| Aihe: mihin teokseen olet tutustunut viimeksi ja mitäs pidit? | |
|---|
 sub zero
08.05.2009 20:33:03 (muokattu 08.05.2009 20:36:33) | |
|
dvorakin sellokonserttoon sain viimein tutustuttua (karajan/rostropovich -levytys, mitä grammophone suositteli).
lähdin kuuntelemaan vähän silleen, et plääh, jaksako tämmöstä romanttista ison orkesterin kamaa tähän väliin
mut teoksen teemat olikin sen verran komeeta kuunneltavaa, et kyllä tää teos voitti mut selkeästi puolelleen. tyyli on selvää brahmsia (dvorak tais olla hänen oppilaansa), mut tää on kyllä oikeestaan parempi kuin mikään brahmsin konsertoista. ja nimenomaan siksi, että inspiraatiota on riittänyt tuohon hitaaseenkin osaan. viimenen osa on sit vähän vähemmän mielenkiintonen, mut kylhän senkin kuuntelee.
tässä tää beethovenin ja brahmsin projekti lisätä sinfonisia aineksia konserttoon on vielä brahmsia selkeämmin viety eteenpäin, kun tässä on siellä täällä noita muiden soittimien sooloja ja ote muutenkin on tommonen, että ei tehdä teoksesta mitään soolokonserttoa pelkästään vaan itsenäinen eepos. selloa itseään kuullaan kuitenkin myös riittämiin.
You think we're singing 'bout someone else but YOU're Plastic People. |  levesinet
08.05.2009 20:50:19 (muokattu 08.05.2009 21:13:37) | |
|
Kuuntelin Prokofjevin 5. sinfonian. En havainnut mitään mielenkiintoista ja meinasin nukahtaa. Kun huomasin meinaavani nukahtaa, yritin keskittyä pohtimaan, mikä siitä tekee niin pirun tylsää musiikkia ja miksi joku muu viitsisi sellaista kuunnella ja arvostaa. Homma taisi jäädä mysteeriksi tai sitten olin liian väsynyt painamaan mieleeni johtopäätökseni. Ja sitä ennen kuuntelin Prokofjevin Ilveilijä-baletin, joka oli selvästi mielenkiintoisempi. Outo ja hiukan ruma baletti. En sentään meinannut nukahtaa. Taidan skipata muut Prokofjevin sinfoniat. | |
Ei pelkkää toistuvaa kuuntelua voi tutustumiseksi nimittää; sitä olen kuitenkin harjoittanut nyt Sibeliuksen seitsemännen sinfonian kohdalla. En hyväksy sille annettua muodoton sinfonia -epiteettiä, enkä liioin pidä dominopalikkateoriaakaan osuvana: Sibelius on käyttänyt liikaa kertausta ollakseen juuri sitä. Jokin orgaanisuuden periaate siihen on silti kätketty, ja sen mysteerin haluan joskus selvittää.
Mitään ohjelmaa tähän yksiosaiseen sinfoniaan on tuskin liitetty - vai olisiko tämä sittenkin eräänlainen sinfoninen runo? - vaikka se herättääkin vahvoja visuaalisia ja narratiivisia hahmoja. Oletteko esimerkiksi koskaan kuulleet täsmällisempää orgasmin auditiivista vastinetta kuin tästä hyvin strategiseen paikkaan sijoitetusta huipennuksesta intohimoisine nousuineen ja raukeine vaskiteemoineen?* Teemahan esiintyy silloin jo kolmatta kertaa neljännen ja viimeisen odottaen vielä vuoroaan.
Joissain tulkinnoissa aivan keskelle sijoittuva jousien kromaattinen keinunta taas ei voisi olla parempi nostattamaan mielikuvia uhkaavasta myrskystä, jonka keskelle uljas sankarimme on joutuva jälleen orgasmiteeman (maestro itse kutsui tätä luonnoksissaan kai Aino-teemaksi) astuessa näyttämölle.
