Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Imperiumin arvio:
 
Pestilence
Resurrection Macabre CD
Mascot Records
8.5/10
 
Mitä ajatella yhtyeestä, jonka edellisestä levystä on kulunut peräti 16 vuotta? Yhtyeestä, jolla on takanaan vahvat meriitit ja se kuuluu omalta osaltaan teknisen (hollantilaisen) death metalin kulmakiviin ja päättää tehdä paluun. Kannattako enää vaivautua?
 
Pestilence nousi 1988 ilmestyneellä debyytillään Malleus Maleficarum raa'alla, mutta silti taidokkaalla thrashilla farkkuliivien tietoisuuteen suuntautuen seuraavalla levyllään Consuming Impulse vahvasti death metaliin. Testimony Of The Ancientilla kitaristi Patrick Mameli osoitti yhdessä muun yhtyeen kanssa taitoa yhdistää toimiva teknisyys death metaliin. 1993 julkaistulla ja viimeiseksi jääneellä levyllä Spheres Mamelin sävellyskikkailu saavutti umpisolmun, eikä levy menestynyt edellisten tapaan ja pikkuhiljaa bändi vain katosi kuvioista.
 
2006 alkoi Pestilence-leiristä kuulua kummia, kun Mameli alkoi kasata bändiään uudestaan, mikä herätti paitsi innostusta, myös huolestumista, kun ottaa huomioon paitsi Spheresin, myös Mamelin nihkeän suhtautumisen vanhempaan materiaaliin. Niin, että mitähän fuusiojazz-metalli-sontaa sieltä nyt on tulossa. Kun Mameli mainosti tulevan levyn olevan "nopeampaa, teknisempää ja brutaalimpaa", heräsi kyynikon epäilys, että puhuuko vain lämpimikseen, mutta, kun uusi albumi Resurrection Macabre on käsissä, niin voi sanoa, että ei mies ihan puutaheinää suustaan suoltanut.
 
Tiedä sitten, oliko Mamelin "en katso koskaan taakseni" -juttu osin väärin ymmärrettyä vai ymmärsikö Mameli itse, että vanhalla materiaalilla bändi on nimensä nostanut esille, eikä pelkällä nimellä ratsastaminen kanna kovinkaan kauas. Resurrection Macabre ei siis steppaa Sphersin tahtiin, vaan levy pohjautuu kuitenkin ensisijaisesti raskaaseen metalliin. Sisällöllisesti hieman erilaista, kuin bändin aiempi tuotanto, mutta ei myöskään unohda täysin vanhaa henkeä.
 
Kuten kahdella viimeisellä levyllä, on Patrick Mameli hoitanut nytkin kitaran lisäksi myös vokaalit. Basistiksi hän on saanut jo Testimonylla soitaneen, Atheist- ja Cynic -yhtyeistäkin tutun Tony Choyn ja rumpupallia hiostaa mm. Darkanessa soittava Peter Wildoer. Pitkäaikainen kitaristi Patrick Uterwijk on mukana vain livekokoonpanossa.
 
Resurrection Macabre esittäytyy aggressiivisuudellaan lähempänä Consuming Impulsea, mutta on ottanut myös teknisyyttä Testimonylta. Spheresin huuruilua ei levyllä ole, mutta sen pientä ilmapiiriä on kyllä havaittavissa. Kokonaisuus on kuitenkin hyvin tasapainoinen ja henkii teknisyydellään välillä jopa morbidangelmaisuutta, mutta silti täysin Pestilencea tämä on, kiitos myös Mamelin tunnistettavan vokalisoinnin.
 
Vaikka levyllä on runsaasti teknistä riffittelyä, bassokuvioita, neuroottisia sooloja, sekä monivivahteista ja tarkkaa rumputyöskentelyä blasteineen, ei teknisyys esittäydy kappaleiden kustannuksella, vaan ne ovat monimuotoisuudestaan huolimatta rakenteeltaan varsin selkeitä, mikä auttaa pitämään levyn kasassa eikä levyn kuuntelua koe etäännyttävänä. Asiaa auttanee sekin, ettei levyn 11 kappaleesta kuin kaksi ylitä neljää minuuttia. Päätöskappale In Sickness & Death pisimpänä kellottaa tasan viisi minuuttia. Keskiarvoksi saa n. 3:50, joten kappaleisiin ei tuhlata kuin oleellinen. Tunnustusta täytyy myös antaa Mamelin vokaaleista, sillä mies ei ole menettänyt rujosta äänestään mitään.
 
Kokonaisuuden suurin ongelma löytyy kuitenkin myös lievästä ylitarjonnasta. On toki selvä, että tämäntyyppiset levyt tarvitsevat useampia kuuntelukertoja, sillä ensikuuntelujen myötä levyn laajasta materiaalista ei paljoa käteen jää. Puuduttavaksi levyä ei silti voi moittia ja yleisesti ottaen sen n. 40 minuuttisen keston kuuntelee helposti ilman kappaleiden skippaamista.
 
Digipak-versiolla tulee vielä kolme bonuskappaletta, jotka ovat uudelleen äänitettyjä kolmelta ensimmäiseltä levyltä. Valintaan saivat vaikuttaa fanit äänestyksellä. Kahdella ensimmäisellä laulutapa on enemmän thrash-henkinen, mutta vanhemmatkin kappaleet osoittavat, ettei materiaali ole lainkaan vanhentunutta. Tosin vertailuna uudempaan materiaalin huomaa, että suoraviivaisempana ja vähemmän kulmikkaina ne ovat myös levyn tarttuvimmat.
 
Levyn tuottajana on toiminut Mameli itse Jacob Hansenin studiolla ja soundillisesti levy onkin hyvin selkeä ja kirkas. Ehkä ajoittain kliinisyydessään vähän kolkko, eikä niin raskas, kuin esim. Consuming Impulse tai Testimony Of The Ancients. Toisaalta vertailu edellämainittuihin levyihin ei onnistu ottaen huomioon esim. äänitysajankohdat ja nykyisen studiotekniikan tason. Soundit toimivat kuitenkin kappaleiden, ei äänenvoimakkuuden ehdoilla, kuten joillakin on ollut nykyään tapana, eikä levy mitään höyhensarjaa sentään ole, vaan taattua raskasmetallia.
 
Siihen nähden, etten odottanut levyltä yhtään mitään, vaan olin enemmänkin hyvin skeptinen juurikin Mamelin asenteen ja Spheresin vaikeaselkoisuuden tuntien, yllätti Resurrection Macabre erittäin positiivisesti. Usemman kuuntelukerran kautta levy on myös alkuihmettelyjen jälkeen osoittautunut varsin toimivaksi kokonaisuudeksi. Täydellinen se ei ole, mutta hyvä levy kuitenkin ja sitä myöten on myönnettävä, että Pestilence on tehnyt hienon paluun.
 
17.03.2009, Janne Rintala / http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=8758