Rock, pop, alternative ›

Onkohan mitään muuta musiikkityyliä käännelty ja väännelty yhtä paljon kuin 'emoa' viimeisten vuosien aikana? Melkein kaikkea "melkein raskasta ja melodista" myydään nykyään emona, joten ei ihmekään kun kukaan ei oikeasti osaa sanoa mitä se tarkoittaa, ja bändejä kuten Sum 41 ja Blink 182 laitetaan kyseisen genren alle. Mä kuuntelen aika monia noista bändeistä mitä tässä on mainittu ja kutsun niitä itsekin emoksi, mutta aika kaukana se on siitä mitä ne OIKEAT college-rokkarit ja hardcore-diggarit on muinoin emoksi kutsuneet. :)
 
Emo syntyi joskus 1980-luvun alkupuolella pian hardcoren jälkeen, kun nössöt jotka pitivät hardcoren emotionaalisesta puolesta eivät kuitenkaan sopeutuneet melko väkivaltaiseen tough guy -meininkiin. Ensimmäiset emoksi kutsutut bändit kuulostikin melko samalta kuin silloiset hc-bändit. Esimerkkeinä vaikka Minor Threat, Rites of Spring, Embrace, Heroin jne. Sieltä ajoilta on myös syntynyt tuo emocore-termi, kun musiikin juuret olivat niin syvällä hardcore-kulttuurissa.
 
Vuosi pari myöhemmin tuli ensimmäinen "oikea" aalto emobändejä, kuten Indian Summer, Hoover, Still Life jne. Nämä bändit tekivät sitä huutamis/rääkymis-juttua ensimmäisen kerran, joka erosi tosi paljon silloisesta hardcore/punk-meiningeistä ja ensimmäistä kertaa emolla oli oma soundinsa ja kuuntelijakuntansa. Kun Asiantuntijat sanoo
että emo kuoli jo 90-luvun alkupuolella, ne puhuu näistä bändeistä.
 
Monet 80-luvun alkupuolella emoa soittaneet bändit lähtivät täysin eri suuntaan, jotkut soitti hardcorea (Heroin) ja jotkut jotain grindin tapaista hyvinkin brutaalia meininkiä (Mohinder).
Still Life taitaa olla ainoa 80-luvun bändeistä joka vielä jossain määrin aktiivisesti tekee musiikkia, Fugazinkin sanotaan olevan hengissä mutta kuka tietää. Muita bändejä löytää käytettyinä vinyyleinä tai netistä mp3-muodossa.
 
Emo-skenen rippeet jäikin sitten ensimmäiseksi (joidenkin mielestä hyvin valitettavasti) indietä julkaisevien levy-yhtiöiden käsiin, eikä hardcore-lafkoille kuten olisi odottanut (ja monet myös toivoneet). Yhtiöt kuten Jade Tree ja Saddle Creek ja bändit kuten Sunny Day Real Estate, The Get-up Kids ja Christie Front Drive vastasivat julkaisuista, ja ovat myös aika pitkälti vastuussa siitä mitä yleisesti nykyään emoksi kutsutaan.
 
"Oikea" emo nosti päätään "oikeissa" piireissä emoviolencen muodossa. Grindcore oli silloin suuri vaikuttaja kuten myös metallisemmat bändit Neurosiksen ja Convergen malliin. Vokaalit rääyttiin ja tunteelliset riffit soitettiin käsittämättömällä nopeudella. Union of Uranus ja Reversal of Man oli varmaan suosituimpia. Tämän kaltaisia bändejä löytyy vielä nykyisinkin, kuten vaikka Hassan i Sabbah. Myös monet grindcore-bändit on hakeneet vaikutteita emon puolelta, esimerkkeinä Discordance Axis ja Daughters. Monet nyky-emosta pitävistä saattavat pitää myös näistä melko brutaaleistakin bändeistä, sillä vokalisoinnissa on paljon samankaltaisuuksia vaikka taustapauke onkin toista luokkaa.
 
Lähimpänä "oikeata emoa" 90-luvun puolivälin jälkeen olivat bändit kuten Saetia ja Portrait, joiden tyyliä kutsuttiin silloin "screamoksi", termi joka tulee esille nykyäänkin hyvin usein ja jota MINUNKIN mielestäni käytetään joskus väärin. :) Samankaltaisia bändejä on nykyisin melko paljon, viimeisinpänä melko suurtakin kulttisuosiota nauttiva Circle Takes the Square.
 
Post-emo-indie-rock-whatever on edelleenkin hyvin suosittua. Deep Elm, Jade Tree, Saddle Creek jne. julkaisee jatkuvasti uusia levyjä (Appleseed Cast, Cursive, The Weakerthans jne.).
 
Aikaisemmin mainittu http://www.fourfa.com/ kertoo tarkemmin historiasta ja tarjoaa huomattavasti enemmän bändejä, jos niihin haluaa tutustua. Nykyteknologian avulla niitäkin on jo melko helppo löytää kaiuttimiin asti.
 
Loppujen lopuksi: jos joku väittää kuuntelevansa emoa, ei voi varmaksi sanoa mitä hän itseasiassa kuuntelee. Koko genreluokittelun pointtina on että yhden skenen musiikki voitaisin helposti ynnätä yhden sanan alle, emo ei tätä enää valitettavasti tee.
 
Mä kylläkin väitän kuuntelevani emoa, ja kuten jo aikaisemmin sanoin, musiikkimakuni käsittää aika monta niistä bändeistä mitä näissä viesteissä on jo aikaisemmin mainittu, mutta myös muutamia "oikeita" emobändejä. Alkuperäinen syy kuitenkin kyseisen sanan historiaan tutustumiseen on ollut se, että voi tarvittaessa bitchslapata jotain puritanistia joka tulee väittämään mulle että mä en tiedä mitä mä kuuntelen. But I know my stuff too, fucker! Tehkää tekin siis samoin. :)
 

 
EDIT: melko spontaanin kirjoittamisen synnyttämien hassuilujen korjausta.