordes of Chaos on myös mun kirjoissa hyvä ellei vieläkin parempi, mutta jää silti tämän jalkoihin. Melodisointi ja rähinä kohtaavat etenkin tällä levyllä erityisen luontevasti ja tehokeinoina toinen toistaan vahvistaen. Mutta etenkin: tämä levy tarjoaa täyslaidallisen ajattomia, hyviä biisejä! Tämä albumi kolahti heti ensikuulemalta, erittäin monen kuuntelun jälkeen ensivaikutelma osoittautui oikeaksi, kuuntelukokemus on pelkästään voimistunut entisestään toistojen myötä. Yksittäistä vuosikymmenen kovinta kappaletta olisi varmaan mahdotonta nimetä, mutta Voices of the Dead olisi mun kirjoissa yksi kandidaateista.
 
2. Sentenced - The Cold White Light (2002)
Aikanaan Crimsonin jälkeen mulla oli semmoinen fiilis, että jaksaako tuota uutta nyt edes kuunnella. No, näemmä jaksaa ja komeasti jaksaakin (ja sittemmin myös Crimsonin tunnelma on löytynyt)! Etenkin tämä levy pistää kuuntelemaan "vielä kerran". No One Theren jälkeen jää vieläkin se tunne, joka jäi ensimmäiselläkin kuuntelukerralla: "loppuiko se muka jo?" Myös tätä levyä kuvailisin sanalla "ajaton": voiko kappaleen nimeltä Excuse Me While I Kill Myself sitoa tiukasti vuoteen 2002?
 
Näiden jälkeen ei järjestystä löydykään.
 
Amon Amarth - Versus the World (2002)
Melodista deathmetallia, mutta ei suinkaan melodista deathmetallia. Ja sekös sopii! Versus the World oli ensikosketukseni Amon Amarthin musiikkiin ja näemmä varsin onnistunut semmoinen, kun maistuu edelleen. Myös kaksi uusinta levyä on täyttä tavaraa, mutta jotenkin tämä on ollut mulle se Amon Amarth -levy.
 
The Crown - Deathrace King (2000)
Tiukka death/thrash'n'roll -paketti. Kukas se sanoikaan, että nimenomaan roll on se juttu, ei niinkään rock? Rockissa ei suinkaan säästellä, mutta etenkin roll kulkee ja kantaa koko kiekon läpi! Tämä levy vain jyrää ja jättää alleen. Jyräämisen tehokeinot ovat oikeastaan aika simppeleitä...mutta mitä sitten? Silloin, kun mennään, mennään!
 
Cynic - Traced in Air (2008)
Cynic ei ole kukaan muu, eikä kukaan muu ole Cynic. Traced in Air on hyvällä, tuoreella tavalla luonnollista jatkumoa edeltäjälleen Focus, ikään kuin viidentoista(?) vuoden taukoa ei koskaan ollutkaan. Lyhyet, mutta ilmaisuvoimaiset biisit täynnä Cynic-tunnelmaa tekevät levystä levyn.
 
Iron Maiden - Brave New World (2000)
Kaikkein vaikeinta oli sanoa tästä levystä, mikä siinä vetää puoleensa yhä uudelleen. Kuitenkin, se jokin tekee tehtävänsä ja vaikutus näkyy erityisen voimakkaana! Mä löysin rankemman metallimusiikin vasta muutamaa vuotta myöhemmin, mutta tämä bändi oli tuttua kauraa vuonna 2000, osasin odottaa levyä ja muistan julkaisupäivästäkin jotain. Etenkin biisit The Wicker Man, Blood Brothers sekä Dream of Mirrors kutsuvat puoleensa yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
 
The Offspring - Splinter (2003)
Vanha suosikkibändini tekee uuden levyn. Ei ole varmaan mahdollistakaan, etten pitäisi musiikista, mutta etenkin tämän levyn tapauksessa sitä ei tarvinnut niin hetkeäkään epäillä! Levy alkaa introlla, tietenkin, mutta heti sen jälkeen isketään iso vaihde silmään ja lujaa mennäänkin! Noin puolituntisen levyn jokainen kappale on keskenään sopivan erilainen ja toisaalta sopivan samanlainen; ovia availlaan eri suuntiin, mutta kantava teema on silti läsnä. Kuten kahdella edeltäjälläänkin, radiohitti on julkaisun heikoin lenkki.
 
