Yleistä keskustelua musiikista ›

Rupesin tässä miettimään, että mielestäni olisi näin vuosikymmenen vaihtuessa hauska ajatus miettiä edellisten kymmenen vuoden kovimpia levytyksiä. Ensin ajatuksenani oli tiivistää parhaimmisto kymmeneen, mutta eihän tuo millään onnistunut, joten tässä 15 omaa elämääni mullistanutta kiekkoa, plus bubbling under-osasto. Huomioitavaa on, että jokuselta bändiltä olisi voinut laittaa useammankin levyn, mutta katsoin nyt paremmaksi laittaa vain yhden per bändi. Valinnat olivat kyllä vaikeita..
 
Eli tässä vuosikymmenen 15 kohokohtaa, ei missään muussa kuin aakkosjärjestyksessä:
 
Agalloch - Ashes Against the Grain (2006)
 
Yksi ilmestymisvuotensa helmiä. Ostin levyn hieman heräteostoksena liiemmin bändiä aikasemmin kuulematta muutaman positiivisen arvostelun ansiosta. Ja voi pojat, mikä levy tästä kuoriutuikaan! Jos pitäisi valita yksi syksylevy, niin se olisi luultavasti tämä. Dark metalliksi tätä jossain yhteyksissä tituleerataan, mutta kyllä tässä mennään myös vahvasti Cult of Luna/Isis-tyylisellä tunnelman maalailulla. Ihmeellistä, miten pohjoismaalaiselta voi jenkkibändi kuulostaa. Tunnelma on tässä nimenomaan avainsanana ja se tunnelma on synkkä ja ahdistava. Junnaavat ja kuitenkin hengittävät riffit jäävät kummittelemaan vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun levy on jo loppunut. Our Castle is burning!
 
CMX - Aion (2003)
 
Kun kuulin ensi kerran ensimmäisen sinkkulohkaisun, eli Melankolian, Aionilta olin suoraan sanottuna pettynyt. Biisi tuntui jotenkin liian tyypilliseltä poppirenkutukselta. Mutta kappas, kun sain koko levyn käsiini, niin löysy sekin kappale paikkansa. Tämä levy on nimittäin kokonaisuus isolla K:lla, vaikka biisit yksilöinäkin ovat aivan loistotavaraa, kuten esim. yksi CMX-suosikeistani, Sielunvihollinen, Nahkasiipi, Fysiikka ei kestä ja Hautalinnut. Isohaara oli pienoinen pettymys, jonka jälkeen Aion palautti uskon bändiin isolla kädellä. Aion on kuin tutkielma pahuudesta, jossa sille annetaan myös oma puheenvuoronsa. Harkitsin tämän, Talvikuninkaan ja Dinosaurus Stereophonicuksen välillä, mutta lopulta totesin, että Aion on itselleni näistä kuitenkin se tärkein levy.
 
Drudkh - Blood in Our Wells (2006)
 
Yhden tämän hetken parhaista black metal-akteista jyrätessä musertavaa melankoliaansa, ei voi kuin jättäytyä hyökyaallon, jonka nimi on Blood in Our Wells, alle. Levy on täynnä riffejä, jotka sattuvat jonnekin syvälle sisimpään ja pistävät melkein huutamaan tuskasta ja riemusta samaan aikaan. Junnaavuus ja toisto vain korostavat jylhiä biisejä, jotka vain tuntuvat kasvavan ja kasvavan salakavalasti kohti lopullista kliimaksiaan. Solitude on nostatukseltaan yksi parhaimpia biisejä koskaan, joka romahduttaa kaiken alleen kohokohtaansa päästessään.
 
