| Aihe: Vuosikymmenen parhaat levyt | |
|---|
|
Rupesin tässä miettimään, että mielestäni olisi näin vuosikymmenen vaihtuessa hauska ajatus miettiä edellisten kymmenen vuoden kovimpia levytyksiä. Ensin ajatuksenani oli tiivistää parhaimmisto kymmeneen, mutta eihän tuo millään onnistunut, joten tässä 15 omaa elämääni mullistanutta kiekkoa, plus bubbling under-osasto. Huomioitavaa on, että jokuselta bändiltä olisi voinut laittaa useammankin levyn, mutta katsoin nyt paremmaksi laittaa vain yhden per bändi. Valinnat olivat kyllä vaikeita..
Eli tässä vuosikymmenen 15 kohokohtaa, ei missään muussa kuin aakkosjärjestyksessä:
Agalloch - Ashes Against the Grain (2006)
Yksi ilmestymisvuotensa helmiä. Ostin levyn hieman heräteostoksena liiemmin bändiä aikasemmin kuulematta muutaman positiivisen arvostelun ansiosta. Ja voi pojat, mikä levy tästä kuoriutuikaan! Jos pitäisi valita yksi syksylevy, niin se olisi luultavasti tämä. Dark metalliksi tätä jossain yhteyksissä tituleerataan, mutta kyllä tässä mennään myös vahvasti Cult of Luna/Isis-tyylisellä tunnelman maalailulla. Ihmeellistä, miten pohjoismaalaiselta voi jenkkibändi kuulostaa. Tunnelma on tässä nimenomaan avainsanana ja se tunnelma on synkkä ja ahdistava. Junnaavat ja kuitenkin hengittävät riffit jäävät kummittelemaan vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun levy on jo loppunut. Our Castle is burning!
CMX - Aion (2003)
Kun kuulin ensi kerran ensimmäisen sinkkulohkaisun, eli Melankolian, Aionilta olin suoraan sanottuna pettynyt. Biisi tuntui jotenkin liian tyypilliseltä poppirenkutukselta. Mutta kappas, kun sain koko levyn käsiini, niin löysy sekin kappale paikkansa. Tämä levy on nimittäin kokonaisuus isolla K:lla, vaikka biisit yksilöinäkin ovat aivan loistotavaraa, kuten esim. yksi CMX-suosikeistani, Sielunvihollinen, Nahkasiipi, Fysiikka ei kestä ja Hautalinnut. Isohaara oli pienoinen pettymys, jonka jälkeen Aion palautti uskon bändiin isolla kädellä. Aion on kuin tutkielma pahuudesta, jossa sille annetaan myös oma puheenvuoronsa. Harkitsin tämän, Talvikuninkaan ja Dinosaurus Stereophonicuksen välillä, mutta lopulta totesin, että Aion on itselleni näistä kuitenkin se tärkein levy.
Drudkh - Blood in Our Wells (2006)
Yhden tämän hetken parhaista black metal-akteista jyrätessä musertavaa melankoliaansa, ei voi kuin jättäytyä hyökyaallon, jonka nimi on Blood in Our Wells, alle. Levy on täynnä riffejä, jotka sattuvat jonnekin syvälle sisimpään ja pistävät melkein huutamaan tuskasta ja riemusta samaan aikaan. Junnaavuus ja toisto vain korostavat jylhiä biisejä, jotka vain tuntuvat kasvavan ja kasvavan salakavalasti kohti lopullista kliimaksiaan. Solitude on nostatukseltaan yksi parhaimpia biisejä koskaan, joka romahduttaa kaiken alleen kohokohtaansa päästessään.
Entombed - Serpent Saints - The Ten Amendments (2007)
Ruotsin veteraanit tekivät kertakaikkiaan loisteliaan paluun death metallin maailmaan tällä levyllä. Mielestäni parasta, mitä herrat ovat saaneet aikaan sitten Wolverine Bluesin. Biisit groovaavat kuin hirvi ja soundimaailma on juuri niin rosoinen, kuin tällaisessa musiikissa kuuluukin. Kuunnelkaapa vaikka When in Sodom, Dead, Dying and the Dying to Be Dead ja In the Blood. Morning Star oli hyvä, mutta hieman ailahteleva kuitenkin, kun taas Serpent Saints tarjoaa rokkaavaa death metallia parhaimmillaan alusta loppuun.
Hypocrisy - Virus (2005)
Vaikka moni pitikin Arrivalia pettymyksenä, pidin itse siitäkin, mutta Virus räjäytti pankin! Tägtgren osoitti, että hänen biisinkirjoituskynänsä on yhä todellakin terässä ja osui tällä levyllä napakymppiin. Levyllä tiivistyy oikeastaan kaikki, mistä Hypocrisyssa pidän: Death metal-runttaus, melodisuus ja korvaa miellyttävä soundimaailma. Sinänsä pintapuolin perinteisen kuuloista melodisemman puoleista death metallia, mutta niin raikkaasti toteutettuna, että homma vaan toimii. Ja Tägtgrenin ääni sopii tähän kaikkeen kuin nakutettu.
Katatonia - The Great Cold Distance (2006)
Tässä taas bändi, jonka kohdalla sai miettiä, että laitanko tähän nyt Last Fair Deal Gone Downin, Viva Emptinessin, vai sitten tämän. Uusinkin vaikuttaa erittäin hyvältä, kenties jopa tämän vuoden parhaalta levyltä, mutta koska tämä on ollut enemmän kuuntelussa julkaisuajankohdasta johtuen, olkoon ehdokkaani TGCD! Levystä ei oikein voi muuta sanoa, kuin että se on täynnä loistavia biisejä, jotka ovat masennuksen ja ahdistuksen ilosanomaa parhaimmillaan. July, My Twin, Leaders ja Soil's Song ovat sellaisia biisejä, jotka hakevat vertaistaan. Renksen ääni on kehittynyt vuosien saatossa sanoinkuvaamattomalla tavalla, saavuttaen nykyään jo sellaiset mittakaavat, että kylmät väreet juoksevat jatkuvasti pitkin selkärankaa.