Tarot - Suffer Our Pleasures (2003)
Kuulin Tarotin musiikkia ensimmäisen kerran muistaakseni vuoden-pari tämän levyn julkaisun jälkeen (kuitenkin tämä oli silloin bändin uusin levy). Olikin erikoista, että kaksi levyä veti eniten puoleensa: uusin ja vanhin. Paikkansa on niin ilmeisillä hiteillä kuin helmillä niiden ulkopuoleltakin: eräs suosikeistani levyllä on slovari Of Time And Dust.
 
Viikate - Unholan urut (2005)
2000-luvun alkumetreillä tulivat tutuiksi nimet Viikate, Kotiteollisuus sekä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus. Näistä Viikatteen juttu tuntui jo silloin mulle ominaisimmalta ja heidän tekemisiään olen luontevasti seurannut edelleen. Viikatteen rokimmasta puolesta nimenomaan tämä on se levy, joka on kestänyt kuuntelua paitsi sen tietyn ajan levyn julkaisun liepeillä, myös tasaisesti vuosien päähän siitä.
 
Bubbling under -osastolla möyrivät sitten mm. Testamentin ja King Diamondin uusimmat.

Celtic Frost - Monotheist (2006)
 
Vuosikymmenen komein comeback. Kappaleet toimivat myös yksilöinä, mutta kirkkaimman huippunsa levy saavuttaa nimenomaan kokonaisuutena. Jo Progenyn ensitahdeista lähtien ollaan hyvää vauhtia matkalla kohti pimeyden sydäntä, ja koko albumin kruunaava Synagoga Satanae räjäyttää tajunnan kerta toisensa jälkeen. Tunnelma levyllä on raskas, painostava ja kylmä, mutta äänimaailmassa on myös jonkinlaista karua kauneutta. Massiivinen kitarasoundi tukee simppeleitä, mutta äärimmäisen toimivia riffejä, ja muutamat tunnelmointiin painottuvat raidat luovat kovin kaivattua kontrastia biisien välille. Suitsuttamatta ei voi jättää myöskään Tom Fischerin hienoa vokalisointia, ääntää riittää niin Ain Elohimin brutaaliin ärjyntään kuin Obscuredin puhtaaseen lauluun.
 
Opeth - Blackwater Park (2001)
 
Tämä bändihän ei ole vielä edes keskinkertaista levyä onnistunut pihalle päästämään, mutta Blackwater Parkissa vain on jotain, joka nostaa sen ylitse muiden. Levy oli ensimmäinen kosketukseni Opethiin ja ylipäätään yksi ensimmäisistä levyistä, jotka räjäyttivät kunnolla tajunnan. En ollut ennen kuullut mitään vastaavaa. Biisit ovat silkkaa täysosumaa ja kylmiä väreitä toisen perään, erityisesti Dirge for November ja nimikkokappale saavat galaksit räjähtämään ja lusikalliset lentelemään ympäri seiniä. Levyn ansioksi voi laskea myös sen, että aloin kiinnostua enemmän myös muista musiikkityyleistä kuin metallista.

Levykokoelmasta selvästi suurin osa koostuu 2000-luvun levyistä ja parasta antia on:
 
Devin Townsend - Terria
Ensitutustuminen Devyn tuotantoon avasi musiikillisesti aivan uudenlaisen maailman. Tunnelmaakin löytyy ja mielenkiintoisia yksityiskohtia edelleen, viimeksi bongattu koiran ulvonnat Mountainista. Toisaalta täyteenahdetussa äänimaailmassa on joskus liikaa vastaanotettavaa.
 
Arcturus - The Sham Mirrors
Arcturuksen kovin levy, jättää La Masqueradenkin jälkeensä. Parasta synavoittoista metallia mitä löytyy, myös Garm ja Hellhammer elämänsä kunnossa.
 
Ulver
Ei pysty valkkaamaan vain yhtä levyä, koska kaikki on niin hyviä. Ulverissa on aina ollut kiehtovinta se tunnelma mikä levyistä ja biiseistä huokuu. Elektronisen aikakauden kohokohdista mainittakoon Teachings In Silence -EP-yhdistelmän tunnelmallinen aavekaupunkimaisuus, joka on viety vielä Perdition Cityä pidemmälle. Nautintoa tuottavat myös Shadows Of The Sunin minimalistinen fiilistely ja vähemmälle huomiolle jääneet soundtrack-levyt. Blood Insidekin, riittävän harvoin annosteltuna.
 
Enslaved - Vertebrae
Norjan Enskojen uuden tyylin täydellisin levy. Postrockmaiset fiilistelyt yhdistyy hienosti rymistelyyn.
 
maudlin of the Well - Bath / Leaving Your Body Map
Tässä combossa riittää kaluttavaa vielä vuosien diggailun jälkeen. Hieno paketti melko uniikkia kamaa, kansitaidetta myöten.
 
