Klassinen ›

Olen jo pitkään miettinyt maantieteellisiä kysymyksiä liittyen taidemusiikin, ja nyt haluaisin kuulla teidän näkemyksiänne asiaan liittyen.
 
Meille opetettiin koulussa heti Musiikin ja kulttuurin (aikaisemmin musiikinhistoria) ensimmäisellä tunnilla, että nyt puhutaan länsimaisesta taidemusiikista - ei klassisesta musiikista. Klassisella musiikilla tarkoitettiin ainoastaan 1700-1800 aikaista musiikillista periodia.
Länsimaisella taidemusiikilla tarkoitetaan siis länsimaissa tehtyä musiikkia, joka täyttää tietyt sille ominaiset tunnuspiirteet. Vaikka itse taidemusiikin määrittelyyn liittyy nykyisin paljon kiistelyä, en halua nyt keskustella kyseisestä aiheesta, ellei joku koe sitä varsinaisen aiheeni kannalta merkitykselliseksi. Oletan siis, kun puhun länsimaisesta taidemusiikista, että kaikki keskusteluun osallistujat ymmärtävät, mistä puhun.
Termissä länsimainen taidemusiikki myös sana länsimainen voidaan nähdä hyvin epämääräisenä käsitteenä; ongelmana on lähinnä se, että mitkä maat voidaan laskea länsimaiksi. Yleinen käsitys vaikuttaa olevan se, että länsimaiksi lasketaan ainakin Pohjois-Amerikka, Kanada ja suurin osa Eurooppaa.
 
Kuitenkin kun luemme eri historiallisia lähteitä, voimme huomata, ettei tiettyjen maiden säveltäjiä mainita ollenkaan, tai sitten heidät mainitaan ainoastaan ohimennen. Jos pidättäydymme länsimaisessa taidemusiikki käsityksessä, on minusta omituista, että suurin osa välimeren maiden säveltäjistä ja musiikista on jätetty taidemusiikin historian ulkopuolelle. Italialaiset säveltäjät kuten Palestrina, Monteverdi, Domenico Scarlatti, Albinioni ja Vivaldi ovat jääneet taidemusiikin historiaan, mutta missä ovat esimerkiksi kaikki kreikkalaiset ja espanjalaiset säveltäjät? Ainoa kreikkalainen säveltäjä, joka on kelpuutettu taidemusiikin historiaan merkittävänä säveltäjän, tuntuu olevan Iannis Xenakis. Kuitenkin Naxos-levymerkin Greek Classics osoittaa, että Kreikassa on ollut ja on edelleen, kuten kaikissa Euroopan maissa, taidemusiikin säveltäjiä.
Enemmän kummastusta herättää Espanja. Taidemusiikin tuntijat, ja eritoten klassiset kitaristit, varmasti tietävät, että Espanjassa on pitkä länsimaisen musiikin traditio, joka on synnyttänyt paljon laadukasta musiikkia. Meille on jäänyt historiasta jo renessanssiaikakaudelta espanjalaista musiikkia (meillä on esimerkiksi laulukirjat Cancionero de Palacio ja Uppsala sekä Antonio de Cabezon musiikki), barokkimusiikkia ja uudempaakin musiikkia. Erityisesti 1900-luvun vaihteesta meille on jäänyt paljon espanjalaisen kansallisromantiikan aikaista musiikkia (Isaac Albeniz, Manuel de Falla, Joaquin Rodrigo jne.).
Miksi siis espanjalaissäveltäjät on jätetty länsimaisen taidemusiikin historian ulkopuolelle? Tuntuisi hölmöltä väittää, ettei Espanja ole länsimaa. Kuitenkin Espanjassa on tehty taidemusiikin esteettiset ja musiikilliset kriteerit täyttävää musiikkia jo renessanssiaikakaudelta lähtöisin. Aina voidaan tietenkin puhua teosten laadukkuudesta, ja siitä miksi jotkin säveltäjät ja teokset jäävät historiaa ja toiset eivät, mutta tuskin kukaan voi esimerkiksi kieltää, etteikö Rodrigon Concierto de Aranjuez olisi klassikko. Teoksen toinen osa on nykyisin yksi muistetuimmista ja tunnistetuimmista klassisen musiikin osista. Ja esimerkiksi Francisco Tarregan sävellykset ja Isaac Albenizin Iberia-sarjan kitarasovitukset kuuluvat useimman konserttikitaristin ohjelmistoon ja koulutukseen.
 