Ehkä merkillepantavin piirre tässä merkillisessä sinfoniassa on sen tempon käsittely (ensimmäisen puoliskon kiihdytys on yksi hienoimpia esimerkkejä siitä). Kapellimestaritkin ovat päätyneet kestossa useiden minuuttien eroihin. Kokeilkaa ja nauttikaa siis mahdollisimman monia ja erilaisia versioita!
*0:40-?: http://www.youtube.com/watch?v=iVcT … PlayList&p=2DC31AB7417D9640&index=2
"Vain tärkeitä kysymyksiä kannattaa pohtia 2500 vuotta - myös silloin kun lopullinen totuus ja täsmällinen tieto on saavuttamattomissa." (Tomi Mäkelä, Musiikin filosofia ja estetiikka, s. 450) | |
ralliolli: Oletteko esimerkiksi koskaan kuulleet täsmällisempää orgasmin auditiivista vastinetta kuin tästä hyvin strategiseen paikkaan sijoitetusta huipennuksesta intohimoisine nousuineen ja raukeine vaskiteemoineen?
Toveri megatheriumin kirjoitustyyli kerää uusia opetuslapsia?
Vastauksena kysymykseesi, aikalaisten mielestä Tristanin ja Isolden loppukohtaus oli ilmeisesti juuri sellainen. Joidenkin mielestä teoksen esittäminen oli siveetöntä - ei niinkään tarinan vaan teoksen sisältämän musiikin takia.
Ja vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, näin esittävän muusikon näkökulmasta sitä joutuu/pääsee tutustumaan todella moniin säveltäjiin ja teoksiin, joihin ei tulisi omaehtoisesti kovin todennäköisesti tutustuttua. En edes suoralta osaa sanoa, mikä on tuorein tuttavuus - taitaa olla joku Michael Tippettin teos, joka kylläkin jätti kylmäksi. Kuvaavaa on, että en pysy enää edes kärryillä, mitä teoksia olen itse soittanut, saati sitten, mitä olen elämän aikana kuullut konsertissa, levyltä, radiosta jne.
"Montussa" koettuna ja itse soitettuna teokset voivat muutenkin olla kovin erilaisia kuin yleisön seassa istuessa. Joitakin säveltäjiä, joiden teoksia konsertissa kuultuna helposti pitää tylsänä pakkopullana, oppii arvostamaan aivan uudella tavalla, kun pääsee "lähietäisyydeltä" kokemaan kaikki partituuriin sisältyvät oivallukset. Joitakin säveltäjiä taas... alkaa arvostaa huomattavasti vähemmän kuin levyltä kuultuna.
Laudoista takki päälle vaan, sitten sä kelpaat manalaan |  sellisti
11.05.2009 22:13:45 (muokattu 11.05.2009 22:14:20) | |
|
ralliolli: Ei pelkkää toistuvaa kuuntelua voi tutustumiseksi nimittää; sitä olen kuitenkin harjoittanut nyt Sibeliuksen seitsemännen sinfonian kohdalla. En hyväksy sille annettua muodoton sinfonia -epiteettiä, enkä liioin pidä dominopalikkateoriaakaan osuvana: Sibelius on käyttänyt liikaa kertausta ollakseen juuri sitä. Jokin orgaanisuuden periaate siihen on silti kätketty, ja sen mysteerin haluan joskus selvittää.
Jos Sibeliuksen sinfonista muotoajattelua pidetään edistyksellisen merkittävänä ja 7. sinfoniaa sen ajattelun huipentumana, niin ei varmaan tosiaan voi muodottomasta sinfoniasta puhua. En tosin itsekään tunne itse teosta kovin hyvin - pitäisi tutustua.
