Muusikoiden.net
29.03.2024
 

Rock, pop, alternative »

Keskustelualueet | Lisää kirjoitus aiheeseen | HakuSäännöt & Ohjeet | FAQ | Kirjaudu sisään | Rekisteröidy

Aihe: Hauku oma suosikkisi!
1 2 3 4 5 6 7 8
velipesonen
03.07.2009 14:23:34 (muokattu 03.07.2009 14:42:25)
Musiikkinäyte       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Tässä ketjussa itse kunkin on mahdollisuus haukkua oma suosikkinsa. Huijausta ei sallita! Eli siis on lupa haukkua vain sitä mistä todella paljon itse pitää.
 
Tämä hipoo M-netin sääntöjen rajoja, mutta pyydän kaikkia huomioimaan että ketju on ehdottoman LEIKKIMIELINEN ja kirjallisia arvoja peittelemättömästi tavoitteleva. Aloitan itse haukkumalla suuren suosikkini The Who -yhtyeen:
 
The Who on neljän länsilontoolaisen jalkapallojuntin puolihuligaanin muodostama juopottelusta ja häiriköinnistä tunnettu ns. musiikkia esittävä yhtye, jonka suurimmat ansiot ovat ehdottomasti pyrotekniikan alueella. Yhtyeen täydelliseen sekasortoon huipentuvia "esityksiä" voisi teatterimielessä kehuakin, elleivät ne olisi niin täydellisen amatöörimäisesti ja nolostuttavan tökerösti toteutettuja.
 
Porukan johtajana esiintyvä epävireistä sähkökitaraa vinguttava P. Townshend on säveltänyt suurimman osan yhtyeen esittämästä materiaalista, jonka kuvaamiseen perinteiset musiikkitermit ovat täysin ylimitoitettuja. Neljä miestä saa esiintymislavalla aikaiseksi lähinnä sarjan erilaisia sähköisiä hälyääniä jotka paikoitellen kuuluvat yhdessä tai erikseen. Laulusolisti R. Daltrey karjuu olemattoman äänensä tärviölle julistaessaan mikrofonin kautta lapsellisia loruilujaan joita tekijänoikeudellisista syistä on pakko kutsua sanoituksiksi. Yhtyeen rumpali ja sähköbasisti saavat soittimillaan aikaan jatkuvan kumisevan ja pörisevän hälinämaton, jonka säestyksellä Townshend ja Daltrey esittävät ilmeisesti japanilaisesta kabuki-teatterista vaikutteensa ammentavat voimisteluliikkeensä, joiden sivutuotteena syntyy ärsyttävä ääni.
 
Kuuntelukelvoton on ainoa normaalikielinen termi, jolla tätä yhtyettä voi kuvailla. Voi tietenkin olla yhteiskuntarauhan kannalta hyödyllistä, että levottomuudestaan kuuluilla Shepherd's Bushin huligaaneilla on jotain etäisesti taidetta muistuttavaa, mihin samastua.
 
-J
03.07.2009 15:11:27
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Peer Günt
 
Kolme finninaamaista kouvolalaista huonoryhtistä hyypiötä ryhtyivät 70-luvun lopulla leikkimään rockmusiikkia. Kunhan rumpali oli vain saanut vaihdettua rumpusettinä käyttämänsä lommoiset kurkkutölkit edes etäisesti instrumentteja muistuttaviin oli tämä vielä ensisuudelmaakin kokematon meikkiä käyttävä luuserijengi kuola suupielestä valuen lähettämässä kovettuneeseen pornolehden kanteen käärittyä 'demonauhaa' suomirockin SM -kisoihin.
 
En tiedä mikä vittu tuomaristoa vaivasi, mutta kyseinen umpihumalainen ördääjäjoukko - jota kilpailun hengen vuoksi bändiksi kutsuttiinkin - onnistui voittamaan kilpailun jonkinlaisella säälittävällä kitara - symbaali -illuusiollaan josta itse Uri Gellerkin menisi hämilleen.
Eipähän ollut PG:n kuuntelijoillakaan kaikki muumit laaksossa, sillä sankoin joukoin jonotti kansa kera suurien summien yhtyeen älppäreistä joissa laulettiin bensaa kuluttavien amerikan letukoiden takapenkeistä, lihavista naisista sekä estottomasta viinan ja lääkkeiden sekakäytöstä. ONPAHAN OMAPERÄISTÄ!!
 
Hitaat olivat bändin jäsentenkin aivolohkot tajutakseen ettei moista renkutusta voinut musiikiksi kutsua. Lopulta totuus valkeni ja bändin rumpu- ja basso*tirsk*taiteilijat ratkesivat sen äärellä ryyppäämään musiikkinsa lyriikoiden viitoittamaa tietä kulkien.
No se kitaristi - mikä lie liimapöhö nisti - se se vasta pöljä jätkä oli.
Hänelle ei vieläkään valjennut tosiasia, kuinka ala-arvoista paskaa heidän pumppunsa maailmalle työnsikään! Kaikessa viisaudessaan tämä herra 'orkestein taiteellinen johtaja' antoi rumpalille ja basistille kengän kuvaa persuksille ja rekrytoi bändiin uudet kaverit. Ties mistä hullujenhuoneelta kaverit olivat löytyneet taputtelemasta omaa kakkaansa pehmustetun huoneen lattialta...
 
No niin ja ei nyt saatana!! Nyt niitä on sitten kolme liimapöhöä nistiä kiertämässä ympäri Suomea ja laulamassa edelleen niistä amerikan letukoiden takapenkeistä sun muista viskiä kittaavista lortoista. JA UUTTA LEVYÄ PUKKAA MELKEIN JOKA VUOSI!!
 
Sanokaa minun sanoneen: Peer Günt on lähes yhtä mittava katastrofi kuin Remu Aaltosen edesottamukset suomalaiselle rockmusiikille!
 
Mikä ihme teitä hevareita vaivaa?
Araminta
03.07.2009 15:26:53
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Stooges nyt vaan on niin paska.
 
Turhaa hukata monta sanaa niin onnettoman räpeltäjäpoppoon edesottamuksille, mutta sanonpahan vaan, ettei paljoa huonompaa comboa ole tällä planeetalla nähty.
 
Ron Asheton ei vaan osaa soittaa ja sitten yrittää peitellä nolouttaan "luovuudella". Iggy ei osaa laulaa, ei myöskään tanssia, on liian laiha eikä käy parturissa. Ruma kuin perkele. Niistä muista nyt ei viitsi sanoa mitään.

"Search and Destroy" on aivan helvetin huono biisi. Tekotaiteellista paskaa. On jäänyt sekä anaali- että oraalivaihe "soittajilla" päälle.

Ei muuta. Menenkin tästä vetämään vessanpöntöstä alas kaikki Stooges-levyni, pistää niin vihaksi.
 