Jos palaamme vielä länsimaisen taidemusiikin käsitteelliseen ongelmaan, ja lähestymme asiaa toiselta kannalta nimittäen kyseistä musiikkia pelkästään taidemusiikiksi, on edessämme lisää ongelmia: esimerkiksi Väli- ja Etelä-Amerikka. Oman näkemykseni mukaan näiden maantieteellisten alueiden taidemusiikki (esim. Villa-Lobos, Agustin Barrios, Leo Brouwer) ei eroa riittävästi eurooppalaisesta, jotta voitaisiin puhua kahdesta erilaisesta taidemusiikin muodosta. Näin voidaan mielestäni tehdä esimerkiksi aasialaisten taidemusiikkimuotojen kanssa (kuten Intia, Kiina ja Japani), joissa musiikki eroaa merkityksellisesti eurooppalaisesta traditiosta.
 
Mikä on siis syy tähän maantieteelliseen valikoituvuuteen taidemusiikin historian kirjoituksessa? Lähteitä, joita olen tutkinut asian tiimoilta, ovat koulussa käyttämäni oppikirjat ja nettiaineistot kuten Wikipedia ja Siban musiikkihistorian sivut. Espanjasta sekä Väli- että Etelä-Amerikasta tullutta musiikkia kuitenkin opiskellaan ja esitetään koko ajan enemmän musiikillisissa korkeakouluissa ja konserttisaleissa.

Sehän ei ole uusi juttu, että vallalla oleva musiikinhistoria (tai käsitys siitä) on pitkälti keskieurooppalaisten kirjoittamaa, mistä johtuu luonnollisesti se että vähäpätöisemmätkin sen alueen säveltäjät nostetaan jalustalle mutta lukuisia oikeasti merkittäviä säveltäjiä mm. mainitsemistasi maista muistetaan korkeintaan maininnalla. Sellainen käsitys on saatu syntymään ja jopa vallitsemaan, että länsimaisen taidemusiikin keskeinen kehitys on tapahtunut nimenomaan Keski-Euroopassa, vieläpä lähes nimenomaan Saksassa, kun taas muut maat ovat lähinnä marginaalialueita, joiden säveltäjät ovat korkeintaan kyenneet vaikutteiden ottamiseen ja taitavaan imitointiin, näin vähän kärjistäen. Vasta kun puhutaan esim. impressionismista, on pakko nostaa esiin ranskalaiset säveltäjät. Ihan varmasti jostain muualtakin kuin Keski-Euroopasta saisi yhtä vahvan ketjun merkittävistä musiikin kehitykseen vaikuttaneista säveltäjistä kuin minkälaisena esim. jatkumoa Bach-Haydn-Mozart-Beethoven-Brahms-Wagner-Schönberg pidetään. Tuntuu jotenkin että nämä historiankirjoittajat ovat pitäneet esim. juuri Välimeren alueen maiden säveltäjien musiikissa voimakkaasti ilmenevää kansallista elementtiä (esim. juuri espanjalainen musiikki) jotenkin musiikin merkitystä ja arvoa alentavana, ikään kuin kyse olisi vain kansanmusiikista jota on yritetty tehdä jotenkin taidemusiikkia muistuttavampaan muotoon. En tiedä, tämä kaikki on vain arvailua. Mutta se on totta että historia painottuu erittäin voimakkaasti nimenomaan Keski-Eurooppaan, vaikka länsimaiseksi taidemusiikiksi luettavaa traditiota esiintyy monella muullakin alueella.

No meillä on tää meidän juttu, ja muissa kulttuureissa me ollaan sitten turisteja tai expatriaatteja.
 
