Yleistä keskustelua musiikista ›

Laitan copypastella, kun kirjoitin samasta aiheesta blogiini hetki sitten:
 
Tool - Lateralus
 
Lateralus on jo niin itsestäänselvä klassikko, että siitä on enää vaikea sanoa mitään. Levyssä on monta tasoa ja jokaista instrumenttia on mielenkiintoista seurata yksistään. Lisäksi yhtye pystyy toistamaan suuren osan levystä lähes identtisenä elävänä. Esimerkiksi puolet "syntikoista" on itse asiassa efektoitua bassoa, ja oikeat syntikatkin soitetaan jalkioilla livenä. Kaikkien hyvien levyjen tavoin Lateralus aukesi hitaasti, ollen aluksi jopa hieman vastenmielinen. Se myös varmasti avasi ovet minulle eri metallin alalajeihin myöhemmiksi vuosiksi.
 
Killswitch Engage - Alive or Just Breathing
 
Parasta, mitä metalcore-skenestä saatiin. Melodisen metallin ja raa'an hardcoren yhteistyö ei ole koskaan onnistunut näin hyvin. Pian Alive or Just Breathingin ilmestymisen jälkeen Killswitch Engage menetti vokalistinsa Jesse Leachin, jonka monipuolinen ulosanti teki albumista klassikon. Jessen mukana bändistä tuntui kadonneen myös kaikki särmä, ja bändi muuttui hevivinkaisuja ja kitarastemmoja huumorilla vinguttavaksi pöhöttyneeksi stadionmetalbändiksi.
 
Callisto - Noir
 
Kotimainen Callisto oli vakiinnuttanut paikkansa post-metallin kärkinimenä jo debyytillään, mutta seuranneella Noir-levyllä yhtye otti askeleen sivupolulle. Tällä levyllä ei ole yhtään säveltä liikaa, vaan kaikki tuntuu erittäin tarkkaan harkituilta ja säästeliäältä. Vaikka sävellykset ovat järjestään erittäin synkkiä, on yleistunnelma kuitenkin jostain syystä erittäin helpottunut ja rauhoittava.
 
Cult of Luna - Somewhere Along the Highway
 
Cult of Lunalta olisi ollut tarjolla tälle listalle montakin levyä, mutta Somewhere Along the Highway on silti ylivoimainen teos bändin tuotannossa. Levyn erikoisuus on siinä, että sen jokainen biisi on aina edellistään huikeampi, ja etenkin päätöskolmikon Thirtyfour-Dim-Dark City, Dead Man muodostama jännite ja tunnelma on ainutlaatuinen. Lopulta levy päättyy mahtavaan minuutteja kestävään jumitteluoutroon, joka saisi yhtä hyvin kestää vaikka tunnin.
 
Isis - Panopticon
 
Panopticon oli ensimmäinen kuulemani post-metal-levy, itseoikeutetusti yhtyeeltä, joka muotoili koko genren siihen muotoon, missä se nykyisin tunnetaan. Panopticonin hienous piilee nimenomaan kokonaisuudessa, jonka tunnelman kasvatukset jatkuvat kappaleista toisiin. Mitään yksittäistä kappaletta on mahdotonta nostaa muiden ylle.
 
Nicole - Suljetut ajatukset
 
Tämä on ehkä listan ainoa levy, jota en enää tänä päivänä jaksaisi kuunnella, mutta sen tekemä vaikutus oli aikanaan niin suuri, että se ansaitsee paikkansa listan kärkipäässä. Suljetut ajatukset on jälkikäteen katsoen läpileikkaus kaikesta, mitä Nicole on uransa aikana tehnyt - numetallia, melodista metalcorea ja teknistä deathmetallia Meshuggahin hengessä. Ehkä juuri monipuolisuus - tiukan tuotannon ja hyvien biisien ohella - tekeekin siitä yhtyeen parhaan levyn.
 
Converge - Jane Doe
 
Convergea on vaikea selittää etenkin rankkaa musiikkia ymmärtämättömälle. Periaatteessa suuressa osassa yhtyeen mättöä ei ole mitään järkeä, mutta toisaalta se on osa viehätystä. Lisäksi Jane Doella on juuri oikea määrä tunnelmointipaloja sijoitettuna oikeisiin kohtiin levyä. Levyn loppukolmannes - joka on tärkeä osa hyvää levyä - on myös erittäin onnistunut, ja muodostaa loistavan jännitteen kohti levyn nimibiisin loppukasvatusta, jossa galaksit räjähtävät.
 