"Emily tries but misunderstands"
Cimble
03.07.2009 15:56:45 (muokattu 09.07.2009 18:32:32)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Ei mulla nykyään ole suosikkeja, mutta suht tuttukin bändi tämä: ;)
 
Nykyäänkin lähes kokonaan kuopiolaista Tarot-yhtyettä sanotaan suomimetallin uranuurtajaksi ja pioneeriksi. Sitkeä se onkin, jos katsotaan millä eväillä tämä noin 25-vuotias bändi on kasassa vielä vuonna 2009. Tämä suoraviivaista heavyrockia nuoruuden mauttomalla innolla huiskinut ja närästystä ulkoisella olemuksellaan aiheuttanut, sekä tavallista työtä vieroksunut porukka nousi pieneen tietoisuuteen debyyttialbumillaan 1986. Mainittakoon, että tuolloin Kirka oli bändistä innoissaan ja markkinoi heitä ymmärtämättömyyttään levy-yhtiölle. Shit happened ja heidät jopa kelpuutettiin visuaalisen suuruudenhulluutensa takia piristykseksi Hittimittari-ohjelmaan. Bändillä oli nimittäin alkutaipaleella tapana kasata tarpeettoman isot vahvistinvuoret lavalle, vaikka asiaan perehtyneet tiesivät homman onnistuvan käytännössä myös yksillä normaaleilla laitteilla per soittaja. Myös jättimäiset osat sisältävä rumpusetti erikoisrakennettiin järjettömän epäkäytännölliseksi ja mahdottomaksi saundeiltaan.
 
Lisäksi miehet pukeutuivat naurettavasti ja käsittelivät pitkät hiuksensa todella huomiota herättävästi pystyyn. Pojat myöskin alkoivat jo varhaisessa vaiheessa peitellä savolaisuuttaan ja muokkasivat puhetyylinsäkin etelä-suomalaisemmaksi. Muutenkin heidän tienään oli selkeästi pelkkä wanna be-rocktähteys. Bändin ainoaksi meriitiksi 80-luvulta jäikin se, että itse Metallica halusi lainata Tarotin vahvistinvuorta vuoden 1986 Saapasjalkarockiin.
 
Toisen albumin työstövaiheissa tulikin sitten odotettu todellisuus vastaan. Levy-yhtiö yritti saada miesten päät kääntymään ns. järkevämmälle musiikille, mutta itsepäiset ja ylimieliset heavymuusikot pitivät päänsä. Siitä seurasikin vuoden 1988 floppilevyn mainingeissa ero levy-yhtiön kanssa ja pelkkiä enemmän tai vähemmän satunnaisia keikkoja. Mainittakoon, että näissä ongelmissa toinen kitaristi feidautui pois ja tilalle saatiin huijattua nuoruuttaan kokematon kosketinsoittaja, joka vain halusi bändiin ymmärtämättömyyttään.
 
Vuosien tuhertamisen jälkeen bändi sai julkaistua kolmannen levynsä 1993, joka oli kieltämättä musiikillisesti kehittyneempi ja saunditkin olivat selkeät. Levyn myynti jäi kuitenkin odotetun vaatimattomaksi ja bändiläiset tekivät kaljarahaa saadakseen kaikenlaisia coverkeikkoja omissa projekteissaan. Ja olipa joku jopa oikeissa töissäkin. Kaikesta epätoivoisena bändi erehtyi tekemään ohutsaundisen ja sekavan ns. progelevyn vuonna 1995, jonka kakkoskiekkona oli Helsingin Tavastialla äänitetty 10-vuotisjuhla-liveveto vanhemman biisimateriaalin osalta. Japaniinkin tätä markkinoitiin, kun sinne uppoaa usein mikä vaan. Bändin yhteistyökumppani meni kuitenkin konkurssiin, eikä Tarot saanut heille kuuluvia rahoja koskaan noilta tiimoilta. Edes niitä vähiä, mitkä olisivat heille jääneet kaikkien muiden ottaessa oman osansa ko. tuuban esille saattamisesta.
 
Kaikkeen kyllästyneenä ja kaikenlaisten huonojen sattumien ärsyttämänä bändi julkaisi albumin For the Glory of Nothing 1998, mikä ei sekään myynyt järin huikeasti. Keikkoja tehtiin, jos jostain saatiin. Sitten taas nyhrättiin vuosia ja osa bändistä joutui tekemään ihan muita töitä, oikeita ihmisten töitä. Ja osa taas liittyi useampaankin bändiin saadakseen edes hiluja pinnalta.
 
2003 tuli vihainen ja suoraviivainen albumi Suffer Our Pleasures ja bändissä rakoili. Laulajabasisti Marco Hietala oli ollut kiertueilla toisen bändin kanssa lämmittelemässä Nightwishiä. Ja pikkuhiljaa tämä itseään kaupallistava ja rahasta sielunsa myynyt pummi oli hivuttautunut Nightwishiin. Omantunnon tuskista johtuen hän joutui vielä kuitenkin heittämään keikkoja myös isoveljensä ja muiden vanhojen Tarot-kavereidensa kanssa. Tässä vaiheessa metalli alkoi jo olla yleisesti muotia Suomessa, mikä mahdollisti näiden 80-luvulle jämähtäneiden hevareiden toiminnan edes jossain määrin.
 
Nightwish oli hyvin menestynyt jo 2006, mutta liian kiltti Marco joutui vieläkin esiintymään temperamenttisemman isoveljensä ja muiden jo unohdettujen bändikavereidensa kanssa, sekä alentumaan toistaiseksi uusimman Tarot-levyn julkaisuun. Ja nyt ansaitsematonta kulttisuosiota keski-ikäisten junttien keskuudessa nauttinut Tarot oli tullut kaupalliseksi. Levy meni Suomen Virallisen Listan sijalle viisi. Muutkin Tarot-muusikot alkoivat palvoa kaupallista liukuhihnatuotantoa ja markkinakrääsä-pelleilyä pienistä korvauksista. Ensimmäinen bändin DVD näki myös päivänvalon 2008 myyden odotuksiin nähden jopa kohtalaisesti. DVD:llä ei kuitenkaan nähty juuri muuta, kuin studiossa editoitu kotikaupungin keikka, hyväntekeväisyysveto tyhjälle jäähallille ja Hietalan veljesten haastattelu, jossa vain toinen puhui. Lisäksi puhe oli jaarittelua asioista, jotka bändiin vähänkin perehtynyt muutenkin tietää.
 
edit: Havainnollistus Tarot-jäsenten kaupallisesta rihkamapelleilystä, ja todiste siitä, että jokainen mahdollisesti saatava penni revitään pelleilemällä irti, kun musiikilliset taipumukset eivät siihen riitä.
urlhttp://www.suomalaistasisua.fi/etusivuurl/
 
Parempi vähän paskaa nurkissa, kuin puhdas helvetti...
velipesonen
03.07.2009 17:08:37
Musiikkinäyte       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Les Beatles - Le Grande Catastrophe
 
Vanha viisas Oswald Spengler ennakoi 1910-luvulla kirjoittamassaan teoksessa Länsimaiden perikato länsimaisen kulttuurin hekisen ytimen pikaista surkastumista ja yhteiskunnan muuttumista tyhjyyttään kumisevien valtarakenteiden ja -koneistojen ylläpitämäksi sivilisaatioksi. Tuskin Spenglerkään olisi osannut aavistaa, että jo kolmisenkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen läntistä maailmaa astui villitsemään ennennäkemätön mediailmiö, neljä nuorta englantilaismiestä jotka käyttivät itsestään epäkielistä nimikettä The Beatles. Mediailmiöstä Beatlesin kohdalla on järkevintä puhua siksi että musiikillisena ilmiönä heitä tuskin pitää kukaan.
 