Bangaloressa kirjakaupassa musiikinhistorian kirjat eivät olleet pääosin eurooppalaisten kirjoittamia. Ne pärjää ihan hyvin ilman meidän moniarvoisuutta 8)
 
Se mikä on mielenkiintoista on se kun mennään oman perinteen rajoille ja katsotaan vähän tarkemmin ympärilleen, esim nuo Kreikan ja Espanjan esimerkkisi. Ja tietenkin ihan tuntemattomaan hyppääminen on myöskin varsin fantastista.

Ihan varmasti jostain muualtakin kuin Keski-Euroopasta saisi yhtä vahvan ketjun merkittävistä musiikin kehitykseen vaikuttaneista säveltäjistä kuin minkälaisena esim. jatkumoa Bach-Haydn-Mozart-Beethoven-Brahms-Wagner-Schönberg pidetään.
 
no ihan varmasti ei sais. tässä on ollu jo yli sata vuotta aikaa tutustua esim 1800-luvun musiikkiin tai 1900-luvun alkupuoleen eikä sieltä ole yhtä merkittäviä säveltäjiä vielä nostettu esille kuin nuo saksalaisen kielialueen tyypit.
 
sama juttu, miten voi populaarimusiikissakin sanoa, että vaikkapa beatlesit on vaan yks yli-hypetetty bändi jne. jne. mut lopulta osoittautuu aika vaikeeks löytää yhtä merkittäviä tekijöitä

Asiaa voi tarkastella vaikka kuinka monesta näkökulmasta, eikä yksikään näkökulma kerro koko totuutta, jota sitä paitsi ei saa objektiiviseksi kirveelläkään.
 
Mikä on mielestänne täkäläiselle taidemusiikkikulttuurille omaleimaisin instrumentti, miettimättä esimerkiksi sitä, ketkä säveltäjät ovat omana aikanaan olleet suosittuja missäkin piireissä? Minusta viulu on ehdottomasti stereotyyppisin soitin. Näin ei ole aina ollut, mutta vaikuttaisi siltä, että jousisoittimien ja erityisesti viulujen kehityksen historia ja jousipainotteisten orkesterien koon kasvaminen selittää yllättävän pitkälle sen, miksi tiettyjä säveltäjiäkin pidetään nykyajan näkökulmasta merkittävinä. Kun esimerkiksi Penderecki kävi Finlandia-talolla johtamassa teoksiaan, hänellä oli käytössään Helsingin kaupunginorkesteri eli yksi maan keskeisimmistä kokoonpanoista, jonka edustavin soitinperhe on viulut (viulut, alttoviulut ja sellot). Itse asiassa hän oli sovittanut yhden sävellyksensä, johon ymmärtääkseni alun perin kuului lauluakin, "jousiorkesterille".
 
Viuluista lähtee omanlaisensa, tarvittaessa voimakaskin, ääni, joka muuttuu täyteläiseksi kokoonpanon vain kasvaessa. Kokoonpanon kasvaessa maksimiäänenvoimakkuuskin kasvaa entisestään. Pätevä soitintaja saa laajat soinnut soimaan poikkeuksellisen pehmeästi jousilla verrattuna vastaaviin sointuihin melkeinpä millä tahansa muulla yksittäisellä soitinperheellä. Viulut ovat dynaamisesti ja akustisesti poikkeuksellisen joustavia ja skaalautuvia soittimia.
 
1400-luvulla soitinmusiikkia ei juurikaan arvostettu ja joidenkin mielestä se oli suorastaan saatanasta. Barokin koittaessa hovit totesivat, että soitinmusiikki ja kansanmusiikki on erittäin muodikasta, kerrassaan mainiota viihdettä. Mitä siis tapahtui 1500-luvulla ennen barokkia renessanssin aikaan?
 
1400-1500-luvun Espanjassa oli alettu rakentaa uudenlaisella kaikukopalla varustettuja luuttuja (vihuela). Tähän liittyy soitinkehityksen jatkumo sikäläisestä näkökulmasta: ud/luuttu?-vihuela-barokkikitara-klassinen kitara. Jousella soitettavasta vihuelasta kehittyi myös viola da gamba, muiden muassa Bachille tuttu soitin.
 