Abduktio - Tuli kulje kanssani
 
Abduktio on yhtye, joka on älynnyt uudistaa tyyliään riittävän säännöllisin väliajoin. Yhtyeen debyyttipitkäsoitto Tuli kulje kanssani edustaa vaihetta, jossa Raised Fistin tykitys kuului yhtyeen tuotannossa vahvimmin. Mikko Suikkasen huutoääni on pelottavan raaka, mutta myös tehokkaan selkeä - vaikka puhtaan laulun määrä on yhtyeen mittakaavassa minimissään, saa sanoituksista paremmin selvää kuin millään muulla levyllä. Tämän jälkeen yhtye ehkä totesi saavuttaneensa tyylisuuntaansa huipun ja hidasti tahtiaan luopuen konekiväärirumpukompeista groovaavamman ilmaisun eduksi.
 
At the Drive-in - Relationship of Command
 
Modernin post-hardcoren klassikko, jolla At the Drive-inista saatiin puristettua riittävän hyvällä, mutta ei liian siloitellulla tuotannolla tehokas paketti kovia biisejä ennen yhtyeen hajoamista. Olisikin ollut suorastaan fysiikan lakien vastaista, jos näin korkeaenerginen viisikko olisi kestänyt räjähtämättä pidempään. Samojen lakien mukaisesti hajoaminen Mars Voltaan ja Spartaan ei onnistunut ilman sivutuotteita - edes nämä kaksi yhtyettä yhdessä eivät yllä siihen nerouteen, joka yksin Relationship of Commandilla saavutettiin.
 
Queens of the Stone Age - Songs for the Deaf
 
Levy, jolla stoner rockista taottiin valtavirta-altsurokkia. Kahdella ensimmäisellä levyllään laiskasti jumittanut Queens of the Stone Age sai uutta ryhtiä ja energiaa Dave Grohlin rumpaloinnista, ja tekaisi uransa parhaan tekeleen. Eri tyyliset kappaleet pysyvät kuitenkin tietyn viitekehyksen sisällä laajasta soittajakatraasta huolimatta. Periaatteessa samasta muotista valetut myöhemmät albumit eivät kuitenkaan onnistuneet samanlaiseen kokonaisuuteen kuin Songs for the Deaf.
 
Dredg - El Cielo
 
Dredg on yhtye, jolla on oma saundinsa, ja vertailu muihin on vaikeaa. Toisaalta myös jokainen levy on eronnut edeltäjästään tuntuvasti, mutta silti bändi on aina säilyttänyt oman saundinsa. Rujon Leitmotifin ja tiukan Catch Without Armsin välissä on koukeroinen El Cielo, jolla avainsana on tunnelma. Levy on osoittautunut toimivaksi automatkoilla, nimenomaan jostain kotiinpäin lähdettäessä. Jälleen yksi levy, jonka vahvuus on alusta loppuun asti kuunnellussa kokonaisuudessa.
 
Sigur Rós - ()
 
Sigur Rós on tehnyt monta vahvaa albumia, mutta () on ehkä niistä se kaikkein tasaisin, vaikkei välttämättä sisällä yhtyeen parhaita yksittäisiä kappaleita. Levy on kestänyt ajan hammasta urheasti lähes 2000-luvun alusta asti, ollen edelleen ahkerassa käytössä - myös muulloin kuin siirappisissa tunnelmoinneissa kynttilänvalossa.
 
Godspeed You! Black Emperor - Lift Yr Skinny Fists Like Antennas to Heaven
 
GY!BE on joidenkin post-rock-puristien mielestä viimeinen oikea post-rock-yhtye, mutta toisaalta myös uuden aallon post-rockin ensimmäinen yhtye. Tinkimättömyys ja omaperäisyys ovat huipussaan tällä albumilla. Levy on jaettu neljään raitaan, vaikka selkeämpiä teemanvaihdoksia taitaa kuulua raitojen sisällä, kuin niiden välissä. Tämä oikeastaan osoittaa sen, miten paljon hyvässä levyssä kokonaisuus on tärkeämpää kuin yksittäiset biisit.
 
