Klassinen ›

Tuosta allaolevasta linkistä voi kuunnella eräänlaisen mokan ... konsertti joka radioitiin ja on vielä netissä kuultavana kolme viikkoa. Koko hoito spiikkeineen päivineen puoli sävelaskelta ylävireessa ja samassa suhteessa tempot on vajaat 9% yläkanttiin.
 
http://areena.yle.fi/audio/437395
 
EDIT: Äänityspuolen kupru siis tämä ... jos niitä voi laskea mokiksi tän ketjun tarkoittamassa mielessä.

Satiainen: Nyt kertokaas kuka oli se sellisti jonka levyillä kuuli, kun herran piippu kolisi vasten soitintaan?
 
Sen täytyy olla Pablo Casals! Missä äänityksessä sen kuulee?

Kitaraopettaja sanoi sen kuuluvan useammalla äänitteellä. En nyt itse osaa oikein sanoa.

Tähän on oikeastaan yllättävän hankala vastata ja osoittaa jokin tietty levytys. Nuorempana olisin ollut innolla tämän otsikon alla mollaamassa joitakin levytyksiä, joille oli päätynyt mielestäni aivan vääriä tulkitsijoita (tyyliin Boulez johtamassa 1700-/1800-luvun saksalais-itävaltalaista musiikkia), mutta nyt vanhemmiten huomaa muuttuneensa vähän ymmärtäväisemmäksi. Jotkin levytykset kolahtavat itselle selvästi paremmin kuin jotkin toiset ja tuntuu että noista "huonommista" levytyksistä ei oikein välity jonkun teoksen loistavuus, mutta enpä niitä mitenkään "levytysmokiksi" menisi listaamaan. Toiset vain ovat onnistuneet paremmin tavoittamaan teoksen jujun.
 
Mikä sitten voisi olla äänitys-/levytysmoka?
 
- Hälyäänet? Ainakin livelevytyksissähän nämä ovat sääntö eivätkä poikkeus. Monenlaisessa konsertissa itsekin soittaneena oikeastaan sanoisinkin, että jos yleisön hälyä ei yhtään kuuluisi, oudoltahan se tuntuisi. Mihin yleisö on kadonnut? Jos pianissimon aikana ei kuulu yhtään yskäisyä yleisöstä, orkesterin pianissimossa on liian vähän p-kirjaimia!
Ehkä vähemmän tunnettu fakta on, että optimaalisessa studioympäristössäkin itse kapellimestari ja orkesteri (ja kuoro, jos sellainen mukana) vasta sitä mölyä aiheuttavatkin. Kääntävät lehtiä äänekkäästi (erityisesti jos monen soittajan on vaihdettava sivua samanaikaisesti "vauhdissa" eli kesken soiton eikä taukotahdeilla), yskiskelevät, tuhisevat, huutavat, kiroilevat, tönivät telineitä, laskevat soittimen äänekkäästi maahan, puhaltavat räkää ulos puhaltimistaan jne. Näitä voidaan suitsia jo äänitysvaiheessa mikkien sijoittelulla ja tarvittaessa uusintaotoksilla, sekä miksausvaiheessa vielä edelleen, mutta silti niitä usein kuulee ainakin kuulokkeilla vaikka ei ehkä stereokajareista. Yksi tyypillinen esimerkki jossa itse olen ollut mukana tuli kun ykkösiskun kenraalipaussille tuli mojova napsaus - kapellimestari löi ykkösen varmuuden vuoksi niin selvästi että osui nuottitelineeseen.
Optimaalisia studioympäristöjäkään ei hirveästi ole. Takavuosina (1990-luku) puhuttiin, että esim. koko Pariisista löytyi tasan yksi studio, jossa liikenteen äänet eivät häirinneet merkittävästi. Muissa studioissa äänitysten teko onnistui parhaiten yöllä, kun liikennettä oli vähemmän.
 