Nämä amerikkalaisesta "rock"-musiikista ja saksalaisesta käyttödesignista ammentavat liverpoolilaiset tyhjäntoimittajat nousivat maineeseen etupäässä roskalehdistön harjoittaman ala-arvoisen kampanjoinnin ja kiihoituksen siivittäminä. Nuorisolle haluttiin myydä heidän ranskalaista sutenööriä muistuttava ulkoinen olemuksensa, ja äänitteensä jotka sisälsivät sähkösoittimilla ja rumpusetillä soitettua saksalaisten juomalaulujen orgastista parodiaa.
 
EMI oli keksinyt piruillessaan määrätä yhtyeen tuottajaksi joutavanpäiväisiä farssi- ja efektilevyjä tehtailleen musiikilliselle sivuraiteelle ajautuneen George Martinin siinä uskossa, ettei hän moisen räkäremmin kanssa saisi yhtiölle oleellista tuhoa aikaan. Ammattitaitoiset teknikot kyllä korjaisivat Martinin köpelöt ratkaisut. Beatlesin kohdalla tämäkin taisi jäädä pelkäksi haaveeksi sikäli kuin mokomasta kukaan välitti tosissaan edes haaveilla. Yhtiö pääsikin Martinista eroon vasta siedettyään häntä ja Beatleja yli viisi vuotta.
 
Lopulta jopa yhtye itse työlääntyi Martiniin ja järjesti viimeiseksi jääneelle levylleen projektipäälliköksi häiriintyneen amerikkalaisen, Harvey Philip Spectorin. Jokainen voi arvata että Spectorin aikaansaannos yhtyeen peräsimessä löi heiveröisyydessään laudalta jopa alittamattomana pidetyn Martinin.
 
Beatles on ehkä kaikkein mallikkain ja samalla surullisin ellei jopa varoittavin esimerkki siitä, kuinka tyhjänpäiväistä ja huonon maun läpeensä leimaamaa designia voidaan uudelleentuotteistaa myytäväksi musiikin nimikeellä.
 
Yhtyeen loppu oli juuri niin irvokas kuin odottaa saattoikin: Neljä ahneudessaan sokaistunutta epämuusikkoa käräjöimässä oikeudessa toisiaan vastaan samalla kun Beatles-tuotteita kauppaava liikemiesjoukko hyötyy yhä tänäkin päivänä yhdessä roskajournalistien kanssa luomastaan kuplasta, jonka puhkeamista mielenkiinnolla odotamme.
 
carnation
03.07.2009 18:44:38
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

80-luvun sateinen ja surullinen Manchester. Työtön New York Dolls- ja James Dean -fani Steven Patrick Morrissey päättää perustaa tyhjänpäiväisen indieyhtyeen luurankomaisen ystävänsä kitaristi Johnny Marrin kanssa. Mukaan haalittiin jostain kortteleiden syövereistä Andy Rourke ja Mike Joyce, joiden kasvoja tuskin kukaan enää edes muistaa. Kykenemättömiä minkäänlaiseen mielikuvituksekkaaseen ajatteluun yhtyeen nimeksi päätettiin valita The Smiths: kaikkihan me olemme pohjimmiltamme pieniä smithejä tai virtasia. Tästä aivoituksesta saamme kiittää myös nykyisen retro/indiebuumin nimihirviöitä The Sounds, The Strokes, The Libertines, you name it. Pääset NME:n kanteen ja olet kuukauden verran kuuminta hottia. Helvetin Morrissey, "you started something you couldn't finish."
 
Morrissey oli vinkuva, valittava... no, meinasin sanoa hintti, mutta tuskin Morrissey itsekään oli koskaan varma seksuaalisuudestaan, hän nimittäin haluaa tihkua mystiikkaa ja kiertää kaikki kiusalliset kysymykset koskien tätä arkaluontoista asiaa, jonka kylläkin pitäisi olla kaikille ihmisille ihan normaali asia. Mutta ei Morrisseylle, hän on salaperäinen ja me kaikki palvomme häntä. Niin, Morrisseyllä ei koskaan mennyt hyvin. Parhaimmillaankin kohtalaisesti. Olen aina pitänyt artisteista, jotka pukeutuvat silkkipaitaan, varastavat hiustyylinsä James Deanilta, pitävät nörttimäisiä silmälaseja, jollottavat aneemisesti kukkapuska takataskussa, rypevät itsesäälissä ja kritisoivat toisten ihmisten ruokailutottumuksia. Not. Räikeimpänä esimerkkinä tästä käy varsin ehdottomalla ja syyllistävällä nimellä varustettu Meat is Murder -lp. Eläimen hengen kohottaminen samanarvoiseksi kuin ihmishengen on suoranaista sentimentaalisuutta, eikä tällaiseen virhearvioon tulisi kenenkään sortua. Ei ole Morrissey tainnut koskaan syödä mehukasta pihviä kunnon lisukkeilla. Peukalon paksuinen hampurilaispihvi, pannulla tirisevä rasvainen pekoni, kebabin hekumallisen orgastinen tuoksu... mikä tässä on niin väärää? Meat is Murderia ennen ilmestyi kuitenkin ohutsoundinen ja päin helvettiä laulettu eponyymi debyyttialbumi. Uskomattomimpana esimerkkinä kappale This Charming Man. Oikeasti, kuka viitsii kuunnella tällaista julkisesti? Yksin kuunnellessakin jo hävettää.
 
Yhtyeen magnum opukseksi tituleerattu The Queen Is Dead on taas sen kokoluokan pläjäys peribrittiläisen kuivaa huumoria, ihmiselämän pituista yksinäisyyttä ja homoseksuaalisuuden vaikeutta, että levy kannattaa suosiolla ohittaa pelkällä olankohautuksella. Mainittakoon kuitenkin Johnny Marrin kitaratyöskentely kappaleessa Some Girls Are Bigger Than Others: sietämätöntä! Sekä Morrisseyn lyyriset aivopierut nimikkoraita Queen Is Deadissa. Eikö tällaiseen kuningashuoneen herjaukseen syyllistyvä maanpetturi pitäisi teloittaa?! Ei tainnut Margaret Thatcher oikein ymmärtää, millainen syöpä Englannissa tuolloin pesi.
 