Samoihin aikoihin 1500-luvulla Italiassa keksittiin soittaa luuttua jousella ja niin syntyivät ensimmäiset viulut. Siitähän tuli lopulta suuri menestys. Pätevimmät viulusepät Amati ja sittemmin myös Stradivari ja Guarneri vaikuttivat Lombardiassa, mistä ei ole pitkä matka Venetsiaan, missä syntyi eräs Vivaldi-niminen viuluvirtuoosi. Vivaldi lienee ollut ensimmäisiä mielikuvituksellisia, teknisesti lahjakkaita ja tuotteliaita viulumusiikin säveltäjiä.
 
Espanjalaisilla ja ranskalaisilla oli vanhastaan myös esimerkiksi kampiliira. Kun kansanmusiikista tuli muotia, ranskalaiset rupesivat jatkokehittämään kampiliiraansa. Kampiliira oli kansankin keskuudessa niin suosittu ja näppärä ja yleisesti valmistettu instrumentti, ettei se voinut pitkään soveltua ylimystön viihdytykseen.
 
Enin osa nykyisen Itävallan ja Italian alueista oli pitkään läheisissä suhteissa, johtuen siitä, että ne kuuluivat yhteen ja samaan saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Itävallassa vaikutti eräs Leopold Mozart, joka laati ensimmäisen merkittävän oppikirjan viulunsoitosta.
 
Ylimystö tykkäsi noista viuluista. Harva osasi rakentaa kaunissointisia viuluja, ja mitä kalliimman jousiorkesterin sai hoviinsa kootuksi, sitä ylevämpi homma. Barokin aikana vielä sävellettiin muun muassa kampilyyralle, barokkikitaralle ja viola da gamballe, mutta monet soittimet osoittautuivat liian vaisuiksi, kun soolon olisi pitänyt kuulua isoksi paisuneen viulukokoonpanon lomasta. Dynamiikkaongelma vaivasi myös nokkahuiluja ja pieniä harppuja.
 
Nykyisten sinfoniaorkesterien kokoonpano riippuu melko tarkkaan Beethovenin sinfonioihinsa tekemistä soitinvalinnoista.
 
Bachin kohdalla taisi käydä niin, että hänen musiikkinsa oli vaipua unohduksiin, kunnes W.A. Mozart ja monet muut varsinkin kosketinsoittajat myöhemmin löysivät hänen nuoteistaan mielenkiintoisesti formalisoitavissa olevia periaatteita.
 
Vuoristojen ja merten pirstaloima Kreikka taisi olla pitkään itäisemmän valtakulttuurin alaisuudessa. Heidän kauneusihanteessaan korostuu rytmillinen hienostuneisuus eivätkä he jaksa innostua mistä tahansa marssimusiikista. :)
 
Espanja oli suuri kolonialistinen kulttuurimahti, kunnes ajautui sotiin ranskalaisia, portugalilaisia ja brittejä vastaan. Häviöiden myötä maan talous meni kuralle ja sisäisten poliittisten levottomuuksien jatkuessa he menettivät lähes kaikki uuden mantereen siirtokuntansa. Ihan varmasti vihollisen ja köyhtyneen kansan kulttuuriin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti. Espanjan kansallissoitin on kitara, ja vasta Segovian onnistui raivata instrumentille tilaa taidemusiikkiin kansainvälisessä mittakaavassa. Kitarakonserttoa esitettäessä tarvitaan mikrofonia ja vahvistinta.
 
- - -
 
Tässä vielä pari vihuela-aiheista linkkiä, jos kiinnostaa:
 
Luis de Milán: El Maestro (1536)
http://es.wikipedia.org/wiki/El_Maestro
http://www.youtube.com/watch?v=xwn9vgWH-Bg
http://www.youtube.com/watch?v=bN_WYs-85KQ

sub zero: no ihan varmasti ei sais. tässä on ollu jo yli sata vuotta aikaa tutustua esim 1800-luvun musiikkiin tai 1900-luvun alkupuoleen eikä sieltä ole yhtä merkittäviä säveltäjiä vielä nostettu esille kuin nuo saksalaisen kielialueen tyypit.
 