- Varsinaiset soitto-/laulumokat? Studiolevytyksissähän näitä paikkaillaan uusintaotoilla, ja ääritapauksessalopputulos on monesta äänityksestä leikelty karmea sillisalaatti, jossa pitkistä linjoista ja fraseerauksesta ei löydy enää jälkeäkään. Pahimmillaan "nauhanvaihdokset" kuuluvat selvästi orkesterisoinnin selvänä muutoksena. Yksittäiset nuotit ovat teknisesti hyvin kohdallaan, mutta levytys ei silti kokonaisuutena kuulosta kovin aidolta eikä edes hyvältä.
Livelevytyksiäkin tohtoroidaan joskus jälkikäteen, mutta ei säännönmukaisesti eikä niin radikaalisti. Tästä tietysti se hyöty, että pitkät linjat ja kokonaisvaikutelma säilyvät, ja sitten se haitta, että levyltä kuuluu myös, kun joku soittaja soittaa väärän äänen tai missaa sisääntulon, tai kun kaikki soittajat eivät osu "maaliin" samanaikaisesti, tai kun jokin soitinsektio soittaa keskenään täysin epävireisesti, tai kun eri sektioilla on eri käsitys siitä missä tahdissa ollaan menossa, tai kun sooloinstrumentin soittaja kiksaa näyttävästi jonkin hankalan nuotin jne jne. Kyllähän noita löytyy jossain määrin varmaan jokaiselta livelevyltä, mutta ne antaa helpommin anteeksi, kun kokonaisuus on vakuuttavasti hanskassa.
 
- Tulkinnalliset mokat? Tätä on kaikkein hankalin arvioida. Kuten tuolla edellä jo vähän vihjasin, minusta Pierre Boulez johtamassa wieniläisklassista on yhtä taidokas kuin raivohullu norsu posliinikaupassa, mutta jonkun toisen mielestä taas hänen tulkintansa on uudistuksellinen ja raikas ja avaa aivan uusia näkökulmia pölyttyneisiin klassikoihin.
Eri tulkintojen ansioista voitaisiin täällä vääntää peistä vaikka kuinka kauan, mutta vaikeampi sanoa, mikä leiri on oikeassa. Period performance vs radikaali uudistuksellisuus vs vaikka kuinka monta muuta linjanvetoa.
 
Oikeasti kaikilla mittareilla huonoja klassisia levytyksiä taitavat olla lähinnä Florence Foster Jenkinsin levytykset ja Portsmouth Symphony Orchestran levytykset. Mutta niilläkin on vankka fanikuntansa. Sanoihan Leonard Bernsteinkin, että Porstmouth SO:n tulkinta Wilhelm Tell -alkusoitosta pysyvästi mullisti hänen ajattelunsa koko teoksesta. Tulkitkoon kukin sen kehuksi tai moitteeksi miten tahtoo. ;)

LesPaul70:
Mikä sitten voisi olla äänitys-/levytysmoka?...
- Varsinaiset soitto-/laulumokat? Studiolevytyksissähän näitä paikkaillaan uusintaotoilla, ja ääritapauksessalopputulos on monesta äänityksestä leikelty karmea sillisalaatti, jossa pitkistä linjoista ja fraseerauksesta ei löydy enää jälkeäkään. Pahimmillaan "nauhanvaihdokset" kuuluvat selvästi orkesterisoinnin selvänä muutoksena.
 
Olisikohan tuollaisesta kyse Anne-Sofie Mutterin levytyksessä Sarasaten Zigeunerweisenista (EMI, 1995)? Yhdessä kohtaa viulu heittelehtii stereokuvassa sivusuunnassa. Kaiutinkuuntelussa sitä tuskin huomaa, mutta kuulokkeilla kuunnellen efekti on dramaattinen, kuin metrin loikka edestakaisin. Ehkä tässä oli liitetty eri ottoja, eikä Anne-Sofie soittanut aivan samassa kohtaa eri otoissa.

Ai niin, lisäänpä vielä yhden kategorian edelliseen viestiini:
 
