Kitarat: soittaminen ›

-Gitaristi-: Siinähän se taiskin tulla kaikessa yksinkertaisuudessaan. :D Ihan motivoivaa kuitenkin kuulla tämä kommentti sellaisen hepun suusta, joka oikeasti tietää mistä puhuu. Tosiaan, eipä sinne onneen taida oikoteitä olla.
 
Ei oo oikoteitä, mutta tietyt perusasiat on syytä olla kondiksessa pään sisällä ennen ku se harjottelu tuottaa tuloksia. Tästä tuli taas tämmönen saatanan eepos, ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyesti.
 
Mulla itelläni autto noihin nopeusjuttuihin semmonen tietynlainen ajatuskulkujen muutos, joka vaikutti hirveesti treenitottumuksiin. Treenasin aiemmin sellaisella perinteisellä "metronomi nakuttamaan ja soitetaan hitaammin ja sitten nopeammin" -tyylillä ja ihmettelin miksi ei mitään tapahtunut äärettömistä tuntimääristä huolimatta, tuntu että soitto menee melkein paskemmaksi koko ajan. Tuloksia rupesi kuitenkin syntymään, kun tajusin yhden tärkeän asian - ideana ei ole yrittää toistaa samaa juttua nopeammassa tahdissa, vaan oppia jakamaan iskuihin käytetty energia eri tavalla. Kysymys on entropiasta - kuten ei muukaan fysikaalinen maailma, ei myöskään ihmisen keho tee luonnostaan asioita pienimmällä mahdollisella energiamäärällä, vaan suurimmalla. Mitä enemmän kehon tekemiseen saadaan järjestystä, mitä pienemmällä hukkaenergialla asioita opitaan tekemään, sitä helpommaksi asiat muuttuvat - mitä vähemmän käytetään energiaa yhden äänen aikaansaamiseen, sitä useamman äänen kesken sama energiamäärä voidaan jakaa = sitä nopeammin sama asia voidaan soittaa.
 
Vaihtoehtoinen malli, jonka mukaan soittamista ja harjoittelua opetetaan runsaasti, ja jonka mukaan itsekin harjoittelin aiemmin, on se, että järjestelmän (tässä tapauksessa soittaja+kitara) kokonaisenergiamäärää pyritään kasvattamaan - tämä edellyttäisi tietyn pisteen jälkeen kuitenkin sitä, että järjestelmässä tapahtuisi perustavanlaatuisia muutoksia, ts. lihaksiston pitäisi kasvaa merkittävästi. Kaikki tietävät miten kauniilta kuulostaisi ihan helvetin kovaa (eikä positiivisessa mielessä) pikattu tilutus, eli että jokainen ääni poksuu.
Asiaa voi ajatella vaikkapa Bruce Leen kautta - kaveri ei todellakaan ollut mikään Ronnie Coleman ruumiinrakenteeltaan, mutta oli silti äärettömän nopea ja äärettömän ketterä. Sen harjoittelu perustui nimenomaan siihen, että sama asia pyritään tekemään koko ajan entistä tehokkaammin, vähemmällä hukkaenergiamäärällä - vielä nopeammin, vielä korkeammalle, vielä vaivattomammin.
 
Yleisesti vallalla olevassa tehottomassa mallissa on sellainen käytännön ongelma, että kun pyritään kasvattamaan kokonaisenergian määrää, pyritään kasvattamaan lihaksia yms., on hyvin vaikea erottaa mikä on hyvää lihasrasitusta ja mikä huonoa. Hyvä, tehokas treenaaminen itse asiassa tuntuu huonolta tässä mallissa, koska oikein tehtynä soittaminen on äärettömän vaivatonta ja rasittaa lihaksia hyvin vähän, mikä mahdollistaa juuri sellaisen John Petrucci -tyylisen "nuorena harjoittelin 12 tuntia päivässä, joka päivä" työnteon. Tämä malli siis johtaa siihen, että soitto itse asiassa menee poispäin todellisesta tavoitteesta, vaivattomasta, hyvästä, hallitusta tekniikasta.
 