Kayo Dot - Choirs Of The Eye
Jatkoi motW:n viitoittamaa tietä, mutta astetta abstraktimpana ja synkempänä. Paikoin miltei lamaannuttavan painostavaa tunnelmaa.
 
Ladytron - Witching Hour
Tästä ei paljoa elektropoppi parane, hittejä toisensa perään. Vielä kun Tomorrow olisi ehtinyt tälle levylle.
 
Mastodon - Leviathan
Yhtä juhlaa alusta loppuun, Iron Tuskin ollessa kirkkaimpana tähtenä. Loppupään biisien avautumisessa kesti aikansa ja yritys palkittiin. Tähän voisi mainita myös Crack The Skyen, mutta en ole vielä varma onko kyseessä maailman kovin levy vai vielä alkuinnostus, melko sitkeä sellainen. Mastodonille plussaa myös kauttaaltaan komeasta kansitaiteesta, jonka vuoksi on älppäriversioitakin tullut hankittua.
 
Katatonia - The Great Cold Distance
Parasta Katatoniaa, vaikka pidänkin myös vanhaa tuotantoa suuressa arvossa. Viva Emptinesiltä alkanut Toolmainen teknisyys viety huippuunsa, mutta hyvät biisit pysyvät onneksi pääosassa. Mahdollisesti eniten kuunneltu levy 2000-luvulta, ei vain pysty kyllästymään.
 
Loppuun vielä kunniamaininnat seuraaville:
Absoluuttinen Nollapiste - Mahlanjuoksuttaja, Isis - Oceanic / Panopticon, Opeth - Blackwater Park, CMX - Aion, Torche - Meanderthal, Meshuggah - obZen, Mew - Frengers / And the Glass Handed Kites, Muse - Black Holes And Revelations, Tool - Lateralus, Radiohead - Kid A, System Of A Down - Toxicity, The Mars Volta - De-Loused In The Comatorium, The Dillinger Escape Plan - Miss Machie, Gojira - From Mars to Sirius, Stam1na - Stam1na + Estradaspheren lähes koko tuotanto.

Iron Maiden - Brave New World (2000)
Kaikkein vaikeinta oli sanoa tästä levystä, mikä siinä vetää puoleensa yhä uudelleen. Kuitenkin, se jokin tekee tehtävänsä ja vaikutus näkyy erityisen voimakkaana! Mä löysin rankemman metallimusiikin vasta muutamaa vuotta myöhemmin, mutta tämä bändi oli tuttua kauraa vuonna 2000, osasin odottaa levyä ja muistan julkaisupäivästäkin jotain. Etenkin biisit The Wicker Man, Blood Brothers sekä Dream of Mirrors kutsuvat puoleensa yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
 
En voi kuin kompata. Näistä uusimmista levyistä tuo kyseinen kolahtaa kaikkein koviten. Tarttuvia biisejä, hienoja sooloja ja se tärkein. Smith ja Dickinson taas messissä. Tämä levyhän tuli vähän yllätyksenä aikanaan kun olin juuri hurahtanut maideniin ja äkkäsin Citymarketissa yhtäkkiä tätä levyä metrikaupalla. Katsoin takakantta ja ilmestymisvuosi oli juuri 2000, eli siis silloinen kuluva vuosi. Vein tietty kotiin ja kansivihkoa selatessani tajusin että hartain toiveeni koskaan oli käynyt toteen. Levyllä tosiaan soitti se klassisin kokoonpano ja Gers. Oi niitä aikoja. :)

Guns n' Roses: Chinese Democracy
Beck : Sea Change
A Perfect Circle: Thirteenth Step
Andrew W.K.: I Get Wet
Tool: 10,000 Days
Queens of Stone Age: Lullabies to Paralyze
Green Day: American Idiot
Mark Knopfler: Sailing to Philadelphia
Raconteurs: Consolers of the Lonely
Foo Fighters: One by One
Outkast: Stankonia
The Thing: Garage
Metallica: St. Anger
My Chemical Romance: Black Parade

Tässäpä vähän omia suosikkeja kommenttien kera.
 
Electric Wizard: Dopesmoker (2000)
Dopethronen psykedeeliset doomtripit pörisevät niin syvissä tunnelmissa että välillä hirvittää, pääseekö sieltä syvyyksistä enää takaisin maan pinnalle. No pääseehän sieltä kun välillä innostuu biisien loistokkuudesta niin että horros haihtuu. Electric Wizard on jotain ylipääsemättömän siistiä, alkaen bändin b-luokan kauhuelokuvafiksaatiosta ja varmaan oktaavia alemmas viritetyistä kitaroista.
 