Väärä instrumentti
 
Joskus jonkin soittimen stemma (erityisesti orkesterimusiikissa) soitetaan eri soittimella kuin mitä säveltäjä on alun perin partituuriin kirjoittanut. Tälle voi usein olla erittäin hyviä perusteita, esim. soitin, jolle alun perin on kirjoitettu, on poistunut yleisestä käytöstä jo vuosisatoja sitten (ja sen tilalla käytetään nykyään soitinta x, joka on teknisesti paljon parempi), tai vaikkapa yksinkertaisesti se, että tarkoitettua soitinta ei satu löytymään orkesterin arsenaalista ja sen hankkiminen/vuokraaminen (+mahdollisesti sitä osaavan soittajan palkkaaminen) tulisi liian kalliiksi ja/tai ei onnistuisi halutussa aikataulussa. Joskus kapellimestari voi myös tietoisesti päättää jättää pois tai korvata jonkin soittimen esim. sen takia, että partsikkaan kirjoitettu soitin ei miellytä häntä (laskettakoon kapun tulkinnalliseksi vapaudeksi) tai se on liian hentoääninen orkesteribalanssien kannalta. Monet nykysoittimet (erityisesti puhaltimet) ovat äänekkäämpiä kuin vanhemmat soittimet ja täyden sinfoniaorkesterin volyymitaso on muutenkin radikaalisti noussut Mozartin ja Haydnin päivistä etenkin hevimmän vaskiosaston myötä (minkä seurauksena myös jousistoa on vahvistettu balanssin takia).
Tästä päästäänkin vielä yhteen orkesterisoittimiin liittyvään huomionarvoiseen seikkaan: monet nykyorkesterin soittimet ovat todellakin teknisesti erilaisia kuin samannimiset soittimet, joille teokset on alun perin kirjoitettu. Nykyversiot voivat olla monipuolisempia ja/tai helpompia soittaa kuin historialliset vastineensa, mutta niiden soundi on myös erilainen. Tämän takia jotkut preferoivatkin ns. periodiesityksiä, joissa pyritään toistamaan koko teos mahdollisimman tarkasti sellaisena kuin säveltäjän aikalaiset sen kuulivat. Tempot, orkesterin viritys, soittimet, tulkintatyyli jne. valitaan mahdollisimman tarkasti sen mukaan mitä aikakauden esityskäytännöstä tiedetään. Jotta homma toimisi, on oleellista, että *kaikki* soittimet korvataan mahdollisimman tarkasti aikalaissoittimilla, vaikka erot eivät tuntuisi kovin isoilta. Harmi vain, että koska kuulijoiden korvia ja tajuntaa ei voi saman tien vaihtaa aikalaisten vastaaviin, menee se kokemuksellinen osa hukkaan.
Mutta yhtä lailla hyvinhän nuo orkesterimusiikin klassikot jytäävät modernillakin orkesterisoundilla, ainakin nykykuulijoiden korviin (joidenkin sellaisten korviin jopa paremmin kuin period performancet). Eli vähän makuasia tämäkin. Itse huomaan tykkääväni yhtä lailla Beethovenin sinfonioiden periodiesityksistä kuin myös modernimmista "myöhäisromanttisista" esityksistä. Toisaalta taas en oikein jaksa innostua pianolla soitetusta Bachista, vaikka kuinka hyvin soitettaisiin. Jollei cembaloa löydy, niin vetäkööt sitten vaikka uruilla tai luutulla, niin kolahtaa heti paljon paremmin.
Myöskään sellaisista hybridiesityksistä en oikein innostu, joissa on äänenvärin vuoksi jokin hassu yksittäinen instrumentti korvattu periodisoittimella, mutta muuten vedetään moderneilla soittimilla ja moderniin tyyliin. Jos halutaan periodiesitys, niin tehdään sitten homma kunnolla ja loppuun asti!
 
Lasken tähän "väärä instrumentti" -kategoriaan vielä myös ääni-instrumentin eli sellaiset tapaukset, joissa on pistetty esim. mezzosopraano puhtaaseen sopraanorooliin tai baritoni syvään bassorooliin. Näitä löytyy vaikka kuinka paljon vokaalimusiikista. Joskus tälläkään ei ole niin hirveästi väliä, kun laulajien äänityypit on toisinaan ilmoitettu alun perinkin vain suuntaa-antavasti. Mutta silloin kun joku Jose van Dam laulaa Sarastron roolin, niin kyllä siinä selvästi jotain on pielessä/jää puuttumaan, vaikka oman äänityyppinsä laulajana Jose van Dam onkin erinomainen.

Eräällä uudella suomalaisella urkulevyllä on häivytys jokaisen kappaleen ja kappaleen osan (!) välissä. Edes jälkikaiun sammumista ei ole maltettu odottaa vaan on käännetty hanat kiinni. Tuntuu aika hassulta kun tuntuu siltä kuin koko kirkko häviäisi aina hetkeksi ympäriltä kun kipale tai osa vaihtuu. Kun lisäksi ääni on melkoisen repivä (en meinannut tunnistaa edes tuttuja kappaleita aluksi) on levy jäänyt hyllyn täytteeksi.
 