Mokoma - Kuoleman laulukunnaat (2006)
Kurimus on hyvä, Tämän Maailman Ruhtinaan Hovi on hyvä, mutta Kuoleman Laulukunnaat on se levy, joka on mielestäni ehdoton ykkönen. Valapatto aloittaa levyn äärimmäisen raivokkaasti ja Ärräpää jatkaa samalla linjalla, kunnes yht'äkkiä meininki rauhoittuu Kuu saa valtansa auringolta-kipaleen ajaksi vain räjähtääkseen uudestaan Pahaa Verta-biisin myötä. Juuri tämän levyn ilmestymisen aikaan kävin parisuhteessa läpi vähän hankalaa vaihetta ja tämä levy kyllä nosti kaiken angstin yläpuolelle raivollaan ja "haistakaa vittu!"-asenteellaan.
Metsatöll - Hiiekoda (2004)
Tämä eestiläinen folk metal-yhtye kyllä yllätti erittäin positiivisella tavalla, kun isäni toi Hiiekodan Tallinnan tuliaisena. En ollut aikaisemmin kuullutkaan koko bändistä, mutta bändi viehätti heti alkukantaisuudellaan, kansallissoittimilla ja erittäin tarttuvilla biiseillä. Erikoista tässä on vielä se, että en kauheammin muuten folk metalista välitä, mutta tämä yhtye on onnistunut lunastamaan paikkansa sydämestäni lopullisesti. Erikoismaininta bassosoundista, joka on mielestäni hyvinkin epämetallimainen, mutta silti musiikkiin aivan pirun hyvin sopiva.
Muse - Absolution (2003)
Huh-heijaa! Kuinka monta hyvää biisiä voikaan jälleen mahtua yhteen levyyn? Ensimmäistä kertaa kuulin kyseistä bändiä ja itse asiassa juurikin Absolution-levyä silloisella tyttöystävälläni ja olin suorastaan häkeltynyt. Miten tuollainen itkuvinkulaulu voi kuulostaa noin järjettömän hyvältä? Miten tällainen melkeinpä poppi voi purra minuun näin hyvin? No tietysti niin loistavilla biiseillä, että alta pois! Tämäkin levy on tunnelmaltaan erittäin surumielinen ja todella vangitseva. Taitavasti sävellettyä ja toteutettua musiikkia kertakaikkiaan. Tuomiopäivä tuntuu vaanivan jokaisen biisin perimmässä nurkassa ja välillä se päästetään räjähtämään kuuntelijan kasvoille täydellä latingilla.
Opeth - Blackwater Park (2001)
Mitä voi Opethista sanoa, mitä ei olisi jo sanottu? Tunnustaudun fanboyksi ilomielin. Mikael Åkerfeldtia parempaa biisinikkaria saa hakea kissojen, koirien ja kirahvien kanssa, mutta luultavasti silti ei löydy. Opeth toteuttaa omaa vahvaa visiotaan ja tallaa omia teitään. Muut voivat tietysti yrittää plagioida, mutta Opethin tunnistaa aina Opethiksi. Kaunista ja lumoavaa musiikkia. Mietin tähän myös Ghost Reveriesia, mutta päädyin Blackwater Parkiin ihan sen klassikkoarvon takia. Avausnelikko kertoo kaiken tarpeellisen: The Leper Affinity, Bleak, Harvest ja The Drapery Falls. Progressiivisen death metallin kuningas hallitsee valtaistuimeltaan rautaisella kouralla.
Radiohead - Kid A (2000)
Everything in Its Right Placen avattua pelin ei Kid A päästä otteestaan ennen kuin sen viimeisetkin sekunnit ovat kuluneet. On jotenkin erittäin hämmentävää, miten tällaisella kilinällä, pilputuksella, surinalla ja ulinalla varustettu levy voi olla tunnelmaltaan niin vangitseva. Tämä levy oli oikeastaan ensimmäinen kunnon kosketukseni Radioheadiin ja luultavasti se onkin säilynyt itselleni bändin parhaana tuotoksena. Radioheadin tapa tehdä biisejä on selvästi aivan omaa luokkaansa. Levyä kuunnellessa on kuin vaipuisi todella syvään horrokseen ja levyn loputtua siitä havahtuu ja ihmettelee, että mitä juuri tapahtui ja sitten olisikin pakko laittaa levy pyörimään alusta. Hämmentävää, hypnoottista, kaunista. Sitä on Radiohead ja sitä eritoten on Kid A.
Red Hot Chili Peppers - By the way (2002)
Melkein olisin voinut laittaa tähän Stadium Arcadiumin, mutta kyllä By the Way sittenkin vie voiton. Red Hot Chili Peppers on ollut yksi suosikkibändejäni lähes tulkoon niin kauan, kuin olen musiikkia intohimoisemmin kuunnellut ja se asia ei näillä näkymin ole muuttumassa. Kiedisin ääni, Fruscianten kitarasoundi, Flean bassottelu. Siinä on vain jotenkin maaginen yhdistelmä. Ja RHCP osaa tehdä aidosti hyviä hittibiisejä. Siitä osoituksena tälläkin levyllä Can't Stop, By the Way ja The Zephyr Song. Universally Speaking, Dosed ja Cabron puolustavat myös paikkaansa enemmän kuin kunniakkaasti. Tässä on musiikkia, josta tulee aidosti hyvä fiilis.
Swallow the Sun - Hope (2007)
Tässä on levy, joka on yksi parhaista, ellei jopa paras, kotimainen metalliäänite. Siis koskaan. Saa olla eri mieltä, mutta vyöryvän kaihoisat melodiat ja hitaasti ja raskaasti jyräävät riffit muodostavat tällä levyllä sellaisen tunnelman, jota ei moni bändi pysty virittelemään. Kruununa kaiken päällä Justice of Suffering, jossa kertosäkeessä vokaalit vetää itse Katatonian Jonas Renkse. Kyseinen biisi nyt on ainakin parhaita kotimaisia biisejä ikinä. Kylmät väreet käyvät kun Renksen kuulas ääni yhdistyy massiiviseen kertosäkeeseen. Mutta eipä voi Kotamäenkään suoritusta vähätellä lauluosastolla. Miehen murinat ovat luonnollisesti omaa luokkaansa, mutta myös puhtaat laulut luonnistuvat mielestäni mieheltä varsin mallikkaasti. Ymmärrän myös niitä, jotka ovat sitä mieltä, että esim. Morning Never Came ansaitsisi paikkansa ennen Hopea, mutta itselleni tämä kiekko on ykkönen!