Paremmat ajat olivat kuitenkin edessä, sillä yhtye veteli viimeisiään ja vuonna 1987 ilmestyi The Smithsien viimeiseksi jäänyt Strangeways, Here We Come, joka oli sitä samaa. Jos mahdollista, vieläkin kehnompana ja väsyneempänä. Kaiken summaa kappaleen nimi "Stop me if you think that you've heard this one before". Totisesti. Tämän flopin jälkeen joku sai päähänsä, että Morrisseyllä ja Marrilla olisi jotain merkitystä The Smithsien ulkopuolella. Joycea ja Rourkea kukaan ei edelleenkään muista. Itse asiassa, Marr ei ole saanut mitään merkityksellistä aikaan koskaan, The Smithsien jälkeenkin mies on tyytynyt luikauttelemaan jotain random kitaraosioita mm. Oasiksen, Billy Braggin ja Modest Mousen levyillä.
 
Setämäisesti läskistynyt ja harmaantunut Morrissey edelleen jaksaa kiertää maita ja mantuja silkkipaita lepattaen. Jotain miehen egoistisista ja narsistisista taipumuksista kertoo se, että jokaisen Moz-soololevyn kannessa on: tadaa, Morrissey itse! The Smiths-aikaan kansien kuvat haalittiin sentään muista lähteistä, nyt tuota turvonnutta has beeniä joutuu katselemaan aina kun uusi albumi jossain hipster-nettisaitin popup-ikkunoissa vilahtaa!
 
Kun nykyisyyttä katsoo historian varjossa, on The Smiths tehnyt varsinaisen karhunpalveluksen indie- ja brittipopille. Kaikenmaailman brettandersonit kuvittelevat olevansa pikkumozzereita ja bernardbutlerit ja noelgallagherit pikkumarreja. Myös sekalaiset emo-rokkaritkin ovat saaneet jostain päähänsä samaistua Morrisseyn emotionaaliseen, kärsivään ja monisyiseen hahmoon. Kokoelma-albumeitakin on tällä hetkellä olemassa 8 kpl, kun studioalbumeita vain 4. Tässäkin mielessä The Smithsin merkityksellisyys on yliarvioitu ja pahasti, mutta mitäpä nämä bisnesmiehet eivät elantonsa eteen tekisi. Vuonna 1996 Joyce, jonka naama ei edelleenkään jää mieleen, haastoi Morrisseyn ja Marrin oikeuteen tappelemaan maksamattomista rojalteista. Aikuiset miehet! Menisivät oikeisiin töihin, nyt tämä yhtye ei mitään muuta tehnyt kuin veti lokaan kokonaisen musiikkigenren: koskaan ennen pop-kitarointi ei ole kuulostanut näin karmealta tai pop-sanoitukset yhtä homoilta ja pinnallisilta.
 
"Silpomisia, saatanismia, fundamentalismia, moninaista kanibalismia, mielisaiden heiteelle jättöä. Sekoavaa höyrypäistä kapitalismin mätänevää loppua."
velipesonen
03.07.2009 19:52:09
Musiikkinäyte       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Mitäs hyvää Birminghamista tulee? Kysymys on yllättävä koska se on niin vaikea, varsinkin kun City taapertaa ja Villan huippuhetkiä muistelevat lähinnä arkeologit. Kaupunki syytää maailmaan motorisoituja kulkupelejä, joiden omistamisesta saa aivoverenvuodon.
 
Samoilla linjoilla jatkaa rhythm and blues -tanssiyhtye Black Sabbath, joka on luonut omaisuuden rauhallisten ja ketään häiritsemättömien ihmisten pelottelulla. Muuhun he eivät pysty. Yhtyeen kelmeä-ääninen solisti lauleskelee basistin, totta kai, kynäilemiä lauluntekstejä, joilla saisi apukoulun ainekirjoituksessa hylätyn arvosanan. Yhtyeen tavaramerkiksi on muodostunut kitaristin - älkää kysykö millä keinoin - instrumentistaan loihtima sekavan kaoottinen pommikonetta ja sumusireeniä muistuttava äänipaletti, jolla vasta varhaiseen ikään ehtineitä on varsin helppo halpahintaisesti säikytellä. Rumpupallilla istuva henkilö tuottaa konekiväärien ja tussahtelevien käsikranaattien ristitulta muistuttavan kuulovaikutelman.
 
Näillä karkeilla menetelmillä, jotka tuskin juolahtaisivat suurimman osan meistä mieleenkään, yhtye aivopesun tapaan suggeroi kuulijansa hankkimaan yhä lisää sekavia äänikollaasejaan tai ostamaan lipun ns. live-esiintymisiin, jotka muistuttavat ääriuskonnollista kiihotusta paitsi että ovat puisevampia ja dramaturgisesti köyhempiä. Musiikkikriitikoiden tavanomaisesti viljelemät peruskäsitteet pohjanoteeraus ja rimanalitus menettävät merkityksensä.
 
Jokainen insinööri tietää, että liikuttaessa hyvin lähellä nollaa on luotettavan mittaustuloksen saaminen aina vaikeaa. Black Sabbathin tapauksessa, kun musiikillinen ja kokonaistaiteellinen arvo lähenee nollaa aivan ilmiömäisellä tavalla, yhtyeen musiikin luonnehtimiseen tarvittava käsitteistö pitää luotettavan ja oikeansuuntaisen kuvauksen saamiseksi luoda uudelleen, koska vanhoilla ilmaisuilla ei päästä puusta pitkään. Yhtyeen musiikin arvoa voisikin verrata äänenvoimakkuuteen jonka yksittäinen hyönteisen siivenisku saa aikaan keskellä autiomaata silloin kun ei ole ketään kuulemassa.
 
velipesonen
03.07.2009 20:44:40 (muokattu 03.07.2009 20:48:03)
Musiikkinäyte       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Menestyksellä on kääntöpuolensa, hintansakin. Cambridgen kaupunki Lontoon koillispuolella on yliopistonsa ja muiden koulujensa vuoksi koko maailman arvostama. Cambridgen yliopiston voidaan sanoa säteilevän tiedon ja sivistyksen valoa kaikkialle. Kuitenkin myös lahjakkaisiin sukuihin ja perheisiin aika ajoin syntyy epäonnistujia. Kohtalon ivaa tosin lienee, että Cambridgen kohdalle näitä epäonnistumisia sattui samanaikaisesti kolme. Heidän nimensä ovat Barrett, Gilmour ja Waters.
 
Pelkästään vetelehtimisestä kiinnostuneet miehenalut tuhlasivat sukupolvien aikana heidän hyväkseen kertyneen henkisen pääoman ja mikä pahinta, onnistuivat synnyttämään vetelehtimisestä taiteen piiriin luettavan muoti-ilmiön, josta olemme saaneet viime vuosikymmenet kärsiä.
 
Barrett: Epäkypsä, deliirinen, huomionkipeä ja kommunikointikyvytön kitaran soittimekseen valinnut haihattelija. Gilmour: Kohtuuttoman mukavuudenhaluinen, veltto, ammottavia soittotaidollisia puutteitaan sähkötekniikalla kompensoiva keikari. Waters: Sairaalloisen yliherkkä, pakkomielteinen, masentavaa alatyylistä teatteria pelaava tyhjillä showtempuilla esiintymistään heikentävä huononpuoleinen basisti.
 
