Klassinen ›

JET: Jokainen mainittu nimi on klassinen säveltäjä ja on kirjoittanut mm. sinfoniaa. Toki on ihanaa, että voidaan kyseenalaistaa jokainen kehitetty määritelmä, mutta nämä säveltäjät eivät poikkea toisistaan riittävästi jottei heitä voisi mahduttaa samaan karsinaan. Klassista on niin pitkältä ajalta, että sinne mahtuu todella monenlaista - mutta tottahan Händel ja Saariaho ovat molemmat klassista musiikka, koska molemmat ovat tehneet oopperaa ja oratiota.
 
Voi sen noinkin muotoilla. Megatherium miettiköön itse, onko sattumaa, että suosikit ovat syntyneet tiettyyn vuodenaikaan:
27.1. Meriläinen
27.1. Mozart
29.1. Delius
31.1. Schubert
07.2. Melartin
Kaikki vesimiehiä eli omapäisiä universaaleja ilmaelementin edustajia, "analytical, curious, thinking, intellectual, social, detached"
http://astrology.about.com/od/foundations/p/AirElement.htm
Anteeksi epätieteellinen kevennykseni :D
 
Vakavasti puhuen Zadehin sumean logiikan ja sumeiden systeemien luennoilla käyneenä minua kiehtoo vanhan ajan tapa kuvailla ihan kaikkea materiaa, elämää, luonnonilmiöitä neljällä klassisella elementillä maa, vesi, ilma ja tuli - tarkemmin sanottuna niiden välisinä suhteina. Olen jo pitkään muodostanut omaa tulkintaani siitä, kuinka eri elementit ilmenevät säveltaiteellisessa kontekstissa musiikillisina ilmiöinä. Valitettavasti tämä ei liene oikea paikka moiselle keskustelulle. Kontrapunkti ja kromaattisuus sopivat kyllä ilmaelementtiin, toisin kuin esimerkiksi juurikin Sibeliuksen kumiseva patarummutus, modaalisuus, pitkät urkupisteet tai voimasoinnut. Minä väitän, että yksi Sibeliuksen juttu on vyöryvyys: vaikutelma, että suuria massoja lähtee liikkeelle ja sen massan liike-energian tuntu. Tällainen malli, joka ei ole suoraan sidottu teosten nimiin (esim. "sinfonia concertante") tai säveltäjän viralliseen koulutustaustaan vaan nuoteissa tai äänityksissä vallitseviin yleisiin piirteisiin, laajenee nätisti eri aikakausiin ja akateemisen tradition ulkopuolelle niin, että Sibelius ja Vangelis saattavat päätyä ensisijaisesti samaan luokkaan. EDIT: nimittäin samaan kuin Ozzy Osbourne. ;)

laughing out loud

levesinet: ... Olen jo pitkään muodostanut omaa tulkintaani siitä, kuinka eri elementit ilmenevät säveltaiteellisessa kontekstissa musiikillisina ilmiöinä. ...)
 
Eikös Stockenhausilla ollut pitkälle kehitettyjä teorioita tai näkemyksiä näistä asioista? Muistaakseni koko Licht-oopperasarja perustui johonkin tarkasti sovellettuun astrologiseen verkostoon eli häkkyrään.

JET: Jos puhutaan eurooppalaisesta musiikista ja sen osalta vain populaarimusiikista ja klassisesta, niin muoto ja instrumentit jakavat mielestäni selkeästi musiikin aina jompaan kumpaan karsinaan - populaariin tai klassiseen.
 
Popsäveltäjän laulu voi olla Schubertin liedin tavoin säkeistömuotoinen. Mutta tuskin sitä kuitenkaan laulaa klassisesti koulutettu laulaja tai säestä pelkkä piano, kuten Schubertin liedeissä. Konsertto-, kamari- ja sinfoniamusiikissa on aivan erilaiset muotorakenteet (monimutkaisemmat, kekseliäämmät) kuin populaarimusiikissa ja instrumentit tietenkin ihan toiset.
 
Sähköbasso, -kitara ja -piano, syntikat, akustinen ja sähköinen rumpusetti ym. määrittelevät jo melkein yksistään musiikin populaarimusiikiksi. Fagotti, kontrabasso, sello, poikkihuilu, alttoviulu ja patarummut taas kuuluvat kiinteästi klassiseen välineistöön. Pet Sounds on popmusiikkia, jossa käytetään "klassisia soittimia" paikoin sinfonisestikin. Klassisista vaikutteistaan huolimatta se on popmusiikkia.
 