"Olipa keskustelu mikä hyvänsä, aina jostain kaivetaan joku kulttuuriantropologi sanomaan että kaikki on paskaa ja paska on hyvää." -velipesonen | |
Mä olen kuunnellut Philip Glassia spotifysta. Aika hillitön kehityskaari, 8. sinfonia vuodelta 2005 on jo jotain ihan muuta. | |
Sibeliuksella olikin pitkällinen projekti määränpäänään sinfonian ja sinfonisen runon jonkinasteinen symbioosi. 7. sinfonian siemenet on jo kylvetty hyvissä ajoin viimeistään 5. sinfoniassa ja toisaalta sinfonisissa runoissa, etenkin Tapiolassa on sinfonisen ykseyden pyrkimys kuin varsinaisissa sinfonioissa. Varhaisemmissa runoissa on tyyli (tekniikka?) ohjelmallista sävyä korostava, kun taas myöhäisemmissä se ei mielestäni ole niin selvästi kuultavissa. | megatherium
12.05.2009 18:02:20 (muokattu 12.05.2009 19:27:46) | |
|
Mykistyin tutustuessani erinomaisina levytyksinä Melartinin laadukkaaseen saksalaisen koulukunnan vaikutuksesta kertovaan sinfoniatuotantoon, jossa voidaan ensimmäisenä maamme säveltaiteessa havaita mahlerin vaikutusta mitä muotoon tulee, jonka sinfonioita Erkki myös ensimmäisenä maassamme Viipurissa johtikin, kun tematiikka kielii brucknerista puhtaine kvartteineen, kvintteineen ja oktaaveineen sekä kaksoispisterytmeineen, teemojen yhdistyessä taidokkaisiin kontrapunktisiin sommitelmiin käännöksin, rapuliikkein, tihennyksin ja harvennuksin, ja toisinaan kuten 6, sinfonian mahleriaanisen surumarssin kokosävelasteikosta muodostetun soinnun soidessa kuin kluster ukkosenjylinän kaltaisessa pisteellisessä marssirytmissä kenties eräänä valtavimmista sinfonianosista jonka viime vuosisadan absoluuttisen musiikin korkein muoto tuntee ja jonka representoiman jättiläismäisen ekspressivisen epätoivon rinnalla kansallisromanttiset teokset vaikuttavat vaisulta imelältä ja säyseän mitäänsanomattomalta pitsinnnypläykseltä korvissani. jos vertaa niitä Melartinille ominaiseen tykkien jylinäefeteihin, jotka luullakseni eri osissa palaavan kohtalonomaisen johtoaiheen tavoin viittaavat tsaikovskin vaikutukseen.
Kesäsinfoniassa ihmisäänet naistertsettinä Ainon koivuaarian muistumana yhtyvät kiinteästi laulavaan pitkälinjaiseen melodiikkaan suomalaista luonnontunnelmaa henkien josta madetoja kirjoitti ylistävästi ja joka koettiin sensaatiomaiseksi ratkaisuksi yleisön ja arvosteljoiden taholta tuohon aikaan saaden Sibeliuksen 4. sinfoniaa myönteisemmän ja riemullisemman vastaanoton . Täytyy myöntää että olen Erkistä innoissani ja haluaisin saada hänen musiikkiaan lisää kokoelmiini vaikka hän lienee säveltänyt myös kosolti salonkityyistä pianomusiikkia lyyristen helmien ohella.
madetojan Okon fuoko, japanilainen pantomiimibaletti tai musiikkinäytelmä on myös hyvin kiinnostava teos sointinsa läpikuultavassa hienostuneisuudessaan.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | sub zero
22.05.2009 21:05:24 (muokattu 22.05.2009 21:05:42) | |
|
Mendelssohnin Oktetti (kaikista kaanonissa olevista teoksista nuorimpana (16) sävelletty)
Aluksi vähän petyin, ettei tässä ole mitään tarttuvia melodioita. Mut en enää ole pettynyt. Toi ensimmäinen osa varsinkin on aikamoisen tiukka. Siinä on kunnon fiilistelyä lopussa, hieman kuten Mozartilla joskus. Ja kehittelyvaihekin on armoton, kun ekaks hiljennetään koko paletti ja sit väännetään kahdeksan jousen voimalla. Hitaassa osassa on hyviä noi laskevat melodiakulut, joita alkaa tulla jossain vaiheessa (tulee NES:in Little Nemon tokan jakson musiikki mieleen). Scherzo ja Finale on ihan jees kanssa.
mr. finland, walk on by, your ideapark dream, mr. finland, walk on by, your alko store supreme | |
Mozartin Cosi Fan Tutte, tv - taltiointi. Oli ihan hauska. | |
duran duranin eka levy ja pidin siitä. | |
rkellu: duran duranin eka levy ja pidin siitä.