Soittokavereikseen nämä harhaanjohdetut saivat Nick Masonin ja Richard Wrightin, joista olisi paremmalla onnella voinut jotain tullakin. Nyt he tekivät elämäntyönsä osallistumalla epäonniseen projektiin nimeltä Pink Floyd. Barrett oli lapsellisuuksissaan keksinyt yhtyeelle, jos sitä nyt voi sellaiseksi edes hyvällä tahdolla kutsua, nimen yhdistämällä kahden amerikkalaismuusikon etunimet todennäköisesti siinä uskossa ettei tämä paljastuisi, mutta toisin kävi.
 
Esityksissään yhtye yhdistelee sanasokeaa mokellusta kömpelöön ääniteatteriin, joka on herättävinään mielikuvia mutta päin vastoin häivyttää entisetkin pois. Heidän musiikkinsa pohjimmaista puutteellisuutta alleviivaa heidän alituinen turvautumisensa ulkomusiikillisiin tehokeinoihin, jotka lapsekkuudessaan eivät ole niinkään huvittavia kuin naurettavia. Ihmiset ovat esimerkiksi maksaneet suuria summia rahaa päästäkseen konsertissa todistamaan sianmuotoisen ilmapallon lennättämistä jne.
 
Pohjakosketuksensa Pink Floyd saavutti The Dark Side of the Moon -levyllään, joka koostuu paljolti rumpujen soiton tylsäksi, ihmekös tuo, kokeneen Masonin epämääräisesti sikin sokin leikkelemistä magneettinauhanpätkistä, joilla kuullaan lyhyitä jaksoja esim. helikopterin ääntä ja ilmiselvästi päihtyneiden anonyymisti esiintyvien henkilöiden ruokottomia puheita. Konsertteihinsa orkesteri hankki valkokankaan, jolle heijastettiin useimiten sen äänilähteen kuvaa, josta nauhoitettu kaiuttimen kautta kuultava ääni kulloinkin oli peräisin. Jos yhtyeestä pitäisi jotain myönteistä yrittää sanoa, niin se on, että näin mielikuvituksettoman taide-elämyksen tuottaminen alkaa jo vaatia vähän mielikuvitusta.
 
Araminta
03.07.2009 20:53:06 (muokattu 04.07.2009 14:46:26)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Jos Sonic Youth olisi talo kiinteistönvälittäjän myyntilistalla, sitä kuvattaisiin sanoilla: "remontoijan unelma!"
 
Mutta koska se on bändi, sitä pidetään "kokeilevan" rockmusiikin airueena. Kokeilevuus, kuten kaikki tajuavat, merkitsee tässäkin vain sitä, ettei osata soittaa. Eikä laulaa. Noin monta samaa sukupuolta olevaa _noin_ lahjatonta hörhöä tietenkin on aika vaikea löytää, joten basistiksi oli otettava nainen.
 
Tämä joukko oli luultavasti vielä vessajonossa kun viritysmittareita jaettiin.
Luovuutta ja mielikuvitusta on saatu kyllä - sillä keikaroidaan sekä yritetään kiertää lahjattomuuden ja taidottomuuden ilmitulo.
 
Mutta synkimmälläkin pilvellä on kultareunus, ja jopa sitsontiaisella on tarkoitus tässä suuressa luomakunnassamme. Niin myös Sonic Youthilla: se tarjoaa oivan esikuvan ynnä alibin kaikille niille karismattomille vaihtoehtobändeille, jotka eivät osaa soittaa eivätkä tehdä biisejä. Kaikkia tällaisia tumpelojoukkoja yhdistää se, että ne jo ensimmäisissä haastatteluissaan ymmärtävät kertoa diggaavansa Sonic Youthia.
 
"Emily tries but misunderstands"
fuzz
03.07.2009 22:14:49 (muokattu 03.07.2009 22:16:22)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

AC/DC -bändi jonka nimikin on revitty leivänpaahtimen kyljestä.
 
Käsittämättömän yksinkertaisia rallatuksia, jotka kuka tahansa olisi voinut säveltää. Pojat eivät ilmeisesti ole oppineen kolmea sointua enempää. Ovat soittaneet samaa biisiä eri variaatioineen yli 30 vuotta ja vieläpä suurella kaupallisella menestyksellä.
 
Soolokitaristikaan ei ole ilmeisesti päässyt koulusta vielä koska hiippailee lavalla yhä, viisikymppisenä, koulupuvussa.
 
Laulajan "lauluääni" vaikuttaa olevan lähinnä vuosien viskinjuomisen ja tupakanpolton tulosta, kauheaa rääkymistä.
 
Tyypit ovat vieläpä niin lyhyitä, että eihän niitä edes konsertissa näe, muuten kuin isolta screeniltä.
 
elämän tarkoitus on 42
Rotuvaari
03.07.2009 22:35:24
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Yliopistobändit pitäisi kieltää lailla. Vai mitä sanotte Radioheadista. Vaihtoehtorock tarkoittaa bändin tapauksessa vaihtoehtoa myrkyn juonnille - mikä olisi toisaalta järkeävämpää kuin moisen jumituksen kuuntelu. Yhtyehän aloitti Nirvana-apinoinnilla, eikä suunta ole ollut tämän jälkeen kuin alaspäin. Hei! Tehdään tarkoituksellisesti vaikeita biisejä, ettei tarvitse selitellä kellekään miksei osata tehdä oikeasti hyviä kappaleita. Vähän sama kuin upottaisi donitsin ripuliin ja kysyisi: "Mikä donitsi?" Yksi kaikkien aikojen tylsimmistä levyistä - Ok Computer - tyydyttää ainoastaan niitä levyarvostelijoita, joita koulukiusattiin, ja jotka vannoivat kostavansa asian vielä jotenkin. Ja kostohan seurasi: ylistämällä paskaa musiikkia ja kanonisoimalla levyt ennen kuin nämä ovat ilmestyneetkään.
 
Entä bändi itse sitten? Soittimia kyllä räimitään ja nappuloita pyöritellään - biisit ei liiku yhtään minnekään. Ikään kuin liikennevalot rämppäisivät risteyksessä edestakaisin ja autot odottelisivat liikkeellelähtöä - yhtä puuduttavaa toimintaa. Biisi alkoi...meinasi lähteä kolmen minuutin intron jälkeen...ei lähtenytkään...nyt tuli kitara...ja taas tonnin painoinen synamatto konerumpuineen jyrää yli. Taustalla linnunpojalta näyttävä kääpiö vaikeroi tuskaansa, jonka koki samassa opinahjossa tulevien levykriitikoiden kanssa. Tekotaiteellisuus kasvoi naapurissa. Eikä bändillä ollut myöhemminkään mitään omaa sanottavaa, vaan grunge- ja Talking Heads-vaikutteiden loputtua alettiin apinoimaan Aphex Twinia. Häpeällistä.
 