System of a Down - Toxicity (2001)
Olin suorastaan hämmentynyt kuullessani ensimmäisen kerran System of a Downin Chop Sueyn. Miten tällaisen sekopäisyyden pystyy naittamaan yhteen noin kauniin kertosäkeen kanssa? No kyllä sen voi, ja sen SOAD on todistanut kerta toisensa jälkeen. Taas kerran vaikea valinta, sillä jokainen bändin levytys uppoaa tavallaan, mutta Toxicity nyt olkoon se ykkönen ensimmäisenä kolahduksena. Jätkien soitosta kuulu sellainen riemu ja innostus omaan juttuun, että sitä on vain harvoilla. Jo pelkästään sen takia tätä on niin nautinnollista kuunnella. Sitten kun biisit ovat oivaltavine ratkaisuineen jotain nerouden ja hulluuden väliltä, niin paketti on valmis! Ei tällaista voi kukaan muu tehdä, kuin ehkä edesmennyt Frank Zappa.
Tool - 10,000 Days (2006)
"Plääh, täähän on ihan samanlainen kun Lateralus", ajattelin 10,000 Daysin ensimmäistä kertaa pyöriessä stereoissani. Jokin siinä selvästi jäi kuitenkin takaraivoon kummittelemaan ja levy vieraili toistuvin väliajoin soittimessa, kunnes se ei sieltä enää kovin usein poistunutkaan. Nimittäin vaikka aloitinkin levyn kanssa ehkä väärältä jalalta, opin nopeasti, että alta paljastuu jotain todella suurta. The Potin a cappella-alku ja 10,000 Daysin uskomattomalla tavalla kasvava tunnelma nousivat lopulta esiin ja vyöryivät ylitse. Levy paljastui lopulta tunnelmaltaan ehkä jopa vahvemmaksi kuin Lateralus, joka oli toki myöskin vahva ehdokas tälle listalle. Tool tekee biisejä, jotka hypnotisoivat ja hiljalleen vain kasvavat, kasvavat ja kasvavat. Nerokasta ja oivaltavaa. Ehdottomasti sellainen bändi, jonka haluaisin livenä nähdä.
Kunniamaininnat vielä näille:
Behemoth - Zos Kia Cultus (Here and Beyond)
Bloodbath - Resurrection Through Carnage
Death Breath - Stinking up the Night
Dimmu Borgir - Death Cult Armageddon
Enslaved - Ruun
Ihsahn - angL
Immolation - Harnessing Ruin
Khoma - The Second Wave
Kotiteollisuus - Kuolleen Kukan Nimi
Maj Karma - Ukkonen
Obscura - Cosmogenesis
Pain - Psalms of Extinction
Stam1na - Uudet Kymmenen Käskyä
Thesyre - Duality
Ja olisi mukavaa, jos viitsisitte laittaa vähän perusteluja myös mukaan, ettei ihan silkaksi listaamiseksi menisi. |  sub zero
31.12.2009 16:59:31 (muokattu 31.12.2009 17:04:55) | |
|
Omituisten Otusten Kerho - Pro Nostatus
Chick Corea & Origin - Change
EDIT: vai oliko noi 1999 molemmat, ihan sama. en mä keksi mitään 2000-luvulta
kai kokoelmat sallitaan?
James Brown - 50th Anniversary Collection (2003)
Louis Armstrong - Complete Hot Five & Hot Seven (2000)
mr. finland, walk on by, your ideapark dream.
mr. finland, walk on by, your alko store supreme | |
Moonsorrow - Verisäkeet on vuosikymmenen kovin levy. |  Quru
31.12.2009 17:10:18 | |
|
Asa (plus JätkäJätkät) - Terveisiä kaaoksesta, Loppuasukas & Via Karelia-kolmikko
Teosto-palkinto meni kyllä viime vuonna aivan oikeaan osoitteeseen. Venyttää (suomi)hiphopin rajoja ja tekee menestyksekkäästi omankuuloistaan juttua. Punaisen Tiilen leima ei tarttunut, vaan Asa on kasvanut reilusti siitä ulos. Erinomaista settiä.
Mokoma - Luihin ja Ytimiin
Kuten aloittaja mainitsi, Mokoman aiemmatkin lätyt ovat hyvää tavaraa, mutta LjY on minulle SE Mokoma-albumi. Viimeisteltyä, mutta silti erittäin tiukkaa Mokomaa. Soundit, tyyli ja tarkoitus kohtaavat, albumi on täynnä erinomaisia biisejä ja ennenkaikkea kokonaisuus on sulava ja toimiva. Luo nahka, Luo sisus vaan on tiukinta Mokomaa ikinä. Herrat tuntuvat vain kiristävän tahtia koko ajan, odotan innolla uutta levyä.
Stam1na - Raja
Erinomaisen debyytin ja vähän erilaisen kakkoslevyn jälkeen Stam1na onnistui luomaan edellisiä eheämmän ja paremman kokonaisuuden. Suomalaisista metallialbumeista menee minun henk.koht. kärkeeni tältä vuosikymmeneltä. Toimii, livenä ja levyllä. Odotan myös tulevaa innolla.
Amorphis - Eclipse, Silent Waters, Skyforger
Laulajavaihdoksen jälkeinen Amorphis on vain tiukentanut tahtia. Erinomaisia albumeita toisensa jälkeen, viimeisin Skyforger ehkä paras. Tekee vahvasti omaa juttuaan kuitenkin uudistuen samalla hiljalleen ja tarkoituksenmukaisesti. Ehdottomat rispektit minulta näille herroille.