Ai, siitä alkoi mun "Generation Gap" mun lasten kanssa. Siihen asti ne oli tykännet isin musasta.
You can play any note on any chord. If it sounds "right", then it is (Mark Levine) | |
rkellu: duran duranin eka levy ja pidin siitä.
Turku ulos!
I'd sell my sister to whorehouse rather than play a Korean guitar. | |
Kävin RSO:n viimoisessa keskiviikkosarjan konsertissa. Schönbergin Variaatiot orkesterille, Mozartin pianokonsertto nro 25 KV 503 (solistina Emmanuel Ax), Magnus Lindbergin Graffiti (mukana Helsingin kamarikuoro, kantaesitys, tilausteos).
Schönberg oli todella kiinnostavaa seurata, ja tuntui loppuvan liian nopeasti. Harmi, etten saanut alkuperäisestä teemasta kiinni.
Yleensä en liiemmin välitä Mozartista, mutta tämä pianokonsertto oli ilo kuunnella, ehkä siksikin että itse olen myös enimmäkseen pianisti. Ax sai joka nuottiin yksilöllisen elon ja vivahteen. Ehkä sitä pikku hiljaa oppii tajuamaan klassismin syvimmän luoteen?
Graffiti oli paikan päällä kuultuna todella vaikuttava, mielenkiintoinen ja hauskakin seurattava. Nerokasta orkestrointia, mutta jälkeen päin mietittynä teos ei oikein tuntunut johtavan minnekään, ja Turun Sanomien kritiikin luettuani myönsin, että kontrapunktia oli harmittavan vähän.
Mutta siitä huolimatta - en ole ainakaan puoleen vuoteen yhtä innolla seurannut klasarikonserttia. En kyllä toisaalta ole nähnyt sinfoniaorkesteriakaan sitten viime syksyn.
Méfiez-vous, demoiselles! | |
Uuno Klamin kalevala-.sarja, lemminkäinen, merikuvia etc, jotka kielivät paitsi ranskalaisen koulukunnan ja sen sointintajataiturien myös stravinskyn vaikutuksesta herättäen deliuksen sävelkielelle sukua olevia affekteja ja intohimoja puhtaan mielteen alueella älyn mukaisina tahdonliikkeiden vastineina, tahdon tyydytyksen ja tuskan kuvina. Rankkaisin jälleen sibeliuksen edelle jos kysyttäisiin. Klamin päätreoksiinhan kuuluvat myös psalmus oratorio ja wheels baletti. Lapsisinfoniasta en ole kuullut aiemmin mainintaakaan.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | |
ei vittu mitä vittua miksen oo aiemmin kuunnellu meassiaenin turangalilaa?
apuaaaaa | |
Kokkosen objektiivisen tarkka dodekafoninen camera sinfonia sinfonia da camera, 1. jousikvartetto musiikkia jousille, neoklassinen 3. sinfonia jne. Marttisen dodekasfonian pakkopaidan jälkeen löytynyt uusi ilmaisunvapaus kuuluu hänen myöhemmissä teoksissaan hyvin omintakeisena musiikillisena ilmaisuna.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | |
Mustarastaan laulua ja sodan kauhuja kuvasteleva Einar Englundin sinfonia n:o 2 lisänimeltään mustarastas haastaa neoklassisella prokofjevilta, stravinskyltä ja shostakovitsilta perittyä muotokieltä persoonallisena synteesinä soveltaen komeasti orkestraalisella mässäilyllään ja motoris-dynaamisella eteenpäin rientävällä rytmisellä draivillaan sibeliuksen pohjolan kylmää auringon paistetta ja sen karuja erämaita tulvivien sinfonioiden statuksen ja tasavertaisemman madetojan sinfoniat, sen hitaan osan mustarastaan liverryksine luonnon ja sodan tuhon vastakohtaisuuden kauheana vertauskuvana, ja jota pidetään yöeisesti 1900-luvun sinfonisena mestariteoksena.