Jos moderni klassinen ottaa vaikutteita tekno- ja konemusiikin välineistä, niin silti se on klassista musiikkia, ei poppia. Ja popmusan määritelmä pitää ikävä kyllä sisällään niin Dylanin kuin Rihannankin musiikin. Ensimmäistä voi ehkä pitää taiteena, jälkimmäinen on viihdettä. Molemmat ovat populaarimusiikkia, kumpikaan EI ole klassista.
 
Pop =/= populäärimusiikki. Pop kuuluu osana populäärimusiikkiin, kuten rock, blues, jazz, funk, soul, ym myös kuuluvat.
 
Instrumenttivalikoima on ilman muuta hyvä keino erottaa suurin osa klasarista muun seasta. Mutta tämä on hyvin keinotekoinen jako, joka perustuu lähinnä siihen että klassisessa on niin vahvat perinteet ettei juuri kukaan ole uskaltanut tehdä "klassista musiikkia" populäärimusiikkiin yhdistetyillä soittimilla. Ja onhan esimerkiksi Deep Purple (Concerto for Group & Orchestra), Metallica (S&M), David Gilmour ym. esiintyneet klassisen orkesterin tai muun kokoonpanon säestämänä. Ja sitten esimerkiksi Apocalyptica soittaa heviä selloilla. Onko se klassista? Ei tietenkään. Entäpä onko Vinnie Mooren Bach-koveri klassista vai populäärimusiikkia ? Tai mikä erottaa pianolla soitetun kansantanssin klassisesta pianokappaleesta ? Se, ettei Chopin tai joku muu klassisen puolen säveltäjä ole nuotittanut kappaletta?
Musiikin jakaminen kahteen isoon karsinaan vain sillä perusteella, onko samankaltaista musiikkia sävelletty ja esitetty ennen modernien soittimien (jako voisi olla tällainenteräskielinen kitara, jazzkitara ->) kehitystä, vai ei, on hyvin keinotekoista ja jörjenvastaista. Musiikin rakenteen monimutkaisuuskin on vaikeaa ottaa kriteeriksi, koska monet jazzin, tai progen kappaleet ovat rytmiltään ja sävelkieleltään hyvin monimutkaisia ja -muotoisia.
Nämä musiikkilajien pääluokat voi jakaa vain hyvin paljon yleistävien, löyhien sääntöjen mukaan, joista löytyy lähes poikkeuksetta niin paljon poikkeuksia, ettei säännöt tunnu mielekkäältä. Viisaimmalta tuntuisi jättää asia jokaisen yksilön oman harkinnan varaan kulloisessakin tilanteessa.
 
Mielekkäämpää on pohtia raskaan (ei tarkoita metallimusiikkia) ja kevyen musiikin pääeroja, mikä tekee musiikista selkeästi kevyttä/raskasta, ja voiko musiikki olla molempia samanaikaisesti. Tässä merkittävin ero vertailuun taidemusiikki/populäärimusiikki on se, että suosio erotetaan selkeästi musiikin syvällisyydestä ja sisällön "laadukkuudesta".

rkellu: laughing out loud
Niin on vuodenaikojen syklisyys lähellä sinunkin alkemiallista sydäntäsi, Ourobóros Hännänsyöjä! Mainio avatar ;)
 
Pop kuuluu osana populäärimusiikkiin, kuten rock, blues, jazz, funk, soul, ym myös kuuluvat.
Kuten myös tanssimusiikin säveltäjät Johann Strauss nuorempi ja Émile Waldteufel, Ranskan lahja lontoolaiselle tanssimusiikille ja Kuningatar Victorialle. Ensiluokkaisia kevytmusiikin uranuurtajia ja loisteliaan valssisaundin mestareita!

velipesonen: Eikös Stockenhausilla ollut pitkälle kehitettyjä teorioita tai näkemyksiä näistä asioista? Muistaakseni koko Licht-oopperasarja perustui johonkin tarkasti sovellettuun astrologiseen verkostoon eli häkkyrään.
 
Ja kestää näköjään 29 tuntia - siinä onkin muistettavaa. Neljän helikopterin soitinryhmä kuulostaa kyllä räikeän modernistiselta ja pahentaa ennakkoluulojani teosta kohtaan. Hmm, jos sitä kuuntelisi reilut 2 tuntia päivässä, niin ihmeteltävää riittäisi 2 viikoksi.
 