Tässä ensimmäiset mitä tulee mieleen. Jatkan varmaan huomenna rapuloissani ulkomaisista levyistä. Kohta uudenvuodenjuhlintaan ->
"Ja jos multa kysytään niin tää meidän alkoholisoitunu, mielenvikanen, kaikesta valittava, tosiaan kyyläävä, herroja vihaava, köyhiä vihaava, vertasiaan kadehtiva, itseään vähättelevä maailman heikkoitsetuntosin kansa on loppujen lopuks aika helvetin hien | |
Amorphis - Eclipse, Silent Waters, Skyforger
Laulajavaihdoksen jälkeinen Amorphis on vain tiukentanut tahtia. Erinomaisia albumeita toisensa jälkeen, viimeisin Skyforger ehkä paras. Tekee vahvasti omaa juttuaan kuitenkin uudistuen samalla hiljalleen ja tarkoituksenmukaisesti. Ehdottomat rispektit minulta näille herroille.
Silent Waters on kyllä lähellä omaakin listaa. Melkein olisi voinut laittaa tohon bubbling under-osastoon. | |
Quru: Asa (plus JätkäJätkät) - Terveisiä kaaoksesta, Loppuasukas & Via Karelia-kolmikko
Loppuasukas ja Via Karelia ainakin ovat aivan timanttia.
Teosto-palkinto meni kyllä viime vuonna aivan oikeaan osoitteeseen. Venyttää (suomi)hiphopin rajoja ja tekee menestyksekkäästi omankuuloistaan juttua.
Mun mielestä Asa on nimenomaan niin sanotun aidon hiphopin ytimessä noilla tekemisillään. Ja vastaavasti nämä Cheekit ja muut bling-bling-pintaliitohopparit ovat sitten venyttäneet hiphopin määritelmää jo vähän turhankin lavealle. Tosin ehkä hiphop tunnetaan tosiaan nykyään enemmän sellaisena bling-bling-mussuttamisena ja notkumisena.
Minä olen minä. | |
Onhan näitä tullut aikamoinen läjä tässä kymmenen vuoden aikana. Pistetään nyt muutama joka tulee ensimmäisenä mieleen:
Candlemass - Death Magic Doom
Testament - The Formation Of Damnation
Iron Maiden - A Matter Of Life And Death
Iced Earth - The Glorious Burden
Exodus - Tempo Of The Damned
Sodom - M-16
Muse - Origin Of Symmetry
Ei missään järjestyksessä, paitsi ehkä tuo Death Magic Doom nousee jopa kovimmaksi 2000-luvun levyksi ja Testament ehkä kakkosena. | |
Eihän tämä vuosikymmen taida olla ohi vielä vuoteen.
Tähän mennessä itse mainitsisin ainakin Bal-Sagothin Chthonic Chroniclesin ja Moonsorrowin Hävitetyn
http://www.last.fm/user/CptQwark | |
CoB92: Eihän tämä vuosikymmen taida olla ohi vielä vuoteen.
Niin sun mielestä siis esimerkiksi 90-luku alkoi vasta vuonna 1991? :) | |
Emplate: Niin sun mielestä siis esimerkiksi 90-luku alkoi vasta vuonna 1991? :)
Ja loppui siis vasta vuoden 2000 päätyttyä :D |  HaloOfFlies
31.12.2009 19:26:09 (muokattu 31.12.2009 19:33:49) | |
|
Pistän viisi parasta ja sitten kymmenen bubbling under-levyä
Alice In Chains - Black Gives Way To Blue (2009)
Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut että Alice In Chains tekisi paluun uudella laulajalla. Vielä vähemmän olisin uskonut, että bändi tekee tuon uuden laulajan kanssa aivan järisyttävän kovan albumin. Niin vaan kävi. Black Gives Way To Blue on täynnä toinen toistaan kovempia biisejä, eikä varsinaisia notkahduksia ole kuin pari.
Tulenkantajat - Tulenkantajat (2001)
Levy joka oikeastaan määritteli suomirapin uudelleen ja teki siitä uskottavaa. Tulenkantajien livenä näkeminen oli siinä määrin tajunnanräjäyttävä kokemus, että ostin levyn heti seuraavana päivänä. Minun mielestäni tämä on kaikkien aikojen paras Suomirap-albumi.
Pearl Jam - s/t (2006)
PJ oli mennyt musiikillisesti sellaista alamäkeä oikeastaan koko 2000-luvun, että harva uskoi bändin pystyvän enää tuottamaan kovia levyjä. Kunnes keväällä 2006 tärähti. Backspacerkin ansaitsisi tulla valituksi, mutta valitsin tämän, sillä biisimateriaali on todella vahvaa.
Kiss - Sonic Boom (2009)
Toinen sarjassa "levyjä joiden ilmestymiseen en uskonut". Kiss on 2000-luvulla ollut aika monessa mukana, mutta kuten AIC:n kohdalla, en enää Kissinkään uskonut uusia levyjä tekevän. Ja sitten tuli Sonic Boom, joka on yksi parhaista Kiss-kiekoista koskaan. Jo avausbiisi Modern Day Delilah löi leuan lattiaan: Kiss is back! Levy on täynnä klassikkobiisejä. Say Yeah, Stand, Russian Roulette jne.
Tool - Lateralus (2001)
Toolilta olisin voinut valita myös 10 000 Daysin, mutta Lateraluksella on ehkä hieman enemmän tunnearvoa, sillä ko. levy kuitenkin tutustutti minut bändiin ja Schismin kuullessani olin suorastaan ihmeissäni "voiko näin hyvää biisiä olla edes olemassa?". Todella kova albumi alusta loppuun.
Muita levyjä jotka olisin valmis listaamaan tähän:
Sheryl Crow - C'mon C'mon (2002)
Eppu Normaali - Sadan vuoden päästäkin (2004)
Red Hot Chili Peppers - Stadium Arcadium (2006)
System Of A Down - Toxicity (2001)
Tori Amos - Scarlet's Walk (2002)
Green Day - American Idiot (2004)
Rush - Snakes & Arrows (2007)
Jet - Get Born (2003)
Wolfmother - Wolfmother (2005)
Metallica - Death Magnetic (2008)
Suomalainen sössii aina S.M.A.K.-jäsen #5 |  marke-
31.12.2009 19:36:44 (muokattu 31.12.2009 19:37:46) | |
|
Muutamalta Black metal aktilta voisi melkein mainita koko tuotannon, mutta koitetaan nostella helmet ylös.
