Yleistä keskustelua musiikista ›

Olen itse kuullut melko paljon vittuilua soitinteni "paskuudesta", koska niistä mikään ei ole maksanut yli kolmeasataa euroa. Omistan siis kaksi vanhaa sähköurkua, jotka sain kympillä, yhden casion vanhan kiipparin, jonka sain kahdellakympillä (no tämä on jo oikeesti ihan paska minunkin mielestä, mutta kyllä silläki soittaa), staggin 20 euron kopiostratocasterin (mikä helvetti siinä on että kopiokitaroita dissataan, ihan hyvä tuo on soittaa ja kestänytkin paremmin kuin moni nelinkertaisen hintainen merkkikitara), sekä kaikenlaista pikkuroinaa. Onko soittimen hyvyys tai huonous mielipideasia, vai onko olemassa jotain kollektiivisia tai globaaleja kriteerejä, joilla se voidaan määritellä? Omasta mielestäni soitettavuus on tärkeintä, saundi on sitten makuasia. Itse pidän vaikka vähän poikkeavasta saundista, kunhan vire on kuitenkin oikeanlainen ja soitettavuus hyvä.
 
Ihmetyttää myös vähän tuo halpojen soitinten dissaaminen tyyliin "HAHAHA onko sulla halpa kopiostrato, mullapa on yli tonnin maksanu gipsoni ja se on varmasti paljo sun kitaraa parempi". Mikä h*lvetin sääntö sanoo, että soittimen hinta on suoraan verrannollinen sen laatuun? Useimmat soittimet kuitenkin tehdään käsityönä, ja niissä on hinnasta riippumatta paljon yksilöllisiä eroja. Halvalla saattaa saada hyvääkin ja kalliilla myös huonoa. Kaiken lisäksi musiikkiliikkeissä on yleensä mahdollisuus testata soittimia, jolloin saattaa huomata jonkun halvan soittimen hyväksi ja ostaa sitten sen säästäen kalliimpaan vastaavaan soittimeen varatut rahat. Ja itse muuten kerran luulin omaa kitaraani paskaksi verratessani sitä koulun kitaraan, mutta paskuus löytyikin plektrasta (nykyään soittelen jatsikolmosilla, suosittelen :). Noissa halvoissa sähköuruissa on kyllä melko vähän koskettimia ja jalkion puuttuminen on miinusta, mutta bändisoitossa ei ainakaan jalkiota tarvitse koskaan ja yleensä neljä oktaaviakin on aivan riittävästi. Toki molempia urkuja voi soittaa yhtä aikaa, jos koskettimet ei muuten riitä.
 
Tietenkin voi olla myös, että sellainen idioottimainen hinnan perusteella määrittely on vain teinihevareiden kovistelua, kun samaiset tyypit ovat yleensä niitä jotka haukkuvat kaksi kuukautta soittaneita paskoiksi kun ovat itse soittaneet monta vuotta. Sitten, jos se vähemmän soittanut vielä saa pitempään soittaneen joskus taidoissa kiinni, alkaa vittuilu siitä että on soitettu pitempään. Eli kun haukkumisen syy katoaa niin keksitään vain uusi syy, pääasia että ollaan itse muita parempia kaikessa. Olen muuten päässyt soittamaan moniakin kalliita kitaroita ja olen huomannut monet melko huonoiksi verrattuna omaan halpiskitaraani.
 
Myös materiaalin perusteella määrittely on mielestäni melko outoa. Eikös se ole materiaalin koostumus joka vaikuttaa, eikä se itse materiaali? Monet kun tuntuvat dissaavan synteettisestä tai muuten vain eri materiaalista tehtyä soitinta, vaikka itse en ainakaan huomaa saundissa mitään eroa. Tuosta materiaalin koostumuksesta puheen ollen, tuskin kukaan nyt mistään pullataikinasta alkaisi esim. kitaraa tekemään, mutta tuskin se saundia kovin paljon pahentaa jos lankun tekeekin vaikka lastulevystä. Itse asiassa monet nykyajan kevytrakenteiset hevikitarat taitavatkin olla lastulevyä (en ole ihan varma, korjatkaa jos olen väärässä), ja saundi on ihan hyvä ainakin omasta mielestäni. Tietysti hyvä saundikin on mielipidekysymys, koska tuskin siihenkään mitään selviä kriteereitä on, jotka pätisivät kaikkien ihmisten mielestä.
 
Millä perusteella hyvä soitin oikein pitäisi määritellä, vai onko se kokonaan mielipideasia? Jollekin noisemuusikollehan tietysti joku rikkinäinen vinkuva ja poksuva syntetisaattori voi olla oikea aarre :) Oli hieman tylsää, jonka varmaan huomaakin kirjoituksen varsin tyhjänpäiväisestä aiheesta. Mutta en nyt jaksa tätä julkaisemattakaan jättää kun näin paljon tuli kirjoitettua. Vastailkaahan tai olkaa vastaamatta, mielipideasia tuokin että kumpi on eettisesti parempi ratkaisu. Ölölölö
 
EDIT: Ja siis se kopiostrato on 200 euron hintainen, pieni näppäilyvirhe sattunut