Iron Horse: Mielekkäämpää on pohtia raskaan (ei tarkoita metallimusiikkia) ja kevyen musiikin pääeroja, mikä tekee musiikista selkeästi kevyttä/raskasta, ja voiko musiikki olla molempia samanaikaisesti. Tässä merkittävin ero vertailuun taidemusiikki/populäärimusiikki on se, että suosio erotetaan selkeästi musiikin syvällisyydestä ja sisällön "laadukkuudesta".
 
Minusta on hyvä tavoite pyrkiä sävellyksiin, jotka välittömästi tekevät positiivisen vaikutuksen ja kuitenkin antavat lisää uusilla kuuntelukerroilla. Kevyessäkin musiikissa voi olla syvyyttä - sitähän tarkoitit? Jostain syystä tämä tuo mieleeni Faurén.

levesinet: Kuten myös tanssimusiikin säveltäjät Johann Strauss nuorempi ja Émile Waldteufel, Ranskan lahja lontoolaiselle tanssimusiikille ja Kuningatar Victorialle. Ensiluokkaisia kevytmusiikin uranuurtajia ja loisteliaan valssisaundin mestareita!
 
Kyllä, ja mm. Chopin, Dvorak sekä erinäiset espanjalaiset säveltäjät ovat kansanmusiikkia, lähinnä tansseja, nuotittaneet ja ottaneet omiin nimiinsä.
Ja sitten esim. Händel on säveltänyt Englannin hoville aika paljon musiikkia juhlatilaisuuksiin.

levesinet:
Minusta on hyvä tavoite pyrkiä sävellyksiin, jotka välittömästi tekevät positiivisen vaikutuksen ja kuitenkin antavat lisää uusilla kuuntelukerroilla. Kevyessäkin musiikissa voi olla syvyyttä - sitähän tarkoitit? Jostain syystä tämä tuo mieleeni Faurén.
 
Kyllä. Olen täysin samaa mieltä. Toki kaiken musiikin ei tarvi miellyttää välittömästi, mutta ei musiikki luotaantyöntävääkään saisi olla.
Kevyt/raskas voidaan oikeastaan mieltää termeinä, jotka kuvaavat teoksen lähestymisen helppoutta/vaikeutta. Valitettavasti moni mieltää kevyen musiikin synonyymiksi sisällöltään alempiarvoiseksi kuin raskaan musiikin.
 
Erilainen musiikki muuttuu päässä eri tavoilla useiden kuuntelukertojen myötä:
Sisällötön, vaatimaton, ei mullistava/monimutkainen, helposti lähestyttävä normaali pop yms.: Ensin saattaa kuulostaa hyvältä/kohtalaiselta, huononee joka kuuntelukerralla koska uutta sisältöä ei löydy.
Vaikeasti lähestyttävä, dissonanssia ja monimutkaisia melodisia/harmonisia/rytmisiä rakenteita sisältävä musiikki, jossa ei kuitenkaan selkeää melodiaa/harmoniaa/rytmiä: Kuulostaa huonolta, ja pysyy huonona.
Monimutkainen musiikki, joka kuulostaa yksinkertaiselta, omaa selkeät (ei poissulje monimutkaista) melodiset/harmoniset/rytmiset elementit: kuulostaa aluksi hyvältä, ja joka kuuntelukerralla kappaleesta paljastuu uusia hienouksia.

Iron Horse: Kyllä. Olen täysin samaa mieltä. Toki kaiken musiikin ei tarvi miellyttää välittömästi, mutta ei musiikki luotaantyöntävääkään saisi olla.
 
Sitä minäkin usein mietin. Toisaalta ymmärrän kyllä, että mahtaa olla aika veikeää, jos päättää valita kohdeyleisökseen analyyttisiä asiantuntijoita -siis kaikkein kompleksisimpia kriitikkoja- arvioida heidän sietokykynsä ja koetella rajoja. Mutta on vaikea uskoa, että sellainen musiikki osoittautuisi ajattoman elinvoimaiseksi. Hämeenniemen jutuissa taitaa olla perää: mahtaa olla vaikea toimia ammattisäveltäjänä, kun pitäisi joskus miellyttää kriitikoita, joilla on vahvoja näkemyksiä!
 
Kevyt/raskas voidaan oikeastaan mieltää termeinä, jotka kuvaavat teoksen lähestymisen helppoutta/vaikeutta. Valitettavasti moni mieltää kevyen musiikin synonyymiksi sisällöltään alempiarvoiseksi kuin raskaan musiikin.
 