Entombed - Serpent Saints - The Ten Amendments (2007)
 
Ruotsin veteraanit tekivät kertakaikkiaan loisteliaan paluun death metallin maailmaan tällä levyllä. Mielestäni parasta, mitä herrat ovat saaneet aikaan sitten Wolverine Bluesin. Biisit groovaavat kuin hirvi ja soundimaailma on juuri niin rosoinen, kuin tällaisessa musiikissa kuuluukin. Kuunnelkaapa vaikka When in Sodom, Dead, Dying and the Dying to Be Dead ja In the Blood. Morning Star oli hyvä, mutta hieman ailahteleva kuitenkin, kun taas Serpent Saints tarjoaa rokkaavaa death metallia parhaimmillaan alusta loppuun.
 
Hypocrisy - Virus (2005)
 
Vaikka moni pitikin Arrivalia pettymyksenä, pidin itse siitäkin, mutta Virus räjäytti pankin! Tägtgren osoitti, että hänen biisinkirjoituskynänsä on yhä todellakin terässä ja osui tällä levyllä napakymppiin. Levyllä tiivistyy oikeastaan kaikki, mistä Hypocrisyssa pidän: Death metal-runttaus, melodisuus ja korvaa miellyttävä soundimaailma. Sinänsä pintapuolin perinteisen kuuloista melodisemman puoleista death metallia, mutta niin raikkaasti toteutettuna, että homma vaan toimii. Ja Tägtgrenin ääni sopii tähän kaikkeen kuin nakutettu.
 
Katatonia - The Great Cold Distance (2006)
 
Tässä taas bändi, jonka kohdalla sai miettiä, että laitanko tähän nyt Last Fair Deal Gone Downin, Viva Emptinessin, vai sitten tämän. Uusinkin vaikuttaa erittäin hyvältä, kenties jopa tämän vuoden parhaalta levyltä, mutta koska tämä on ollut enemmän kuuntelussa julkaisuajankohdasta johtuen, olkoon ehdokkaani TGCD! Levystä ei oikein voi muuta sanoa, kuin että se on täynnä loistavia biisejä, jotka ovat masennuksen ja ahdistuksen ilosanomaa parhaimmillaan. July, My Twin, Leaders ja Soil's Song ovat sellaisia biisejä, jotka hakevat vertaistaan. Renksen ääni on kehittynyt vuosien saatossa sanoinkuvaamattomalla tavalla, saavuttaen nykyään jo sellaiset mittakaavat, että kylmät väreet juoksevat jatkuvasti pitkin selkärankaa.
 
Mokoma - Kuoleman laulukunnaat (2006)
 
Kurimus on hyvä, Tämän Maailman Ruhtinaan Hovi on hyvä, mutta Kuoleman Laulukunnaat on se levy, joka on mielestäni ehdoton ykkönen. Valapatto aloittaa levyn äärimmäisen raivokkaasti ja Ärräpää jatkaa samalla linjalla, kunnes yht'äkkiä meininki rauhoittuu Kuu saa valtansa auringolta-kipaleen ajaksi vain räjähtääkseen uudestaan Pahaa Verta-biisin myötä. Juuri tämän levyn ilmestymisen aikaan kävin parisuhteessa läpi vähän hankalaa vaihetta ja tämä levy kyllä nosti kaiken angstin yläpuolelle raivollaan ja "haistakaa vittu!"-asenteellaan.
 
Metsatöll - Hiiekoda (2004)
 
Tämä eestiläinen folk metal-yhtye kyllä yllätti erittäin positiivisella tavalla, kun isäni toi Hiiekodan Tallinnan tuliaisena. En ollut aikaisemmin kuullutkaan koko bändistä, mutta bändi viehätti heti alkukantaisuudellaan, kansallissoittimilla ja erittäin tarttuvilla biiseillä. Erikoista tässä on vielä se, että en kauheammin muuten folk metalista välitä, mutta tämä yhtye on onnistunut lunastamaan paikkansa sydämestäni lopullisesti. Erikoismaininta bassosoundista, joka on mielestäni hyvinkin epämetallimainen, mutta silti musiikkiin aivan pirun hyvin sopiva.
 