Neurosis - A Sun That Never Sets (2001)
Tunnelmaltaan hienoin Neurosis levytys (Enemy of the Sun menee samoissa tasoissa), ja häviää vain niukasti edelliselle Times of Gracelle joka olikin sitten itselle bändin huippuhetki. Huono tätä on tosin verrata, sillä ASTNSllä pelataan vähän erilaisilla elementeillä. Times of Grace oli vihaisempi, ja tämä on enemmänkin "masentunut". Paljon on kontrastia raskauden ja keveyden välillä, mutta tunnelma on kuitenkin jatkuvan painostava.
Deathspell Omega - Inquisitors of Satan (2002)
No tämä levy ei edes kuulu 2000 luvulle. Sen verran edellisen vuosikymmenen hengessä vedetään, mutta tämä minusta jopa hakkaa ne parhaimmatkin Darkthronen tai vastaavien Norja riffijyrät helposti niiden "omassa lajissaan". Raakaa Black metalia kunnon vihalyriikoilla - ei mitään metafyysistä tekoälykästä paskaa.
Deathspell Omega - Si Monumentum Requires, Circumspice (2004)
Tässä sitä joidenkin mielestä tekoälykästä settiä sitten olikin. Mutta itse en menisi sinne, kun tämä on vaan joka helvetin aspektilla niin uskottavasti tulkittua aivan VITUN hyvien sävellysten siivittämänä. "Religious" BM sai jonkinlaista liikehdintää, mutta tämän rinnalla ne kaikki todella vaikuttaa siltä rasittavalta tekoälykkäältä länkytykseltä ilman mitään idea. Ellei jotain todella ihmeellistä tapahdu, on tämä genressään ylittämätön kiekko luultavasti vielä monen monta vuotta.
Peste Noire - La Sanie des siècles - Panégyrique de la dégénérescence_(2006)
Peste Noiren debyytti on jotain niin mielipuolista ja raivokasta, hyviä biisejä unohtamatta, että ei tätä voi kuin palvoa. Analogiset ja selkeän anteeksiantamattomat saundit paljastaisivat soiton köyhyyden helposti, mutta Faminella pysyy kitara näpeissä helvetin näppärästi ja muutenkin bändin soitanta on todella taidokasta. Mahtavaa tästä tekee sen, että ilmaisu on silti valtavan voimakasta, ja kyseessä on kaikkea muuta kuin tylsää soitinpornoa.
Elend - A World in their Screams (2007)
Jaa-a. Ranska vetää näköjään pointseja kotiin multa enemmänkin. A World in their Screams on ehkä Elendin paras ja samalla maanisin kokonaisuus. Klassisen musiikin keinoin synkistellään ja ahdistellaan, ja välillä vedetään sellaisella intensiteetillä ja raskaudella, että pahimmatkin jynttähevit voi vaan haaveilla pääsevänsä lähellekkään samaa.
Peste Noire - Ballade cuntre lo Anemi Francor (2009)
Edellisen Kommando Peste Noiren, Folkfuck Folien, jäädessä itselle vain hyväksi ja ns. "tilannekohtaiseksi" levyksi, 2009 ilmestynyt 3s pitkäsoitto palautti jälleen bändin joihinkin järkyttäviin sfääreihin. Ilmaisu on vaan taas jotain käsittämättömän tunteikasta, sylkevää ja hullua. Biisit toimii, ei kyllästytä ja valtavasta dynamiikasta huolimatta ovat helvetin johdonmukaisia - vrt. joidenkin progebändien random sekoilut. Paitsi 2009 vuoden paras levy, myös yksi vuosikymmenen parhaista kevyesti - ehkä jopa the best.
-
Sellaista. Kai sitä voisi joskus jotain muutakin kuunnella kuin Black metalia, mutta artistit ei oikein nykyään tunnu osaavan kuin "esittää" joitain päästä keksittyjä juttujaan. Tulkinta on ihan nollissa ja ainoa milä on väliä, niin "cool" imago. Tätä paskailua näkee tietty Black metalissakin paljon, mutta myös muualla. Monissa levyissä tökkii paskojen biisien lisäksi myös saundit.. etenkin rummut on yleensä miksattu niin sietämättömän ja hyvin vähän rumpujen kuuloiseksi, että ei vaan pysty. Sitten jos nämä on kunnossa, niin biisit on lässähtänyttä paskaa tai jotain ihme vollotusta.
Ranskasta tulee kaikkea hyvää. Vois muuttaa sinne. Näin 2000 luvun parhaan keikankin Pariisissa metrossa ollessani, missä joku vaunuun astunut nuori tyyppi veti patterikäyttöisellä uruilla ja äänijänteillään ihan saatanan hienosti jonkun biisin jota en tunnistanut. Todella vahva esitys.
PS. Kunniamaininta Mütiilationille, joka näytti koko 2000 luvun materiaalillaan, miten Black metalia oikeasti tehdään - huolimatta siitä onko käytössä esim. sähkörummut tai perustuuko biisit mihinkään järkyttävän ihmeellisiin juttuihin. Mustaa settiä. |  Torniojaws
31.12.2009 19:58:47 (muokattu 07.01.2010 17:22:40) | |
|
Tein vuosittaisen Top 3 -listan, koko vuosikymmenen Top 3:n lisäksi. Lähdetäänpä liikkeelle (lisään perusteltuita sitä mukaan kun aikaa on, lähtien vuodesta 2000):
2000
#1: Terror 2000 - Slaughterhouse Supremacy
Kun kaikki asiat loksahtavat kohdalleen, niin lopputulos on jäätävän tiukka levy, jossa ei anneta armoa hetkeksikään, eikä yksikään riffi petä meininkiä. Armottoman tiukka kitarasoundi vie tunnelman kattoon.
#2: Dargaard - In Nomine Aeternitatis
Ja sitten spektrin aivan toiseen päähän. Neoklassinen musiikki on parhaimmillaan hypnoottisen viettelevää, mutta samalla kierolla tavalla äärimmäisen synkkää. Lopputulos on virstanpykälä kyseisessä genressä. Jos pidät haikeasta naislaulusta, modernista klassisesta (o.O) instrumentaatiosta, ja jylhän synkeistä sävelmistä, tätä ei parane ohittaa!