Niin, tässä lähestytään taas eräänlaista elitismiä, jota monikaan ei ole valmis myöntämään, mutta kyllähän se niin on, että raskaan sarjan taidemusiikin harrastamisessa on monen kohdalla osittain kyse jonkinlaisesta henkilökohtaisesta identiteetistä ja näyttämisen halusta. Tuo 29 tunnin mittainen oopperasarja on aika vakuuttava esimerkki.
 
Näyttää siltä, että monet klassisen musiikin suuriksi vakiintuneet nimet ovat tuottaneet suhteellisen paljon niin kevyttä kuin raskastakin, ja että "mestariteoksiksi" alan asiantuntijat ja auktoriteetit nostavat suhteellisen raskaita teoksia. Mutta kun nyt ajattelee tässä säikeessä suurimmiksi kehuttujen säveltäjien mestariteoksia, niin kyllä niille ominaista on se, että niihin saa otteen heti ensi kuulemalla - ja kuulijan taustasta ja mieltymyksistä riippuen ne parhaimmillaan heti vangitsevat kuulijan tarkkaavaisuuden.
 
Chopin
 
Laitetaas lisää kevennystä, kun täällä on ollut niin ärsyttävän hiljaista.
 
Chopin, poloneesin ja masurkan kuningas.
http://www.youtube.com/watch?v=vmLvpJySb50
Mainio tulkinta!
 
Stravinski, tangon kuningas.
http://www.youtube.com/watch?v=WCz-w8-ipG8
 
Mozart, nenälläsoiton kuningas.
http://www.youtube.com/watch?v=gyh7n1X3Csw
 
Satie, ööh, wannabe-kuningas.
http://www.youtube.com/watch?v=PVWRZzI2OS4

levesinet: Sitä minäkin usein mietin. Toisaalta ymmärrän kyllä, että mahtaa olla aika veikeää, jos päättää valita kohdeyleisökseen analyyttisiä asiantuntijoita -siis kaikkein kompleksisimpia kriitikkoja- arvioida heidän sietokykynsä ja koetella rajoja. Mutta on vaikea uskoa, että sellainen musiikki osoittautuisi ajattoman elinvoimaiseksi. Hämeenniemen jutuissa taitaa olla perää: mahtaa olla vaikea toimia ammattisäveltäjänä, kun pitäisi joskus miellyttää kriitikoita, joilla on vahvoja näkemyksiä!
 
Niinhän se tuppaa olemaan, että musiikkia kannattaisi säveltää itseään varten eikä kriitikkojen miellyttämiseksi tai suuren yleisön suosion saamiseksi. Tällä tavalla musiikki on useammin "oikeasti hyvää" kuin jos äärimmäinen yksinkertaisuus ja tarttuvuus, tai toisaalta monimutkaisuus ja vaikeaselkoisuus, ovat teoksessa itseisarvoina.
 
levesinet: Niin, tässä lähestytään taas eräänlaista elitismiä, jota monikaan ei ole valmis myöntämään, mutta kyllähän se niin on, että raskaan sarjan taidemusiikin harrastamisessa on monen kohdalla osittain kyse jonkinlaisesta henkilökohtaisesta identiteetistä ja näyttämisen halusta. Tuo 29 tunnin mittainen oopperasarja on aika vakuuttava esimerkki.
 
Niin, ja John Cagen ORGAN2/ASLSP (as slow as possible) on myös aika tekotaiteellista huttua.
 
http://oddstrument.com/the-longest- … ert-ever-has-reached-its-6th-note/:
The smallest unit on the staves is one month, each change in tone taking place on the fifth day of the corresponding month. The instrument is powered by a machine.
 
This is the current note:
 
http://www.john-cage.halberstadt.de/new/ton07.mp3
 
Neighbors have got used to the monotonous tone coming out of the former Church of St. Burchard, which was used as a pig-sty in the communist years of East Germany. At first the all-day-and-night tone sounded something like an air-raid siren.
 
Ei varmaankaan ole helpottanut asuntokauppaa alueella, ja tilanne tuskin muuttuu seuraavaan 639 vuoteen. (Cage toki kuolee tuon ajan sisällä, mutta kyllä maailmassa riittää hulluja musiikki-intoilijoita tarpeeksi projektin suorittamiseen.