Muse - Absolution (2003)
 
Huh-heijaa! Kuinka monta hyvää biisiä voikaan jälleen mahtua yhteen levyyn? Ensimmäistä kertaa kuulin kyseistä bändiä ja itse asiassa juurikin Absolution-levyä silloisella tyttöystävälläni ja olin suorastaan häkeltynyt. Miten tuollainen itkuvinkulaulu voi kuulostaa noin järjettömän hyvältä? Miten tällainen melkeinpä poppi voi purra minuun näin hyvin? No tietysti niin loistavilla biiseillä, että alta pois! Tämäkin levy on tunnelmaltaan erittäin surumielinen ja todella vangitseva. Taitavasti sävellettyä ja toteutettua musiikkia kertakaikkiaan. Tuomiopäivä tuntuu vaanivan jokaisen biisin perimmässä nurkassa ja välillä se päästetään räjähtämään kuuntelijan kasvoille täydellä latingilla.
 
Opeth - Blackwater Park (2001)
 
Mitä voi Opethista sanoa, mitä ei olisi jo sanottu? Tunnustaudun fanboyksi ilomielin. Mikael Åkerfeldtia parempaa biisinikkaria saa hakea kissojen, koirien ja kirahvien kanssa, mutta luultavasti silti ei löydy. Opeth toteuttaa omaa vahvaa visiotaan ja tallaa omia teitään. Muut voivat tietysti yrittää plagioida, mutta Opethin tunnistaa aina Opethiksi. Kaunista ja lumoavaa musiikkia. Mietin tähän myös Ghost Reveriesia, mutta päädyin Blackwater Parkiin ihan sen klassikkoarvon takia. Avausnelikko kertoo kaiken tarpeellisen: The Leper Affinity, Bleak, Harvest ja The Drapery Falls. Progressiivisen death metallin kuningas hallitsee valtaistuimeltaan rautaisella kouralla.
 
Radiohead - Kid A (2000)
 
Everything in Its Right Placen avattua pelin ei Kid A päästä otteestaan ennen kuin sen viimeisetkin sekunnit ovat kuluneet. On jotenkin erittäin hämmentävää, miten tällaisella kilinällä, pilputuksella, surinalla ja ulinalla varustettu levy voi olla tunnelmaltaan niin vangitseva. Tämä levy oli oikeastaan ensimmäinen kunnon kosketukseni Radioheadiin ja luultavasti se onkin säilynyt itselleni bändin parhaana tuotoksena. Radioheadin tapa tehdä biisejä on selvästi aivan omaa luokkaansa. Levyä kuunnellessa on kuin vaipuisi todella syvään horrokseen ja levyn loputtua siitä havahtuu ja ihmettelee, että mitä juuri tapahtui ja sitten olisikin pakko laittaa levy pyörimään alusta. Hämmentävää, hypnoottista, kaunista. Sitä on Radiohead ja sitä eritoten on Kid A.
 
Red Hot Chili Peppers - By the way (2002)
 
Melkein olisin voinut laittaa tähän Stadium Arcadiumin, mutta kyllä By the Way sittenkin vie voiton. Red Hot Chili Peppers on ollut yksi suosikkibändejäni lähes tulkoon niin kauan, kuin olen musiikkia intohimoisemmin kuunnellut ja se asia ei näillä näkymin ole muuttumassa. Kiedisin ääni, Fruscianten kitarasoundi, Flean bassottelu. Siinä on vain jotenkin maaginen yhdistelmä. Ja RHCP osaa tehdä aidosti hyviä hittibiisejä. Siitä osoituksena tälläkin levyllä Can't Stop, By the Way ja The Zephyr Song. Universally Speaking, Dosed ja Cabron puolustavat myös paikkaansa enemmän kuin kunniakkaasti. Tässä on musiikkia, josta tulee aidosti hyvä fiilis.
 