#3: Ulver - Perdition City
Kaikkien toivottavasti jo tuntema klassikko, joka kestää vuodesta toiseen kuuntelua. Uskomaton yhdistelmä asioita, joita voi vain kuvailla lauseella elektroninen jazz noir. Tammikuun autio pakkaskaupunki, saksofoni, minimalistinen elektrotausta, ja dynamiikka - huh huh!
2001
#1: Evergrey - In Search of Truth
Jo ensikuuntelulla tuli hyvin selväksi, että nyt löytyi jotain todella tärkeää. Tässä yhdistyy kaikki progressiivisen metallin parhaat puolet (mielenkiintoiset rytmit ja riffit, tyylitajun puitteissa pysyvät taidokkaat leadit, sopivat syntikkakuviot) ja jätetään ne heikot puolet pois tyystin (kiekuvokaalit, 50 minuutin biisit, täysin turhanpäiväiset jatketut tilutusosiot, ja mitäänsanomattomat melodiat). Täydellisyyttä hipova levy.
#2: Katatonia - Last Fair Deal Gone Down
Ensikuulemalla levy ei iskenyt yhtään ja menikin pari vuotta, kunnes levy löytyi uudelleen, Katatonian Tuska-keikan jälkeen. Ja johan iskikin! Edelleenkin kuin toiskuuntelulla. Jokainen biisi on erittäin hieno teos varsinkin helmi-huhtikuu -välisenä aikana, kun lumet alkavat vähitellen sulaa, mutta pakkanen vain kiristyy.
#3: :wumpscut: - Wreath of Barbs
Sinänsä niin simppeli levy, mutta materiaalin tasaisuus tekee tästä yksinkertaisesti ensiluokkaisen levyn. Tunnelmista toiseen siirrytään myöskin, joista levyn päättävä haikea ja lyriikoiltaan sairaankaunis kappale sinetöi tapauksen. Ei välttämättä kaikkien aikojen virstanpylväs elektronisen musiikin saralla, mutta vuoden kovimpia joka tapauksessa.
2002
#1: Arcturus - The Sham Mirrors
#2: Meshuggah - Nothing
#3: Satyricon - Volcano
2003
#1: Opeth - Damnation
#2: Ulver - Svidd Neger
#3: Dream Theater - Train of Thought
2004
#1: Arcana - Le Serpent Rouge
#2: Meshuggah - I
#3: Karl Sanders - Saurian Meditation
2005
#1: Dark Funeral - Attera Totus Sanctus
#2: Sephiroth - Draconian Poetry
#3: The Protagonist - Songs of Experience
2006
#1: Die verbannten Kinder Evas - Dusk And Void Became Alive
#2: Dark Ages - A Chronicle of the Plague
#3: Front Line Assembly - Artificial Soldier
2007
#1: The Sin:Decay - rehabilitation
#2: Ulver - Shadows of the Sun
#3: Grendel - Harsh Generation
2008
#1: Darkspace - Dark Space III
#2: Opeth - Watershed
#3: Dieselboy - Substance D
2009
#1: Katatonia - The Night Is The New Day
#2: Rammstein - LIEBE IST FüR ALLE DA
#3: Waltari - Below Zero
Ja loppuhuipennuksena oma Top 3 koko vuosikymmenelle!
#1: Darkspace - Dark Space III
#2: Arcturus - The Sham Mirrors
#3: Arcana - Le Serpent Rouge | |
Ainakin muutama tuli mieleen...
1. Duffy: Rockferry
2. Bruce Springsteen: Magic
3. Mika: Life in the Cartoon Motion
4. Tuomari Nurmio: Korkein oikeus
"Safe sex, safe music, safe clothing, safe hair spray, safe ozone layer. Too late! Everything that´s been achieved in the history of mankind has been achieved by NOT being safe..."
- Lemmy Kilmister | |
Näin kuluvan vuosikymmenen viimeisenä päivänä on hyvä listata parhaita levyjä 2000-luvulta.
2x Iron Maiden (Brave New World, A Matter of Life And Death)
Intohimoisen Maiden-fanin perspektiivistä BNW ja AMOLAD pitivät hyvin Rautaneidon lippua korkealla 2000-luvullakin. Molemmilta levyiltä löytyy niin hyviä nopeita ralleja (Different World, The Wicker Man) kuin rauhallisia, tyyniä rykäisyjäkin (The Legacy, The Thin Line Between Love & Hate). Dickinsonin ääni edelleen loistavassa kondiksessa, vaikka korkeisiin rääkäisyihin ei enää ylletäkään. Vaikka AMOLAD tiesikin isoa tyylinvaihdosta 80-luvun levyihin verraten, iski Maiden omalla kohdallani kuitenkin kultasuoneen. Pitkät, eeppiset progemaiset biisit ovat monipuolisia ja pitävät kuunteluinnon korkealla aina levyn viimeiseen nuottiin asti.
3x System of a Down (Mezmerize, Hypnotize, Toxicity)
On mahdotonta lähteä listamaan SOADilta vain yhtä tai kahta näistä, joten heitän kaikki kolme loistavaa lättyä tiskiin. Itämainen lähestymistapa musiikissa on aina vedonnut minuun, ja kun System of a Down tekee sen vielä tyylillä, miksi en pitäisi siitä! Bändin jäsenillä ei mielestäni ole mitenkään erityisen virtuoottista otetta soittimiinsa, mutta kun kaikki pelaavat yhteen hienosti, ei valittamisen aihetta ole, kun pääpaino onkin biisienkirjoittamisessa. Mikä mahtavinta, SOAD onnistuu tekemään niin herkkiä, hidastempoisia tunnelmapaloja, kuin nopeita ja räiskyviä hardrock/metallimättöjä. Serj Tankianin omaperäinen lauluääni ja bändin usein harmonisoidut vokaalit toimivat loistavasti muutenkin omaa tietään kulkevassa bändissä. Toivottavasti SOAD vielä joskus palaa lavoille, ties mitä bändiläiset saisivat vielä aikaiseksi leivottua.