No joo, olis pitänyt tarkentaa tuohon omaan kirjoitukseen että OMAN ALUEENSA musiikin kehitykseen yhtä merkittävästi vaikuttaneita säveltäjäketjuja löytyy. Mutta eikö ole ihan mielenkiintoista pohtia, miksi juuri keskieurooppalaisten säveltäjien jatkumoa pidetään niin "yleislänsimaisesti" merkittävimpänä, kun traditiota on kuitenkin pitkään ollut muuallakin? Taidemusiikki on joka maassa kehittynyt oman kulttuurinsa vaikutuksen alaisena, mutta miksi juuri Keski-Euroopassa olisi luotu jotenkin absoluuttisesti merkittävintä musiikkia..? Eikö yhtenä syynä voi olla juuri se, että suurin osa tutkijoista on kenties ollut samalta kulttuurialueelta..? Eipä tuollaista toisaalta kovin objektiivisesti varmaan pysty tutkimaankaan.
 
sama juttu, miten voi populaarimusiikissakin sanoa, että vaikkapa beatlesit on vaan yks yli-hypetetty bändi jne. jne. mut lopulta osoittautuu aika vaikeeks löytää yhtä merkittäviä tekijöitä
 
Ei kai tässä kukaan ole merkittävimpiä keskieurooppalaisia säveltäjiä "yli-hypetetyiksi" moittinut. Kysehän oli myös siitä, että siltä alueelta aika moni vähemmänkin merkittävä säveltäjä saa huomattavasti enemmän palstatilaa kuin monien muiden alueiden säveltäjät.

sellisti: Mutta eikö ole ihan mielenkiintoista pohtia, miksi juuri keskieurooppalaisten säveltäjien jatkumoa pidetään niin "yleislänsimaisesti" merkittävimpänä, kun traditiota on kuitenkin pitkään ollut muuallakin?
 
onhan se. luulisi, että näissä paikoissa, mistä tulee paljon jonkun asian mestareita, kyseistä asiaa harjoitetaan muita paikkoja enemmän ja/tai koulutus yms. on paremmalla tasolla tjsp.
 
Eipä tuollaista toisaalta kovin objektiivisesti varmaan pysty tutkimaankaan.
 
kun otetaan huomioon miten subjektiivisen asian musiikin "pitäisi" olla, yllättävän paljon yhteneväisyyttä mielipiteissä on sen suhteen, ketkä kuuluu suurimpien säveltäjien joukkoon jne.

Espanjan kansallissoitin on kitara, ja vasta Segovian onnistui raivata instrumentille tilaa taidemusiikkiin kansainvälisessä mittakaavassa. Kitarakonserttoa esitettäessä tarvitaan mikrofonia ja vahvistinta.
 
Kitarakonserttoja on esitetty kauan ennen kuin mikrofoneista ja vahvistimista oli tietoakaan. Lyhyen hetken 1700-luvun ja 1800-luvun taitteessa kitara oli suhteellisen suosittu Wienissä ja Pariissa, joissa molemmissa vaikuttivat enimmäkseen italialaiset taiturit.

Kitarakonsertoista: vahvistamattomana juu, kuten vaikkapa se F. Sorin kadonnut kitarakonsertto, joka oli valmistettu pienimuotoiselle orkesterikokoonpanolle ja kitarasolistille. F. Sorin aikaan, 1800-luvun alkupuoliskollahan ei tietenkään ollut mahdollista sähköisesti vahvistaa omaa soittoa, mutta niitä (konserttoja) ihme kyllä esitettiin.
Faktaahan kumminkin on, että kitaralla pelkän akustiikan varassa solistina toimiminen on kuin pieraisu pakkasella - tietyllä hetkellä ja hyvällä tuurilla siitä saattaa joku jotain kuullakin, mutta tunnetustihan se ei kauaa lämmitä.. Lyödään sinfonietta taustalle ja ihaillaan miten kaunis säestysraita saatiinkaan aikaiseksi.
En koita mitenkään mollata kyseistä soitinta, itsellenikin hyvin rakas instrumentti, but let's face the facts. Pienemmissä kokoonpanoissa kitara on erittäin toimiva ja lyömätön lisä. Ja mitä sitten, hyvin hoidettuna äänen vahvistamisessa ei ole mitään valittamista.
 