Björk: Vespertine (2001)
Menneen vuosikymmenen hienoin Björk-levy ei yllä pop-asteikolla edeltäjiensä tasolle, mutta toisaalta näin tiheään tunnelmaan ei monella äänityksellä päästä. Björkin tapa kuiskailla pakkasen lailla ripsahtelevien taustojen päälle on viekottelevaa ja mykistävää kuultavaa.
 
Circle: Sunrise (2002)
Circlen ensimmäinen harha-askel hevin maailmaan on yksi bändin riemastuttavimpia tekeleitä. Toki tästä ei löydy Porin ja Zopalkin kaltaista timanttista hypnotisaatiota, mutta hevin ja krautrockin yhdistelmä toimii yllättävän hyvin. Levyn loppupuolella bändi ampaisee kiertoradalle oikein komeasti.
 
Mastodon: Leviathan (2004)
Ensikosketus Mastodoniin sai pitkästä aikaa kiinnostumaan tämäntyyppisestä metallista. Miellyttävän tuhnusti muriseva soundi, joka perustuu aika vanhan koulun meininkiin, kuorrutettuna sopivalla määrällä koukeroita ja loistavia riffejä. Lauluosastokin on sopivan brutaalia.
 
Deerhoof: Milkman (2004)
Deerhoof on mulle uusi tuttavuus, joka kiilasi suoraan fanituslistan kärkisijoille. Mahtavaa indiepopprogea hulvattoman naivistisella otteella ja käsittämättömän kovilla soittajilla, joista ainakin rumpalilla on varmasti jazztausta. Laulajamimmi ei ole varsinaisesti mikään souldiiva, mutta kruunaa kokonaisuuden leikkisällä lallattelullaan. Myös ainakin Apple O ja Friend Opportunity levyt on samaa huipputasoa.
 
Mew: And the Glass Handed Kites (2005)
Jos joku nykypoppoista voisi tavoitella Genesiksen kruunua, niin se olisi Mew, parhaimmillaan vuosikymmenen kiinnostavin progepopbändi. Unenomainen tunnelma tuo paikoin mutkikkaan musan lähelle kuulijaa. Välillä levyä vaivaa hieman potpurimainen tunnelma, mutta kun White Lips Kissed lopulta lähtee käyntiin, kaikki vastalauseet jäävät kauniin äänivyöryn jalkoihin.
 
Magyar Posse: Random Avenger (2006)
Porilaiset bändit oli vuosikymmenen merkittävin kotimainen juttu mulle. Mielestäni parempi kuin GY!BE-henkinen edeltäjänsä Kings of Time, Random Avenger tuo postrockiin ihan oman popahtavan näkökulmansa. Varsinkin nimikkobiisissä on jylhyyttää jollaista harvoin kuulee.
 
Blut Aus Nord: Odinist (2007)
Blackmetal-puolelta eniten iski tämä ranskalainen ryhmä, joka osaa säveltää niin kieroja riffejä että väkisinkin alkaa epäillä tekijöillä olevan jotain yhteyksiä vanhaan vihtahousuun. Yleensä en perusta konerummuista metallissa, mutta Odinistilla ne on saatu palvelemaan biisejä just hienosti.
 
Radiohead: In Rainbows (2007)
Kid A on kyllä mahtava platta, mutta niin on tämäkin. Jotenkin In Rainbowsilla vaan soittaa niin vapautunut ja inspiroitunut bändi, että jo pienen kyllästymisenkin kokenut ex-fani joutuu uusimaan klubijäsenyytensä. 10 loistavaa biisiä, ei mitään turhaa, vain kaunista ja ainutlaatuista musiikkia.
 
Motorpsycho: Little Lucid Moments (2008)
Tällä levyllä on neljä rockbiisiä, jotka kestävät yhteensä 60 minuuttia. Joka biisissä suoraviivaisemman rokkailun jälkeen bändi syöksyy hurjaan psykedeliajamittelusessioon 70-luvun hengessä ja tavoittaa aivan huikeita sfäärejä. Kuulostaa vähän Mars Voltalta, mutta näiden norjalaisten ote on huomattavasti luomumpi kuin turboahdetulla ameriikan-serkullansa.
 
Vuk: The Plains (2009)
Kotimaisista suurin yllättäjä mulle oli Vukin kakkosalbumi. Harkittua ja visionääristä lauluntekijäpoppia mm. kuorolla, harpulla ja harmoonilla maustettuna. Vukin persoonan mukana jännästi ailahteleva tunnelma ja kauniin melodiset biisit tekevät tästä tulevan klassikon.