Paremman mallin mukaan ongelmat, jotka estävät korkeammassa tempossa soittamisen, ovat läsnä soitossa koko ajan, myös matalammissa tempoissa, ja jos niitä ei tunnista, niitä ei voi harjoitella pois hitaasti. Jos jonkun jutun esitystempo on esmes 160 ja soitettaessa esitystempossa kädet ovat jännittyneet, sama jännitys on olemassa matalammissakin tempoissa, se ei vaan muodostu ongelmaksi ennen tiettyä pistettä. Matalammassa tempossa se kuitenkin vaikuttaa saundiin ja siihen, miltä soitto TUNTUU käsissä. Korkeammissa tempoissa soittaminen tuntuu erilaiselta, varsinkin psykologisesti, ja ideana on saada ne tuntumaan yhtä helpoilta kuin matalammat tempot - sama pätee myös toiseen suuntaan, matalammissa tempoissa soittaminen on aivan yhtä hankalaa kuin korkeissakin, kun löytää miten ne korkeammissa tempoissa selvästi ilmenevät ongelmat vaikuttavat hitaammin soitettaessa. Tämä vaatii korvan kehittämistä, sitä että oppii tunnistamaan kuulemassaan hyvin tarkasti eri vivahteet - tältä kuulostaa jännittyneiden lihasten tuottama ääni, tältä kuulostaa huonossa kulmassa olevan plektran tuottama ääni jne.
 
Käytännössä tämän mallin mukaan treenaaminen menee siis niin, että nopeus tulee sen kautta, mitä helpommaksi, vaivattomammaksi ja paremman kuuloiseksi soitto saadaan, ja tämä on paljolti psykologisesti saavutettavaa kehitystä eikä niinkään lihastyötä. Malli johtaa myös siihen, että soitto voi automaattisesti kehittyä huomattavan paljon nopeammin kuin mitä se voi kehittyä perinteisen lihaksistoon liittyvän ajattelun mukaan, fysikaalisella puolella kun on paljon tarkemmat rajat kehittymisessä kuin mentaalisella puolella.
 
Kukaan ei tietenkään ole sellainen idiootti, että oikeasti harjoittelisi pelkästään huonomman mallin mukaan, syy miksi väännän niin paksusta rautalangasta on se, että kukin oppisi keskittymään harjoittelussa oikeisiin asioihin koko ajan, ei pelkästään hetkittäin, ts. pystyisi kehittämään omaa harjoitteluaan pois huonosta mallista niinä hetkinä kun siihen sortuu.
 
Teoriapuoli oli siinä, käytännön harjoittelusta esimerkki, asiaa voi testata:
Jos tavoite on soittaa tempossa 150 joku asia, ottaa sen ensin haltuun jollain tavalla hitaassa tempossa. Tämän jälkeen, kun lähtee nopeuttamaan treenattavaa juttua, keskittyy sen, "lähteekö" juttu, ts. saako äänet rähmittyä jotenkin sinne päin ulos kitarasta, sijaan siihen, voisiko jutun soittaa vieläkin helpommin, vaivattomammin ja paremmin? Ei siis päästä itseään soittamaan juttua nopeammassa tempossa niin kauan kuin siinä on korjattavaa hitaammassa tempossa. Sellaisia asioita, joita voi korjata, kysyä itseltään soitettavan jutun kohdalla, on esim. seuraavat:
Onko liikkeissä turhaa ilmaa? Ovatko äänet ihan kiinni toisissaan vai osuuko esim. peukalo kieliin ja sammuttaa niitä? Voisiko saman saundin saada aikaan vieläkin rennommin? Ovatko kaikki pikkaukset yhtä voimakkaita, onko artikulaatio varmasti sellainen kuin haluan? Pystynkö soittamaan saman asian vielä paremmalla kvaliteetillä? Onko soitto rytmisesti tasaista, ihan varmasti? Kun vaihdan kieltä tms. tossa ja tossa kohdassa, ovatko edelliseltä ja seuraavalta kieleltä soitettavat äänet dynaamisesti yhtä voimakkaita? Pystynkö soittamaan jutun yhtä hyvin, jos aloitan pikkaamisen ylöspäinlyönnillä alaspäinlyönnin sijaan? Kuuluuko kitarasta sellaisia ääniä, joita en todellisuudessa yritä soittaa - osuvatko oikean käden sormet esim. yläkieliin soittaessani alakieliä ja tuottavat samalla hälyääniä? Pysyykö juttu kasassa, jos soitan hiljaisemmassa dynamiikassa, entäs kovemmassa? Jos vaihdan dynamiikkaa, pysyvätkö kädet edelleen rentoina? Jne.
 