Eipä muuta, mielenkiintoinen keskustelu. Jatkoa odotellessa.

Vaikka aloitin keskustelun taidemusiikin maantieteellisistä kysymyksistä, en malta olla kommentoimatta kitaraa koskevaa keskustelua.
 
Olen samaa mieltä, että kitara on vaikea solistinen soitin sinfonisessa ympäristössä juuri soittimen heikon/hiljaisen äänentason vuoksi. Isoissa konserttisaleissa kitara olisi syytä usein vahvistaa, vaikka kyseessä olisikin pelkkä soolokonsertti. En ole itse kuullut monia kitarakonserttoja, joissa kitara soittaisi oikeasti koko orkesterin rinnalla. Esimerkiksi Rodrigon Concierto de Aranjuez on enemmän sellaista kysymys-vastaus tyylistä sävellystä kitaran ja orkesterin välillä. Adagiossa on taas pidempi soolo-osuus kitaralla. Muistaakseni kuitenkin Heitor Villa-Loboksen kitarakonsertossa on paikoin onnistuttu sovittamaan yhteen kitara ja muu orkesteri.
 
Taidemusiikin parissa kitara tuntuu jääneen soolosoittimeksi. Toisaalta kitaraa voisi käyttää pienemmissä kokoonpanoissa toimivasti. Esimerkiksi italialainen Luigi Boccherinin (yksi kelpo säveltäjä, joka on sivuutettu musiikin historiassa) kitarakvintetit on sävelletty kitaralle ja jousikvartetille. Onkohan tämän kaltaisia sävellyksiä lisää? Ja jos ei ole, niin missä lienee syy tähän?
 
Ja sitten palaan vielä alkuperäiseen aiheeseen; täällä eräät kirjoittajat ovat esittäneet teorioita, joiden mukaan kaikista tärkein musiikillinen kehitys taidemusiikin piirissä on tapahtunut Keski-Euroopassa ja eritoten saksankielisellä alueella. Vaikka emme tietenkään voi kiistää tuon alueen säveltäjien merkitystä taidemusiikin kehitykselle, voimme silti pohtia muutamia yleisiä sivuutuksia, joita yleisessä taidemusiikin historiankirjoituksessa on tehty; meille on koulussa opetettu, että länsimaisen taidemusiikin juuret ovat Antiikin Kreikassa. Ja tähän opetuksemme jäikin Antiikin Kreikasta. Sanottiin vain, että siellä ne juuret ovat, ja ehkä jotain mainittiin intervalleista. Olen näin jälkikäteen miettinyt, että eikö Antiikin musiikista ole jäänyt meidän päivillemme tarpeeksi luotettavaa tietoa, että siitä voitaisiin kirjoittaa historiaa. Pikainen nettikirjakaupan haku ei antanut juuri tuloksia haulla "Ancient greece" + "music". Toisaalta ymmärtääkseni Pythagoraksesta ja hänen musiikin teoriastaan on jäänyt sen verran informaatiota tähän päivään, että aiheesta on kirjoitettu kirja nimeltä The Music of Pythagoras: How an Ancient Brotherhood Cracked the Code of the Universe and Lit the Path from Antiquity to Oute. Samalla löysin teoksen nimeltä The Manual of Harmonics of Nicomachus the Pythagorean. En sitten tiedä, ovatko näiden kirjojen sisältö vielä historiallisesti epäilyttävää vai miksi nämä Antiikin teoreetikot on jätetty yleisen musiikkihistorian ulkopuolelle.
 
Myös renessanssin Italia on jätetty mielestäni epäilyttävän vähälle huomiolle; kärjistäen meille opetettiin, että Claudio Monteverdi kehitti oopperaa nykyiseen muotoonsa ja Giovanni Pierluigi da Palestrina kehitti vokaalipolyfonian äärimmilleen. Se siitä sitten, siirtykäämme nyt Bachiin, joka oli ensimmäinen todellinen säveltäjä; kaikki ennen häntä oli vain lämmittelyä. Ai niin olihan sitten se Vivaldi, mutta puhutaan mieluummin Bachista, koska hän keksi musiikin.
 
