Yleistä keskustelua musiikista ›

Kari Suomalainen sanoi aikoinaan, että "onnellisin ihminen maailmassa on iloinen diletantti, joka voi puuhastella rakastamansa asian parissa tarvitsematta saada siitä toimeentuloaan". Se oli aika hyvin sanottu.
 
Mutta siltikin, mä teen työkseni ääntä, kieltä, kuvaa, painettua tekstiä ja liikkuvaa kuvaa. Näen aika ajoin todella paljon vaivaa osatakseni nauttia asioista "sellaisina kuin ne ovat", eli haluan osata kuunnella musaa kuuntelematta miten se on tehty, haluan lukea kirjoja miettimättä mikä on kirjailijan formaatti, haluan Aku Ankan puhuvan minulle suomea eikä käännettyjä anglismeja ja pakolla sovitettuja idiomeja, osaan joskus unohtaa elokuvien kelanvaihtomerkit, olla miettimättä kolmipistevalaisun sijoittelua ja sallia liikesuunnan rikkomisen, enkä välttämättä hermostu vaikka valokuvan optinen keskipiste ei vastaisi matemaattista ja lyijyvalkoinen olisikin titaanivalkoista. Pyrin tietoisesti voittamaan ajoittain sairastamani hyperakusian, studiokuulon jossa kaikki taajuudet kuuluvat samalla teholla niiden sisältämästä energiasta riippumatta, ja pyrin antamaan rajallisesti tilaa neurasteeniselle synalgialle, vai mikä se nyt onkaan, ristihavaintohäiriö, jollainen mulla ilokseni myöskin on. Nuo on molemmat ammatin tuomia sairauksia siinä missä vatsakatarri, uniapnea ja hemorroidit.
 
Ilokseni pystyn vaihtamaan päätyötäni jatkuvasti, joten kirjaa kirjoittaessani tai tauluja maalatessani voin hetken vain harrastaa musiikkia, rankan studiopäivän jälkeen voin katsoa elokuvaa vain elokuvana.
 
Siltikin, mulla on tapana sanoa, ettei mulla ole harrastuksia, koska saadakseni kasaan edes kohtuullisen toimeentulon mun pitää laskuttaa kaikesta mitä teen. Ennen harrastin sentään kirjojen lukemista, mutta vuosia sitten sattunut odottamaton kutsu Finlandia Junior -raatiin muutti jopa lukemisen palkkatyöksi.
:-D