...Cage toki kuoli jo 1992 eli kyllä niitä intomielisiä seuraajia kaiketi sitten riittää kun tuo biisi on käyntiin polkaistu.

velipesonen: Eikös Stockenhausilla ollut pitkälle kehitettyjä teorioita tai näkemyksiä näistä asioista? Muistaakseni koko Licht-oopperasarja perustui johonkin tarkasti sovellettuun astrologiseen verkostoon eli häkkyrään.
 
Stockhausen was a Sirious composer

levesinet: Minusta on hyvä tavoite pyrkiä sävellyksiin, jotka välittömästi tekevät positiivisen vaikutuksen...
 
...keneen? Eikö se ole ihan täydellisen yksilöllistä ja kuulijasta kiinni minkä kukin kokee "välittömästi positiivisena..? Ja eikö tuo ole hieman laskelmoivaa ja pinnallista, vaikka sinne sekaan sitten yrittäisikin saada jotain syvällisempää, aikaa ja kuuntelukertoja kestävää tavaraa.
 
Kevyessäkin musiikissa voi olla syvyyttä - sitähän tarkoitit? Jostain syystä tämä tuo mieleeni Faurén.
 
Minulla myös Ravelin.

sellisti: ...keneen? Eikö se ole ihan täydellisen yksilöllistä ja kuulijasta kiinni minkä kukin kokee "välittömästi positiivisena..? Ja eikö tuo ole hieman laskelmoivaa ja pinnallista, vaikka sinne sekaan sitten yrittäisikin saada jotain syvällisempää, aikaa ja kuuntelukertoja kestävää tavaraa.
 
Tämä kannattaa ajatella ehkä pikemminkin niin, ettei kannata yrittää tunkea teokseen monimutkaisia piirteitä vain sen takia että teoksesta tulisi monimutkainen. Monimutkaisuus sinänsä ei ole negatiivinen (eikä positiivinen) piirre.
 

 
levesinet: Kevyessäkin musiikissa voi olla syvyyttä - sitähän tarkoitit? Jostain syystä tämä tuo mieleeni Faurén.
 
sellisti: Minulla myös Ravelin.
 
Ravel, Faure, Mozart jne. Näitä riittää.

Iron Horse: Ravel, Faure, Mozart jne. Näitä riittää.
 
älkää sotkeko keveyttä ja kepeyttä tjsp.

sellisti: ...keneen? Eikö se ole ihan täydellisen yksilöllistä ja kuulijasta kiinni minkä kukin kokee "välittömästi positiivisena..?
 
Nii-in, top 5 -listoissa on eroja. Toisaalta veikkaan, että jos sellistinä olet nauttinut Saint-Saënsin Joutsenesta, niin olet nauttinut siitä suunnilleen samoista syistä kuin minä nautin Ravelin g-duuripianokonserton adagio assaista, joka nyt vaan on absoluuttisesti ja kiistatta arvokkaampi kuin konserton aloittava tai lopettava osa, joissa keskitytään enemmän sorminäppäryyteen, dramaattisiin efekteihin ja muotorakenteellisiin haasteisiin. Kunpa konsertot olisivat hiukan sinfonisempia, että musiikki eläisi ehyempänä kokonaisuutena, ja kunpa sinfoniat olisivat vähemmän nokkelia! Nokkeluus helposti tuhoaa välittömän syvällisyyden. Löytyisiköhän jostain oikein nätti sinfonia piccola pianolle ja orkesterille...

Kepeä ja keveä toki tarkoittavat alun alkaen ja perinteisesti jokseenkin samaa asiaa, mutta musiikin yhteydessä keveys liitetään kevyeen musiikkiin ja kepeä taas on vain piirre, eikä vielä laatua tai intesiteettiä arvottava tekijä. Elikkä siis keveyden ja kepeyden erottaminen on tärkeää vain, jottei Eine Kleineä pidettäisi kevyenä musiikkina, kepeää se kyllä on, mutta klassista musiikkia. Toisaalta populaarimusiikin eli kevyen saralla on tosiaan ne huiput, loistavat tekijät ja teokset. Harvat mutta silti, siellä ne on.

eliminoikaa sana "on" tästä keskustelusta, niin aletaan päästäkin jo johonkin...

1.Satie
2.E.J.Rautavaara
3.Rachmaninov
4.Sibelius
5.Debussy
(6).Chopin (pakko mainita)
 
Jos nyt ketään muuta kun itteäni omat top -listat kiinnostaa. :) Hauska näitä on kuitenkin aina miettiä. Joka kerta yhtä vaikeeta.