On ilmiöllä onneksi hyväkin puolensa. Vaikka Radioheadin tuotanto yliarvostettua roinaa onkin, ovat monet muut bändit ottaneet ja kääntäneet asetelman paremmaksi - seuloneet - todella tiheällä - seulalla edes jotain hyvää tuotannosta. Siispä meille on oikeasti siunaantunut innovatiivisia yhtyeitä, kuten vaikka Coldplay, jollaiseksi Thom Yorke varmasti haluaisi kaikista eniten - tehdä edes yhden hyvän biisin joskus. Mutta mitä tekee tämän päivän kauhtunut kehäraakki Radiohead? No sitä samaa studiorunkkausta mitä ennenkin; istutaan viisi vuotta samassa huoneessa ja käännellään nappuloita. Sitten lauletaan siitä, miten kadotin itseni minuutiksi, vaikka koko elämä meni siinä samalla kankkulan kaivoon.
 
Jos otat kollin voit hörhiä muiden natu kissojen kanssa. Ja näin saat extraa tekemiseen eli tekeminen nousee yli maximin. Kissan elämää -tietokonepeli
Migeteus
03.07.2009 23:01:15
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Led Zeppelin. Nimi tulee sanonnasta, jolla ennustettiin yhtyeen suosion romahtamista. Mikäpä kuvaisi osuvammin kyseisen bändin tasoa, varsinkin kun se on vieläpä kirjoitettu tarkoituksella väärin. Jimmy Pagen soittama kitara kuulostaa paikoitellen lähinnä pierulta, ja soitto on muutenkin uskomattoman onnetonta räpellystä. Laulaja Robert Plant ei kokonaisuutta paranna, päinvastoin. Hänen kiljuntansa ja ininänsä saa lähinnä miettimään, onko kyseessä oikeasti mies vai nainen.
 
Kappaleiden säveltämiseen ei yhtyeellä myöskään ilmeisesti ole minkäänlaista kykyä. Suuri osa biiseistä on nimittäin muiden artistien tekemiä. Jo oikeiden muusikoiden kappaleiden soittaminen olisi näin lahjattomilta ihmisiltä loukkaus musiikkimaailmaa kohtaan, mutta heidän röyhkeytensä ei lopukaan tähän, vaan he ovat kaiken lisäksi varastaneet biisit omiin nimiinsä.
 
Onneksi yhtye lopulta hajosi vuonna 1980 rumpali John Bonhamin kuoltua. Kukaan ei selvästikään ollut riittävän typerä suostuakseen hänen tilalleen tähän rock-musiikin maineen pilanneeseen orkesteriin.
 
This means that juusto.
Gaines
03.07.2009 23:51:35 (muokattu 03.07.2009 23:53:33)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Deep Purple, nuo hikoilevat läskit jotka kuvittelevat vielä osaavansa soittaa jatkavat vain yleisönsä rienaamista. Eipä ole riittänyt ymmärrystä sille Parlophonen pampulle joka tämän pummibändin erehtyi ottamaan suojiinsa vuonna kivi ja miekka. Milloin se edes tapahtui?? Kuka sellaista edes muistaa, en minä ainakaan. Odottelen vain sitä että Gillan unohtaa hampaansa takahuoneeseen.
 
Hush oli jo aikoinaan sellainen floppi, että olisi saanut jäädä tekemättä. Muuan yliegosta kärsivä narsisti, joka ei mahdu nykyään samalla mantereelle entisten bändin jäsenien kanssa (kun on niin tossun alla ja Candicen helmoissa on niin kiva kutea linnanritarina) kuvitteli olevansa kovakin jätkä. Millähän eiväillä sekin äijä on kitaraan tarttunut? Ja entäs sitten tämä Oh My John Lord, jonka vasen kives jäi ilmeisesti pianonkannen väliin nöösinä, hyvää hänen urassansa oli se että älysi _vihdoinkin_lopettaa.
 
Suurin virhehän näillä järjen jättiläisillä tapahtui siinä, että kaivoivat jostain kellarista tämän Ian "Gini" Gillanin kiekumaan mikin varteen. Kova poika aikanaan ottomiehenä, antopuoli on ollut aina niin ja näin. No, nykyäänhän suurin jännitys tulee siitä että kylpeekö mies yltä päältä hiessä jo ekan livebiisin puolessavälissä, vai kestääkö kunto peräti biisin loppuun asti. Sanat nyt keksitään joka keikalle sitä mukaa kun jotain sylki suuhun tuo.
 
Smoke on the water kuvaa parhaiten tämän "bändin" sävellyskynän "terävyyttä". Jos kitaristi kykenee soittamaan biisin vasemman käden peukalollaan, mistä se kertoo? Ehkä se aivotoimintakin on samalla tasolla ja sielä peukalon päässä. Tylsempää biisiä saa hakea. Ihmekös tuo jos innoittajana on joku reliikki, joka on vielä käsittämättömämpi nobody kuin nämä petterit nahkahousuissaan.
 
No entäs sitten tämä Coverdale, joka tuli bändin laualajaksi, kun "Otolla" meni liian lujaa ja herra "Ego" ei sopinut taas kulkemaan samoja katuja muiden kanssa. Onko naurettavamman näköistä jätkää nähty! Jumalauta, kaverihan oli bändiin tuleessan repäisty Puutteenkylän sivukirjaston pitsikirjaosastolta. Huopatossut vain puuttuivat jalasta.
 
Gloverin ainoa älykkyyskohtaus sattui kun häipyi muille maille mutta tilalle tuli jumalaton kilkukaula, joka ei tiennyt laulaako vai soittaa. Olisi vaan unohtanut molemmat, niiin olisi säästytty monelta pahalta.
 
Ian Paice, tuo sortseissa soittava, ääliölakkinsa alle tukehtuva plösö on muka maaginen rumpali. Up yours! Tukka takana ja tulevaisuus edessä, kunhan olisi tukkaa edes päässä! Ei ole löysempää, laiskempaa ja puisevampaa rumpalia nähty näillä main. Mutta mitä voi odottaa mieheltä, joka on vasuri ja kotoisin Nottinghamista?
 
Surullisinta tässä kaikessa on se, että nämä luuserit eivät älyä vieläkään lopettaa, vaan työntyvät jopa tänne kotosuomeenkin häiritsemään muuten kohtalaista keikkakesää. Toivottavasti älyävät jättää sen Don Henl...eikun Aireyn ja Steve Morsen pois matkasta. Niitä äijiä ei kestä selvinpäin, saati sitten humalassa!
 