Porcupine Tree - Fear of a Blank Planet
Enpä olisi uskonut, että innostun PT:stä näin hurjasti, varsinkaan kun pari biisiä Deadwing-nimiseltä plätyltä eivät innostaneet kummemmin. Levyn alkutahdeista lähtien olin kuitenkin täysin myyty ja ote palleista piti aivan levyn loppuun asti. Vaikka yli 10-minuuttiset palat aiheuttavat minussa usein puutumista vähintään biisin puolivälissä, ei 17-minuuttinen Anesthetize saanut minua kyllästymään tippaakaan. Päinvastoin, kappale onkin kakkossuosikkini levyn nimibiisin jälkeen. Steven Wilsonin rauhallinen, mutta karismaattinen ääni, sekä rumpali Gavin Harrisonin mahtava groovaus ovat jotakin, jotka haluaisin ehdottomasti kokea livenä.
Sokerina pohjalla..
Mastodon - Crack the Skye
Vuoden 2009 ehdoton yllättäjä ja omalla listallani kirkkaasti 2000-luvun paras levy. Aikaisemmat Mastodontin tuotokset eivät ole hetkauttaneet minua kummemmin, mutta heti MySpacesta etukäteen kuunnelluista Oblivionista ja Divinationsista aistin tuntosarvillani, että kyseessä täytyy olla jotain spesiaalia. Koko levy on täydellinen levynkantta ja lyriikkalehtiötä myöten, kaikki on tehty viimeisen päälle nasevasti. Erityisen kovat vedot levyllä ovat jo edellä mainittujen lisäksi Ghost of Karelia sekä The Czar. Monet ovat valittaneet Mastodonin lipsuneen sludge/räkä-linjastaan, mutta mielestäni tietynlainen tyylinvaihdos teki todella hyvää. Jos Mastodon jatkaa valitsemaansa tyylisuuntaa, odotan vähintääkin suurella innolla tulevaa tuotosta. Nytppi suosittelee ja viisikymmentä papukaijamerkkiä.
Vielä lyhyesti muutama hyvä yritys, jotka eivät kuitenkaan kirvoittaneet aivan hurjia riemunkiljahduksia.
Megadeth - Endgame
Wintersun - Wintersun
Opeth - Damnation, Blackwater Park
Amorphis - Skyforger
"The sun is the same in the relative way, but you're older
- shorter of breath and one day closer to death." |  masterhat
31.12.2009 22:24:50 (muokattu 31.12.2009 22:26:02) | |
|
No jos nää nyt muka oikeesti jotain kiinnostaa
TOOLin Lateralus, oliks se täl vuosikymmenel, 10,000 on kuitenkin aikapaskaa verrattuna tohon lättyyn. enkä tiedä ootanko toolin mahdollisesti tulevalta uudelta levyltä yhtään mitään, Aenima ja lateralus kuitenkin sen verta hyvii
Sit ainakin QOTSA on tehny paljonkin hyvää, en tosin osaa sanoa parasta levykokonaisuutta
KORNin UNTOUCHABLES on kyl ehdoton helmi
cypress hillin skull & bones, taitaa kyl jäädä sekin ysärille, enpäs muista vuotta
sit RIHANNA ja SUGABABES on tehny varsin nokkelaa tavaraa, ja ehdottomasti vuosikymmenen eliittiä
Ite kuuntelen levyi enää harvoin kokonaisuuksina, joskus silloin ku My dying bride soi soittimessa, tuli enempi keskityttyä kokonaisuuksiin.
Ehkä hajanaisuus musankuuntelussa kuvaa tän vuosikymmenen loppua, mut vielä paremmin tulevaa vuosikymmentä. Spotify ei ainakaan paranna levykokonaisuuksien kuuntelua, kun voi pistää just ne omat suosikit sinne playlistiin (ymmärtääkseni)
E: no portisheadin 3 menee ainakin kevyesti tonne parhaimpien lättyjen joukkoon @ 2k - 2,01k
''On moraalitonta antaa tyhmien ihmisten pitää rahansa'' |  Milkop
31.12.2009 23:12:52 (muokattu 31.12.2009 23:13:30) | |
|
masterhat: cypress hillin skull & bones, taitaa kyl jäädä sekin ysärille, enpäs muista vuotta
2000 ilmestyi tämä.
Paljon ilmestyi hyviä levyjä tälläkin vuosikymmenellä, mutta ainakin Devin Townsendin Terria, Shponglen Tales Of The Inexpressible, CunninLynguistsin Southernunderground, Sigur Rósin Takk... ja kotimaasta Havoc Unitin h.IV+ ovat jääneet mieleen muita kirkkaimpina helminä. Onhan näitä toki lisääkin, mutta menisi muuten turhaksi listaamiseksi.
E: Ja tuo Lateralus tietenkin. Toolin kovin lätty, vaikkei Aenima jää kovin kauas.
"Jos olet suuren hotellin aulassa ja kuulet 'Tonava Kaunoisen' soivan, häivy vähän helvetin äkkiä. Älä mieti. Juokse." |  bedlam
01.01.2010 14:09:38 (muokattu 01.01.2010 14:12:15) | |
|
Emplate: Niin sun mielestä siis esimerkiksi 90-luku alkoi vasta vuonna 1991? :)
Teknisesti ottaen näinhän se menee. Ajanlasku ei kai alkanut vuodesta 0 vaan vuodesta 1, eli vuoden 10 jälkeen ollaan vasta menty kymmenen vuotta ja vuodesta 11 alkaa seuraava vuosikymmen. Vai.
Mutta Toolin Lateralus on vuosikymmenen levy, en listaa nyt muita. | |
bedlam: Teknisesti ottaen näinhän se menee. Ajanlasku ei kai alkanut vuodesta 0 vaan vuodesta 1, eli vuoden 10 jälkeen ollaan vasta menty kymmenen vuotta ja vuodesta 11 alkaa seuraava vuosikymmen. Vai.