Tällaisten kysymysten kautta soittoon alkaa saada todellista kvaliteettiä ja toistoja tulee huimat määrät, niin että toistot eivät jää pelkiksi mekaanisiksi toistoiksi, vaan soitettavaa asiaa kehitetään koko ajan. Asia, joka itselleni oli myös merkittävä ja teki treenaamisesta äärettömän paljon mielekkäämpää, oli se, että samalla tekniset ongelmat muuttuivat musiikillisiksi ongelmiksi, jolloin ne olivat paljon tärkeämpiä korjata. Ts. esim. jokin kielenvaihtoihin liittyvä mekaaninen ongelma muuttuikin mielessäni esimerkiksi rytmiseksi tai dynaamiseksi epätasaisuudeksi, asiaksi joka tuntui paljon tärkeämmältä korjata kuin sellainen sinänsä triviaali seikka, että kielenvaihdot eivät ole maksimaalisen sujuvia. Samalla tavalla esim. sellainen aiemmin vain teknisesti merkittävältä tuntunut seikka, kuin että plektraa on liian paljon kielten välissä, tuntui huomattavasti merkittävämmältä, kun tajusin että se vaikuttaa esim. äänten pituuteen, dynamiikkaan, rytmiseen tarkkuuteen jne. Tää kuuluu samaan osastoon:
 
Kuulostaa varsin tutulta. Ja jonkin verran heikompi tuo upstroke tosiaan mullakin on, niin kuin mitä luultavimmin suurimmalla osalla kitaristeista. Mutta jatketaan harjoituksia!
 
Tuo upstroke-homma tuntui omalla kohdalla kauan asialta, joka oli hierarkiassa paljon alempana kuin sillä hetkellä "tärkeet" asiat. Ajattelin että olishan se hauska pystyä soittamaan Metallicaa pikaten pelkästään ylöspäin jne., mutta muuten tuntui että on sitä tärkeämpiäkin juttuja. Kun tajusin tuon paremman harjoitusmallin omaksuessani, että ongelma kuuluu soitossa koko ajan - sen myötä esim. tasaisiksi tarkoitetut kuudestoistaosat ovat helposti dynaamisesti swingiä, niin että upstroket ovat koko ajan kovempaa, tai sitten hiljempaa niin kuin esim. Guinness-ennätysmies Della Vegalla - tajusin että kyseinen juttu kuulostaa todella vittumaiselta, koska soitettavat asiat eivät kuulosta siltä kuin haluaisin muuten kuin äänten osalta. Tällöin asia muuttui hyvin merkitykselliseksi ja se alkoi korjaantua.
 
Lisäksi perinteinen malli, kokonaisenergian kasvattaminen on totta kai tarpeellista, mutta senkin pystyy tekemään musikaalisella tavalla - dynamiikan kautta. Jos haluaa soittaa ihan sairaan nopeasti, voi koittaa lisätä harjoitteluun vielä yhden ulottuvuuden, pystyykö soittamaan asian äärimmäsien rennosti, äärimmäisen pienillä liikkeillä äärimmäisen hyvällä kvaliteetilla äärimmäisen kovaa? Jos pystyy soittamaan asian täysin hallitusti maksimidynamiikalla, jonka soitin antaa ulos ilman että ääni hajoaa, kokonaisenergiamäärä on niin korkea, että juttu on mahdollista viedä niin korkeisiin tempoihin kuin soitin fysikaalisessa mielessä antaa myöden.
 
Emmä tiä oliko tässä paasaamisessa taas hevonvitunkaan järkeä, mutta tuntui jotenkin merkitykselliseltä jakaa ajatuksia. Liikaa energiaa varmaan, tulin just lomalta.
 
P.S. Niin oudolta ja epätodennäköiseltä kuin se tuntuukin Ambituksen viestejä lukiessa, kaveri on ehkä tarkin tuntemani soittaja niiden asioiden suhteen, joista tässä viestissä puhun. En oo ikinä nähnyt Matiasta sahaamassa aivottomasti teeveen ääressä, vaan aina kun kaveri soittaa, kiroilu kohdistuu lihastyön tai muiden triviaalien yksityiskohtien sijaan nimenomaan musiikillisiin seikkoihin, sellaisiin asioihin kuin "vittu, suttua", "vittu ku toi upstroke tulee kovempaa", "vittu, ei saa dempattua jotenki, tulee hälyä", "vittu, kauheeta swingiä, mikä mua vaivaa", "vittu tää pikkausjärjestys on paha, tulee paino ihan väärään kohtaan fraasia" jne. Ehkä noi jutut tulee niin luonnostaan ettei herra kiinnitä asiaan huomiota, mutta näin se tuntuu olevan. Kommentin asiaan saa onneksi itseltään kitarataiteilijalta kun kysyy.
Mitenkä on, Matiainen?