Swallow the Sun - Hope (2007)
 
Tässä on levy, joka on yksi parhaista, ellei jopa paras, kotimainen metalliäänite. Siis koskaan. Saa olla eri mieltä, mutta vyöryvän kaihoisat melodiat ja hitaasti ja raskaasti jyräävät riffit muodostavat tällä levyllä sellaisen tunnelman, jota ei moni bändi pysty virittelemään. Kruununa kaiken päällä Justice of Suffering, jossa kertosäkeessä vokaalit vetää itse Katatonian Jonas Renkse. Kyseinen biisi nyt on ainakin parhaita kotimaisia biisejä ikinä. Kylmät väreet käyvät kun Renksen kuulas ääni yhdistyy massiiviseen kertosäkeeseen. Mutta eipä voi Kotamäenkään suoritusta vähätellä lauluosastolla. Miehen murinat ovat luonnollisesti omaa luokkaansa, mutta myös puhtaat laulut luonnistuvat mielestäni mieheltä varsin mallikkaasti. Ymmärrän myös niitä, jotka ovat sitä mieltä, että esim. Morning Never Came ansaitsisi paikkansa ennen Hopea, mutta itselleni tämä kiekko on ykkönen!
 
System of a Down - Toxicity (2001)
 
Olin suorastaan hämmentynyt kuullessani ensimmäisen kerran System of a Downin Chop Sueyn. Miten tällaisen sekopäisyyden pystyy naittamaan yhteen noin kauniin kertosäkeen kanssa? No kyllä sen voi, ja sen SOAD on todistanut kerta toisensa jälkeen. Taas kerran vaikea valinta, sillä jokainen bändin levytys uppoaa tavallaan, mutta Toxicity nyt olkoon se ykkönen ensimmäisenä kolahduksena. Jätkien soitosta kuulu sellainen riemu ja innostus omaan juttuun, että sitä on vain harvoilla. Jo pelkästään sen takia tätä on niin nautinnollista kuunnella. Sitten kun biisit ovat oivaltavine ratkaisuineen jotain nerouden ja hulluuden väliltä, niin paketti on valmis! Ei tällaista voi kukaan muu tehdä, kuin ehkä edesmennyt Frank Zappa.
 
Tool - 10,000 Days (2006)
 
"Plääh, täähän on ihan samanlainen kun Lateralus", ajattelin 10,000 Daysin ensimmäistä kertaa pyöriessä stereoissani. Jokin siinä selvästi jäi kuitenkin takaraivoon kummittelemaan ja levy vieraili toistuvin väliajoin soittimessa, kunnes se ei sieltä enää kovin usein poistunutkaan. Nimittäin vaikka aloitinkin levyn kanssa ehkä väärältä jalalta, opin nopeasti, että alta paljastuu jotain todella suurta. The Potin a cappella-alku ja 10,000 Daysin uskomattomalla tavalla kasvava tunnelma nousivat lopulta esiin ja vyöryivät ylitse. Levy paljastui lopulta tunnelmaltaan ehkä jopa vahvemmaksi kuin Lateralus, joka oli toki myöskin vahva ehdokas tälle listalle. Tool tekee biisejä, jotka hypnotisoivat ja hiljalleen vain kasvavat, kasvavat ja kasvavat. Nerokasta ja oivaltavaa. Ehdottomasti sellainen bändi, jonka haluaisin livenä nähdä.
 
Kunniamaininnat vielä näille:
 
Behemoth - Zos Kia Cultus (Here and Beyond)
Bloodbath - Resurrection Through Carnage
Death Breath - Stinking up the Night
Dimmu Borgir - Death Cult Armageddon
Enslaved - Ruun
Ihsahn - angL
Immolation - Harnessing Ruin
Khoma - The Second Wave
Kotiteollisuus - Kuolleen Kukan Nimi
Maj Karma - Ukkonen
Obscura - Cosmogenesis
Pain - Psalms of Extinction
Stam1na - Uudet Kymmenen Käskyä
Thesyre - Duality
 
Ja olisi mukavaa, jos viitsisitte laittaa vähän perusteluja myös mukaan, ettei ihan silkaksi listaamiseksi menisi.