4. nostalginen vuodelta 1976 sai heikinheimon kiittelemään uutta syvyyttä englundin sävelkielessä sen läpikuultavissa kamarimusiikillisissa kokkkosmaisiossa harmonioissaan ja tekstuurissaan nuoruuden myrskyisän levottomuuden vaihtuessa seesteisiin resignaation tunnelmiin joka keinovaroiltaan ei ole lainkaan niin tuhlaileva kuin 1 ja 2.
Wagnerin liukuvaan soinnunkäyttöön johtanut pitkälle kehittynyt muunneharmoniikka jätti jälkensä wagneria paslvoneen kajanuksen kalevalaisaiheisiin teoksiin loisteliaassa oprkestraalisessa sointiasussaan Lisztmäisen pramelevaan uudenlaisia ja ainutkertaisia affekteja tuottavaan aino-sinfoniaan jonka kohokohdat ovat kerrassaan häikäisevää kuultavaa.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | sakvaka
10.06.2009 09:57:08 (muokattu 10.06.2009 10:04:18) | |
|
Tein päivän hyvän työn ja kuuntelin Wagnerin Tännhauserin (Pariisilainen versio) kokonaisuudessaan. 3 h 10 minuuttia uskomatonta tarinankerrontaa ja intohimoista draamaa eivät todellakaan jättäneet minua kylmäksi, ja pidin teosta yllättävän hyvänä. Suosittelen tätä erityisesti ihmisille, jotka itkevät herkästi elokuvien kauniille kohtauksille; tämä ooppera salpaa heidän henkensä varmasti (itse en valitettavasti kuulu heihin)!
Sen sijaan seinän takana ollut musiikkikasvattajasukulaiseni ei ilmaissut tyytyväisyyttään, pikemminkin päinvastoin :D hän käytti teoksen kuvailemiseen ilmaisuja "meluisa", "miten joku voi kuunnella tuollaista huutamista", "miksi nuo laulaa toistensa päälle" ja "joku sievä melodiankatkelma saattaa olla, mutta sitten se pilataan tuollaisen helv***** mekkalan alle".
No, seuraavaksi Lentävä hollantilainen, Tristan ja Isolde, Lohengrin, Parsifal, Nürnbergin mestarilaulajat ja - aivan oikein - Nibelungin sormus. | megatherium
13.06.2009 17:56:19 (muokattu 13.06.2009 17:57:18) | |
|
Yrjö Kilpisen laulutuotantoon jossa säveltäjä ei milloinkaan tavoittele vain tarttuvaa ja laulullista melodiaa vaan säveltää runon tunnelman ja rakenteen ehdoilla "harvinaisen joustavasti kirjallisuuten eläytymällä ja mielikuvituksensa avula löytäen runon muotoa ja sisältöä vastaavan musiikillisen hahmon" uusklassis-romanttisen tyylin puitteissa introspektiivisen itsetutkistelevan sisäänpäinkääntyneistä tunnelmakuvista ja lapin luonnon yksityiskohtien kuvailusta riemukkaisiin suvilauluihin tunturilaulusarjassa. Koskenniemen runoon Ihme sävelletty päättyy kohottavan loppuhuipennukseen säkeissä tänä aamna tahtoisin kuolla sun syliisi armahin selaisella paatoksella ja hurmiolla ettei kunaan moista ole suomen liedtaiteessa koskaan ennen kuultu kuin 800m lauklua luoneelta kilpiseltä jonka kunniaksi jo 50-luvulla lontooee perustettiin kilpinen socity ja sasalainebaritoni husch kävi kantesittämässä mm. morgensternin runoihin kuoleman lauluja sävellety sarjan. Vain kiven tekstiin säveletyissä lauluissa teksti on alistettu melodian vaatimuksille.
Usko Meriläisn jälkisarjallinen nykymusikin keinovaroja persoonallisen epäortodoksisesti soveltava säveltaide jota kuuntelin pakahdutavssa olotilassa, kuten 3. sinfonia, kyma jousikvartetto ja teos huilukvartetolle.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