Radiohead - Kid A
 
Listan itsestäänselvin valinta - eli kriitikoiden suosikki - mutta kaikin puolin toimiva. Muistan tästä levystä ensireaktioni lukioikäisenä: "Eihän tässä ole yhtään melodiaa, tai yhtään kitaraa!". Onneksi annoin sille uusia mahdollisuuksia.
 
Opeth - Damnation
 
Opeth on julkaissut niin monta laadukasta albumia kuluneen vuosikymmenen aikana, että on vaikea valita vain yhtä. Parhaiten joukosta kuitenkin erottuu rauhallisempaan puoleen keskittyvä Damnation. Tällä levyllä sai myös alkunsa Opethin (tai ehkä nimenomaan Mikael Åkerfeldtin) fiksaatio Mellotroniin, joka melko yllättäen kuitenkin sopi myös yhtyeen raskaampaan ilmaisuun.
 
The Dillinger Escape Plan - Miss Machine
 
The Dillinger Escape Planin debyytti Calculating Infinity oli vauhdikas paketti kaoottista tilutusta, mutta ehkä hieman yksipuolinen. Toisella albumilla, Miss Machinella, energia saatiin kohdistettua viemään yhtyeen musiikkia vauhdikkaasti eteenpäin satunnaisen rimpuilun ja sätkimisen sijaan. Samalla mukaan saatiin tuotua pari tarttuvaa kertosäettä ja hieman groovea, juuri oikeassa suhteessa. Pari vuotta myöhemmin aikaansaatu Ire Works yritti albumin tekemistä samoista rakennusaineista, mutta paketti ei pysynyt sitten mitenkään kasassa.
 
Deftones - White Pony
 
Deftonesin viehätys on ollut hieman epätavallisissa melodioissa, jotka tasapainoilevat rujouden ja kauneuden hiuksenhienolla rajalla, mutta toimivat kuitenkin poikkeuksetta. White Ponyn rakenteen toimivuuden osoittaa se, että radiokelpoisimmat biisit on sijoitettu levyn loppuun, ja tunnetuin videohittikin löytyy levyn lopusta vain hidastelevana jumitusversiona, jossa oikeastaan ei ole koko biisiä ollenkaan. Myös Deftones on julkaissut 2000-luvulla kaksi muutakin hyvää levyä, mutta White Ponyn tiukkuuteen ne eivät ole yltäneet.
 
Damiera - M(us)ic
 
Tämän joukon tuorein yhtye ja levy on raikas paketti kikkailevaa indie-poppia vuodelta 2007. Albumin myötä saundinsa perfektoinut Damiera vaihtoi levyn jälkeen kokoonpanonsa, jolloin myös musiikin koukeroisuus suoristui ja muuttui tanssittavammaksi. Samalla toisaalta myös alkuperäinen viehätys katosi, mutta M(us)ic jäi elämään klassikkona.
 
Finch - Say Hello to Sunshine
 
Finch otti toisella albumillaan rohkean harppauksen harmittomasta college-emosta kieroon ja synkkään rytistykseen Say Hello to Sunshine -albumilla. Bändin tuonaikaiset suorat vaikuttajat, kuten Faith no More, Deftones ja The Dillinger Escape Plan ovat välillä liiankin itsestäänselviä, mutta homman hienous löytyykin bändin omasta taidosta tehdä tarttuvia melodioita ja istuttaa ne kaoottisen soiton sekaan.
 
Medeia - Quantum Holocaust World Domination
 
Medeia on noussut kotimaan metallikartalle vasta toisen inkarnaationsa myötä, mutta ei ole silti onnistunut ylittämään omakustannedebyyttinsä omaperäistä saundia. Lyhyt ja ytimekäs maailmanloppukertomus maustaa korkeaenergiset metalliriffit melodisilla jousilla. Lisäksi biisejä tauottamaan on ripoteltu sopivasti väliraitoja. Avainsana Medeian kohdalla kuitenkin on groove, asia, joka monen kotimaisenkin metallibändin tulisi vielä löytää pystyäkseen samaa. Lisäksi plussaa tulee yhtyeen taidosta osata ottaa homma sopivalla tavalla vakavasti, mutta myös osata nauraa itselleen.