Näin siis kärjistäen tuntuu olevan yleinen painotus varhaisessa musiikin historiassa. Barokissa ihmetyttää esimerkiksi Scarlattien ja Telemannin vähälle huomiolle jättö. Toisaalta musiikin historiasta nostetaan ylös kaikki säveltäjät, jotka on vasta jälkikäteen todettu olevan tarpeeksi neroja. Esim. ymmärtääkseni Bachia ei arvostettu elinaikanaan nin kuin häntä nykyään arvostetaan. Siinä missä yleinen historiankirjoitus on voittajien historiaa, on musiikin historia vain hyvän musiikin historiaa. Mutta kuka päättää, mikä on hyvää musiikkia ja mikä ei, kun kyseessä pitkälti subjektiiviselle näkemykselle pohjautuva arvotus? Tietenkin voidaan teoreettiselta pohjalta tarkastella esimerkiksi Bachin nerokasta kontrapunktin käyttöä, mutta onko tällä väliä, jos esimerkiksi Domenico Scarlattin musiikki hivelee sieluani enemmän? Sama esimerkki voidaan ottaa esimerkiksi kirjallisuudessa: onko James Joyce parempi kirjailija kuin Herman Hesse, vain koska hän osasi kirjoittaa teknillisesti paremmin?
 
Yleisestä historiasta tuli mieleen, että peruskoulussa ja lukiossa historian opetus painottuu sekin Suomeen ja Keski-Eurooppaan. Taas välimeren maat on jätetty vähälle huomiolle. Onkohan musiikinhistorian ja yleisen historian välillä jokin yhteys?
 
P.S. En halua väheksyä Bachia. Pidän häntä nerona ja nautin hänen musiikistaan. Otin hänet esimerkiksi vain hänen ylivertaisen barokkisäveltäjän asemansa vuoksi.

Tuosta kitarajutusta tuli sellainen ajatus mieleen, että nyky(orkesteri)soittimien äänenvoimakkuus on melko lailla toista luokkaa kuin 100-200 vuotta sitten. Puhaltimien puolella sointikulttuuri on muuttunut rajusti. Jousisoittimista en niin hirveästi tiedä, mutta liekö niin, että kielet on nykyään yleisemmin sellaista matskua josta lähtee kanssa ääntä enemmän. Eli aikanaan kitara orkesterin solistina ei välttämättä peittynyt samalla tavalla kuin nykyään. Olisiko tässä perää?

Olli-Pekka: Tuosta kitarajutusta tuli sellainen ajatus mieleen, että nyky(orkesteri)soittimien äänenvoimakkuus on melko lailla toista luokkaa kuin 100-200 vuotta sitten. Puhaltimien puolella sointikulttuuri on muuttunut rajusti.
 
Totta. Etenkin vaskisektion soitinmäärä on lisääntynyt, ja kyseessä ovat siis sektio, jonka yksittäisten soitinten äänenvoimakkuus on lyömäsoitinten jälkeen suurin orkesterisoittimista. Soittimet itsekin teknisesti erilaisia (ja kovaäänisempä) kuin vanhemmat vastineensa.
 
Jousisoittimista en niin hirveästi tiedä, mutta liekö niin, että kielet on nykyään yleisemmin sellaista matskua josta lähtee kanssa ääntä enemmän.
 
Enemmänkin kyse on siitä, että jousisektion kokoa on lisätty balansoimaan raskas vaskisektio.
 
Eli aikanaan kitara orkesterin solistina ei välttämättä peittynyt samalla tavalla kuin nykyään. Olisiko tässä perää?
 
Ehkä.

levesinet: Nykyisten sinfoniaorkesterien kokoonpano riippuu melko tarkkaan Beethovenin sinfonioihinsa tekemistä soitinvalinnoista.
 
Tuuba on myöhempää perua. Käytännössä vakiintui Wagnerin vaikutuksesta.