Sydän lyö ja parta kasvaa!
HaloOfFlies
04.07.2009 01:03:46 (muokattu 04.07.2009 01:18:37)
Kotisivu       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Kissin täytyy olla maailman soittotaidottomin bändi. Eiväthän kaverit osaa edes esiintyä. Ehkäpä juuri siksi Kiss pukeutuu naamioihin ja haarniskoihin. fanien ja perheenjäsenten valtaisan myötähäpeän välttämiseksi. Tosin 1980- ja 1990-luvulla sitä myötähäpeää koettiin sitten senkin edestä, jopa siinä määrin että Eric Carr kuoli siihen vuonna 1991. Miehen viimeiset sanat olivat huhujen mukaan "vittu tätä paskaa saatana"
 
Musiikillisesti Kissiä voi kuvailla vain yhdellä sanalla: järkyttävintä sontaa ikinä (no okei siinä oli kolme). Jokainen bändin levy pitää sisällään onnetonta soittamista ja suoranaista räpellystä. Suurinta myötähäpeää aiheuttaa Kissin 1970-luvun tuotanto, josta ei ole kyllä lapsille kerrottavaa. 1980- ja 1990-luvulla bändi yritti näyttää osaavansa edes jotakin kun porukassa oli tyyppejä jotka luulivat oikeasti olevansa hyviä muusikoita mutta sekin yritys meni pöpelikköön niin että kolina kävi. Valitettavasti bändi on jälleen studiossa nauhoittamassa uutta ja studion sisältä on kantautunut huhuja että levy sisältää onnettominta räpellystä ja hirveintä sontaa mitä bändi on ikinä saanut aikaiseksi. Tämä sitten naamioidaan epätoivossa muotoon "parasta Kissiä koskaan", että edes joku onneton luuseri senkin levyn ostaisi.
 
No entäs sitten Kissin jäsenet? Otetaan nyt aluksi vaikkapa Gene Simmons. Soittotaidosta nyt on turha puhua sillä sitä ei ole. Oikeastaan ainoa asia mitä Gene tekee lavalla on ryntäilee ympäriinsä paniikissa niinkuin jossain olisi tulipalo. Ja välillä muistaa että pitihän sitä jollekin illistää. Välillä Genen pitää purskuttaa ennen keikkaa syödystä hampurilaisesta suuhun jääneet ketsupit yleisön joukkoon "jos vaikka jollakin on nälkä". Eniten Gene kuitenkin keskittyy lavalla roudarien kärventämiseen.
 
Paul Stanley taas... no, hänen tehtävänsä on välillä yrittää muistaa että siellä on joku muukin ehkä hyvällä tuurilla katsomossa. Paulin laulamista voi kuvailla samalla tavalla kuin kukkoa kanatalon huipulla: kuuntelee ehkä kerran aamukuudelta mutta ei varmasti sen jälkeen.
 
Ace Frehley taas on tunnettu siitä, että yrittää tietoisesti polttaa joka ikisen keikkapaikan tuikkaamalla kitaran tuleen. Ettei tarvisi toista kertaa samassa mestassa vetää. Acen ainoa viisas veto oli lähteä Kissistä soolouralla mutta valitettavasti mies oli taas vuonna 1996 niin nuppi turvoksissa että päätti unohtaa soittotaitonsa ja liittyä Kissiin.
 
Peter Criss on oikeastaan bändin fiksuin jäsen. Mutta valitettavasti siinä mielessä että äijä pakenee musiikkia hallin kattoon. Soittotaidoltaan Peter on samanlainen onneton räpeltäjä kuin kaikki muutkin Kissin jäsenet.
 
Sen jälkeen bändissä on ollut ties mitä kettua ja kanaa. Yksi soittajista luuli olevansa varsinainen velho, kunnes hänet tiputettiin koko bändin toimesta maanpinnalle sanoilla "vittu sä oot paska".
 
Valitettavasti Kiss on bändi josta ei tulla ikinä pääsemään eroon, sillä bändi on julistanut etsivänsä jostain vielä paskemmat soittajat jotka tekevät vielä paskempaa musiikkia kuin he. Kiss on painajainen joka ei lopu ikinä.
 
"Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen..." "Urpo laski väärin, joulu meni jo". S.M.A.K.-jäsen #5
Carvel
04.07.2009 03:48:32
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Haha repee perse näitä lukiessa :D kiitos :)
 
"We cant stop here, this is bat country!"
Coatl
04.07.2009 05:16:33
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Ensimmäistä "Kirk käyttää liikaa wahia" -kommenttia odotellessa.
 
feed the horses. The Freys are hauling food and fodder down from the Twins, but Ser Ryman claims Darry. Our uncle thought she'd help Lancel win the Darry smallfolk. that boy?
-J
04.07.2009 09:46:46
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Johanna Tukiainen
 
Tämä Suomen Madonnaksikin kutsuttu multitalentti kaunotar oli kuin vastaus rukouksiimme suomalaisen pop-musiikin saralla. Vuositolkulla radioaaltomme ja festivaalilavamme ovat pursuilleet sitä samaista puuduttavaa autotunen läpi ajettua mölinää joita - lähinnä reittä pitkin julkisuuteen päässeet "artistit" - ammuvat kappaleesta toiseen. Vilkkumaa, Tervomaa, TikTak...hohhoijaa...ja managerit nauroivat matkalla pankkiin.
 
Mutta ei Johanna Tukiainen. Hän nousi kaiken kansan suosioon paljastamalla maailmanluokan poliittisen skandaalin täysin omalla kylmäverisellä taktikoijan luonteellaan. Tällä isänmaallisella teollaan tämä juhlittu sankaritar pääsi oitis koko kansan lemmikiksi tekemällä vain velvollisuutensa kansalle ja olemalla oma itsensä.
Lisäksi lehdistölle hänen antamansa haastattelut ja lausunnot sisältävät aina jotain syvällisempää pohdittavaa avaten ovia aina vain lähemmäksi syvimpiä totuuksia.
 
Kaiken tämän ohella; Emmepä olisi uskoneet että Johanna Tukiainen on myös käsittämättömän oivaltava muusikko ja karismaattinen tanssitaiteilija!
Muunmuassa hänen yritystään joka markkinoi hänen menestyvää tanssiryhmäänsä, povataan nousevan hetken minä tahansa uudeksi Nokiaksi. Hänen avuillaan tämä ei luonnollisesti ole kovinkaan mainittava ihme.
 
Hänen tämän kevään ylivoimaisesti odotetuin debyyttilevytyksensä on aiheuttanut jo lähes hysterianomaista ilmiötä jota ei näillä leveyspiireillä ole nähty koskaan! Jo perisuomalaisten juhannusfestivaalien aikaan pystyimme lukemaan lehdistön otsikoista, kuinka suurimpien festivaalien järjestäjät kyynelsilmin kilpailivat Tukiaisen roolista tapahtumiensa pääesiintyjänä. Juhannuskeikan aiheuttama hysteria ja positiivisen energian aalto oli käsin kosketeltavissa ja ihmiset vaelsivat sankoin joukoin lavan eteen nähdäkseen edes pienen vilauksen idolistaan.
Mainittakoon, että Ruisrock tapahtuman kalkkiviivoilla tehdyn päätöksen myötä Slipknot -yhtyeen lentokone kääntyi ilmassa takaisin kotiinpäin keikkajärjestäjän peruessa keikan. Tähän oli syynsä: Järjestäjällä oli uransa riemuvoitto saadessaan vahvistettua Johanna Tukiaisen esiintymään Ruisrockiin! Tiettävästi Slipknotin fanit olivat muun kansan mukana itkeneet ilosta toisiaan vasten.
 
Olen myös kuullut huhuja, että Johanna Tukiaisen musiikki on valmiina ylikuumentamaan kansainväliset markkinat ja miljardiluokan sopimukset olisivat jo laadittuna.
 
Hän on naispuolinen Mannerheim!
 