Toisaalta taas vuosikymmen ei suoraan viittaa lähtölaskuun, vaan siihen itse "ulkoasuun":
70-luku = 197*
80-luku = 198*
90-luku = 199*
jne :) | |
MOJAVE 3
Excuses For Travellers (2000)
Puzzles Like You (2006)
Mojave 3 on itelle yksi tärkeimmistä bändeistä. Parhaat levynsä tehnyt 2000-luvulla. "Excuses" on vähän hidastempoisempi, mietteliäämpi ja ottanee aikaa avautuakseen, "Puzzles" on taas helpompi ja siitä suosittelisin lähtemään jos M3 kiinnostaa.
JOHN FRUSCIANTE
To Record Only Water For Ten Days (2001)
Tuli kuunneltua melkolailla puhki. Hieno levy ja hieno mies. Vaikuttanut myös paljon siihen mitä tulee ajateltua levyjen teosta ja tuotannosta. Eihän tässä ole mitään mihin ei tällainen taviskaan pystyisi omassa makkarissaan, siis jos vaan olisi tuommoiset biisit.
KATATONIA
Last Fair Deal Gone Down (2001)
The Great Cold Distance_(2006)
Night Is The New Day (2009)
Katatoniaa kuunnellu aina ja jokaikisestä julkaisustaan tykännyt. "Viva Emptiness" ei ehkä oikein kokonaisuutena jäänyt elämään, mutta nämä muut on kyllä mestariteoksia kaikki.
SOPHIE ZELMANI
Sing And Dance (2002)
Sophie Zelmanin kaikki debyytin jälkeiset levyt kuulostaa melkolailla samalta, mutta tämä kolahti ensin ja on muutenkin mitä täydellisin nippu biisejä.
THE ROLLING STONES
A Bigger Bang (2005)
Stones on itelle SE bändi. Silti tämä on ainoa studiolevynsä jonka ilmestymistä olen päässyt odottamaan ja sen kaupasta tuoreeltaan noutamaan. Enkä kyllä pettynyt, vaan levy puolustaa täysin paikkaansa bändin katalogissa.
JUSSI SYDÄNMÄKI & JANNE LOUHIVUORI
Varjonyrkkeilijä (2005)
Suomenkielinen musa on melkolailla marginaalissa omassa levyhyllyssäni. Siinä vaan tuppaa olemaan niin paljon juttuja jotka ei toimi, tai muuten vaan alkaa ärsyttää helposti. Yksi luotaantyöntävimmistä asioista on yleensä joku sanoituksellinen nokkeluus tai huumori. Tällä levyllä ei ole mitään häiritsevää. Mielettömän hienoja biisejä ja tarinoita ryyditettynä tuotannolla mitä ei voi kuin ihailla.
JOHNNY CASH
American V: A Hundred Highways (2006)
Ei tullut ihan tuoreeltaan tätä hankittua. Mielikuva oli, että kaikki viimesetkin jämät on kaavittu kasaan vielä levyksi, mutta itseasiassa levyhän osottautui parhaaksi Cash levyksi koskaan. Äänestä kuuluva ikä ja sairaus ei vie mitään pois, vaan päinvastoin tuo ihan uudenlaista herkkyyttä koko hommaan. Biisikatraskin ihan parhautta.
BOB DYLAN
Modern Times (2006)
Together Through Life (2009)
Löydän hyvää melkolailla kaikista Dylanin jutuista, ainoastaan se ihan varhaisin folk-meininki ei meinaa itelleni toimia. Silti tämä 2000-luvun tuotanto on levykokonaisuuksiltaan parasta ja niin laulu- kuin muukin soundi hipoo mun mielestä täydellisyyttä. "Love and Theft" on myös helvetin hyvä, mutta nämä kaksi seuraavaa jo ihan puhdasta neroutta.
THE NATIONAL
Boxer (2007)
Mistähän tämäkin löyty? Vuosituhannen alussa tuli tsekkailtua enemmänkin ns. uusia hypetettyjä juttuja (Strokes, White Stripes yms.), jotka unohtuivat kuitenkin äkkiä. Nationalin meinasin jo lukea samaan joukkoon, mutta onneksi tuli annettua mahdollisuus. Yksi parhaita "uusia" bändejä ja seuraavaa levyä jo vauhkona tässä odotellaan...
ENTOMBED
Serpent Saints: The Ten Amendments (2007)
"Parasta sitten Wolverine Bluesin" luvattiin jo mainoksissa ja pitipä kerrankin paikkansa. Olihan tuossa välissä hyviä levyjä, ja varsinkin hyviä irtobiisejä, mutta välillä melkoisen juosten kustu maku. Vaan eipä ollut tällä levyllä moista ongelmaa.
ULVER
Shadows Of The Sun (2007)
Täydellisyyttä hipova levy. Ulverin varhaistuotoksille en enää oikein tahdo löytää oikeaa kuuntelufiilistä. Konekauden levyjä taas on muutamia EP:itä lukuunottamatta leimannut semmonen "ex-metallibändi soittaa jotain ihan muuta" -fiilis joka on itseäni vaivannut. Shadows of the Sunilla mun mielestä päästiin ns. omilleen. Toivottavasti jatkavat samoilla linjoilla.
VELVET REVOLVER
Libertad (2007)
Levy joka olisi ansainnut jotain ihan muuta kuin floppaamisen. Väitän että sama homma kuin uudempien Stonesien kanssa, eli nostalgiannälkäiset fanit odottaa jotain samaa kuin joltain vuosikymmenten takaiselta klassikolta, ja pettyvät tuli sieltä mitä tahansa. Helvetin hyviä rokkibiisejä alusta loppuun, kuulostamatta yhtään liikaa kenenkään jäsenen ex-bändiltä. Oikeasti harmitti miten sitten kävi.
NEIL HALSTEAD
Oh! Mighty Engine (2008)
Vuosikymmenen paras levy? Jos moisia voisi tai pitäisi päättää, niin tämä olisi luultavasti ensimmäisenä mielessä. En ole varma pitäisikö tätä mainostaa ja pakkosyöttää kaikille niin kauan että muutkin tämän nerouden hoksaa, vai pitäisikö tämän mielummin visusti omana tietonaan.
"One good thing about music, when it hits you, you feel no pain." (Bob Marley) | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