Lisäksi ihmetytti se, että missään levykannessa tai vihkosessa ei ole raitanumerointia. Lista biiseistä on kahteen kertaan, mutta ällätikulla pitäisi laskea monesko raita mikäkin luultavasti on. Onneksi ei tarvitse, kun ei tee mieli kuunnella. Luulisi kuitenkin että 25 vuoden aikana olisi CD-levykansien ergonomia vakiintunut, eli raitalista sekä takakanteen että vihkon ekalle aukeamalle...
 
Tämä viimeinen jupina ei oikeastaan ole äänitysmoka vaan äänitemoka.

En ole pitänyt näistä kirjaa, mutta kun on noi hifisysteemit tullut kuulokekuunteluun hankittua, niin enemmän on alkanut erottaa pieniä kupruja levyillä. Harmittomimmat mokat on pieniä editointimokia: kun osasista kootaan, niin välillä äänet on leikattu, ennen kuin jälkikaiku on ehtinyt täysin loppua.
 
Ehkä raivostuttavin kokemus oli jossain Accordin julkaisemassa levyssä (olisikohan ollut joku Michael Levinasin levyistä). Tuli tunne, että levy olisi äänitetty vähintäänkin ikkunat auki, kun olin kuulevinani taustalla auton tööttäyksen - ja jopa linnunlaulua! Myös joissakin kirkossa äänitetyissä levytyksissä olen kuullut ulko-oven avautuvan ja etäistä keskustelua. Soittajan yskimisen jättäminen studiolevylle on myös aika ihmeellistä.
 
Ja kaikki edellä mainittu on ollut ei-livelevyillä, joiden olettaisi levymerkin tuntien olevan korkealaatuisia.

anttipi: Ja kaikki edellä mainittu on ollut ei-livelevyillä, joiden olettaisi levymerkin tuntien olevan korkealaatuisia.
 
Jotkut kirkot on semmosia, ettei ulkopuolista melua voi kokonaan vaimentaa

sub zero: Jotkut kirkot on semmosia, ettei ulkopuolista melua voi kokonaan vaimentaa
 
Toki, mutta jos selvästi kuulee, että esim. kirkon ovi avataan ja kaksi tyyppiä juttelee, voidaan kysyä, olisiko kannattanut sisällyttää tuotantobudjettiin portsarin palkka. :)
 
Harvoin noi kuuntelukokemusta haittaa, ellei sitten ala hifinatsiksi.

anttipi: Toki, mutta jos selvästi kuulee, että esim. kirkon ovi avataan ja kaksi tyyppiä juttelee, voidaan kysyä, olisiko kannattanut sisällyttää tuotantobudjettiin portsarin palkka. :)
 
Harvoin noi kuuntelukokemusta haittaa, ellei sitten ala hifinatsiksi.
 
Voisi melkein perustaa toisen ketjun otsikolla "karmeimmat livekonserttimokat", tuli nimittäin mieleen hieman off topicina taannoinen matkamme Petroskoihin, jossa esitimme erästä Ilkka Kuusiston pienoisoopperaa. Esitys oli hienossa vanhassa oopperatalossa, jossa kesken ensimmäisen näytöksen alkoi yhtäkkiä hirveä meteli; kuulosti siinä soiton lomassa siltä kuin radio olisi laitettu salissa helkkarin lujalle kesken kaiken. Muutaman tovin häirikköä kuumeisesti etsittyään porukkamme suomalainen ääni- ja valomies löysi joukon talon henkilökunnan jäseniä, jotka olivat päättäneet alkaa testata hälytysjärjestelmän toimivuutta. Kesken oopperaesityksen! Vain Venäjällä.

sellisti: Voisi melkein perustaa toisen ketjun otsikolla "karmeimmat livekonserttimokat",
 
Tuomas-orkesterissa (Treen Tuomas-messussa) kerran lähdettiin vahingossa soittamaan yhtä biisiä tuplatempossa. No, lyhyen intron ja kuoron mukaantulon välissä johtaja löi soiton sekunniksi poikki ja jatkettiin oikeassa tempossa. Kukaan yleisössä ollut tuttu ei kyllä edes huomannut koko asiaa. Ois muuten varmaan ollut kuorolaisille hauskaa laulaa tuplatempossa ;)

Ääni Glenn Gouldin mölinöille. Niitä ei vaan kestä ja siinä menee samalla iso kasa loistavasti soitettua musiikkia sivu suun!

Olen löytänyt pari levyä joissa on Jukka Linkolan musiikkia.