Mikä ihme teitä hevareita vaivaa?
velipesonen
04.07.2009 10:33:20
Musiikkinäyte       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Hieman yli kaksisataa vuotta sitten saapui Bonnista Wieniin pianoa pimputtava jonkinlaisia sävellysyritelmiä harrastava Ludwig van Beethoven. Wienissä jopa itse Mozart yritti opettaa hänelle minkälaista musiikki voisi olla, mutta oppi ei oikein mennyt perille. Tästä ei kulunut kauaa siihen kun Mozart kuoli. Beethovenin sävelkyhäelmien kohtuuton karkeus ja muunkinlainen kohtuuttomuus pääsivät lopullisesti valloilleen, kun hän toi orkesterin harjoiteltavaksi järjestyksessä kolmannen "sinfoniansa", joka koostui loputtomiin toistettavista yliyksinkertaisista fraaseista, jotka lahjomattomasti osoittavat tekijänsä musiikillisen kuvittelukyvyn olemattomuutta. Sinfonian toista osaa harjoiteltaessa puolet muusikoista nukahti ja puolet lähti pakoon. Jollain epämääräisellä ja arvatenkin laittomalla keinolla Beethoven sai vanhuudenhöperön Joseph Haydnin puoltamaan tekeleensä esittämistä.
 
Seurasi joukko toinen toistaan itsekeskeisempiä ja omahyväisempiä typerryttävän karkeita sävelteoksia, joiden partituureja itseään kunnioittavat kapellimestarit suostuivat sormeilemaan vain hansikkaat kädessä. Huhuttiin säveltäjällä olevan vikaa korvissa, mikä selittäisi teosten vastenmielisen luonteen. Harva kuitenkaan älysi että ongelma taisi olla korvien välissä, siinä vasemman korvan oikealla puolella. Tuohon aikaan Euroopassa riehuivat Napoleon Bonaparten masinoimat valloitussodat, ja mielitautispesialistit keksivät käyttää Beethovenin sävellyksiä sokkihoitona sotaneuroosista kärsiville. Tämän kuunteluelämyksen jälkeen oli suorastaan mukava palata etulinjaan, mitä nopeammin sen parempi.
 
Eurooppaan saatiin lopulta rauha, eikä Beathavenin, kuten eräs englanninjuutalainen mesenaatti häntä kutsui, musiikille ollut enää luonnollista kysyntää. Sävelnikkari vaikeni ja Wienin taidetta rakastava yleisö huokasi helpotuksesta. Kuitenkin kymmenen vuotta tämän jälkeen Beethoven toi esille kaksi teosta, joita voisi nimittää mittasuhteiltaan massiivisiksi ellei niiden musiikillinen painoarvo olisi niin vähäinen: Yhdeksännen sinfoniaksi nimittämänsä kyhäelmän ja raskassoutuisen messun Missa Solemnis, joka on pitkä kuin nälkävuosi. Molemmat teokset ylittävät jopa Beethovenin itsensä aiemmat hillittömyydet ollen täydellisen tunneköyhiä pelkkiä soitannollisia kliseitä loppumattomiin toistavia mielipuolen harhailuja. Vaikka äänilevyjen aikakausi oli vielä edessä päin, onnistuvat nämä tuotokset kuulostamaan vuoron perään liian pienellä ja liian suurella kierrosluvulla pyörivältä äänilevyltä joka vouvaa.
 
Ei mennyt kauaa kun Beethoven sitten lopulta itse kuoli, mutta vielä oli viimeisillä voimillaan ehtinyt kirjoittaa muutaman rääpäisyn, joissa musiikillisen materiaalin vähyyden kanssa kilpailee ainoastaan musiikillisen ajatuksen vähyys. Musiikki sananmukaisesti kuivuu ja romahtaa kokoon kuuntelijan silmien edessä, niin heikkoa tekoa sekin on.
 
Musiikkia arvostava maailma ei ole milloinkaan saanut osakseen sellaista nöyryytystä kuin L. van Beethovenin luokattomien sävellysten esittäminen ja kuunteleminen. Beethovenin tekemisiä häpeää koko sivistynyt maailma.
 
velipesonen
04.07.2009 10:41:41
Musiikkinäyte       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

-J: Johanna Tukiainen
 
Tämä ei ole "Kehu oma inhokkisi", joka on aidosti Mnetin sääntöjen vastainen hanke.
 
HaloOfFlies
04.07.2009 12:16:43 (muokattu 04.07.2009 20:26:44)
Kotisivu       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Tuskinpa koskaan on maailma karsastanut mitään yhtä paljon kuin Nirvanan julkaistessa Nevermindin syksyllä 1991. Nirvana oli yhtä kuin kolme soittotaidotonta junttia USA:n luoteisrannikolta. Nirvanan musiikki oli, kuten arvata saattaa, totaalinen sekametelisoppa, hirveää älämölöä jonka kruunasi laulaja Kurt Cobainin ylenpalttinen karjuminen, jonka seurauksena jopa tuottajan oli käytettävä kuulosuojaimia studiossa, jos siellä nyt ylipäätään koskaan mitään tuottajaa edes näkyi. Livenä Nirvana oli täysi katastrofi. Niinpä, mitäs muutakaan siitä voi odottaa jos lavalle pääsee lauma soittotaidottomia muusikoita joiden keulahahmo ei osaa tehdä muuta kuin huutaa. Sillä laulaminen oli sille älämölölle liian kiltti ilmaisu. Oikeastaan ainoa hyvä asia Nirvanan keikoissa oli että lopussa bändi hajotti soittimet, sillä eihän niitä oikeastaan edes tarvittu kun kukaan bändissä ei mitään osannut soittaa. Syksyllä 1991 Nirvana järkytti koko maailmaa julkaisemalla Nevermindin. Eipä olisi kukaan voinut arvata millaiset vaikutukset sillä oli. Nevermindn julkaisun jälkeen nimittäin lähes jokainen uusi bändi alkoi apinoida heitä, ja tästä seurasikin aalto, joka piti sisällään ties minkänäköistä- ja kuuloista mölisijää. Jotkut jopa mölisivät peruna suussa. Aaltoa kesti kolme vuotta ja sitten onneksi Nirvanan keulahahmo ampui itsensä kun ei kestänyt enää yhtään ainutta onnetonta perässähiihtäjää. Siihen päättyi myös onneksi Nirvanan taru sillä huhujen mukaan sillä hetkellä Amerikasta hävisivät kaikki juntit jotka olisivat tuon onnettoman lauluorkesterin keulahahmoksi halunneet.
 
Nirvana muistetaankin ennenkaikkea siitä, mitä tapahtui kun ylenpalttinen mölinä ja mekastus valtasi koko maailman.
 
"Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen..." "Urpo laski väärin, joulu meni jo". S.M.A.K.-jäsen #5
« edellinen sivu | seuraava sivu »
1 2 3 4 5 6 7 8

» Lisää uusi kirjoitus aiheeseen (Vaatii kirjautumisen)

Keskustelualueet «
Haku tästä aiheesta / Haku «
Säännöt «