Klassinen ›

Eli siis tätä on tullut kuunneltua nyt koko päivän, kysynkin nyt aluksi onko loppukin Lemminkäisestä ollenkaan samantasoista?
 
Klassiseen musiikkiin on ollut tarkoitus tutustua vähän syvemmin jo kauemmankin aikaa, mutta sitä on tullut lykättyä kun suurin osa ei kohtaa ollenkaan omien esteettisten mieltymysten kanssa. Arvostan kyllä klassista paljonkin ja näen siinä about rajattomasti potentiaalia, mutta suurin osa aiheuttaa lähinnä päänsärkyä ja saa multa luokituksen "kornia wanhojentanssimusaa". Tämä on siis vain henkilökohtainen mielipide, varmaan hienoa musiikkia mutta ei mulle kiitos!
 
Kuitenkin kyseessä on niin tajuton vuori todella vaihtelevaa musiikkia että pakosti löytyy sellaisiakin teoksia jotka sopivat omaan makuuni. Esimerkiksi Arvo Pärtillä on sävellyksiä joista pidän ja ne kliimaksikohdat todella tuntuu, vaikka välillä mennään mielestäni liikaa tylsässä minimalismissa.
 
Minimalismihan ei sinänsä ole ollenkaan huono juttu, ei tuo Torin vasaran lailla kolahtanut Tuonelan joutsenkaan mitään tajutonta tulitusta ole, mutta siinä on kokoajan läsnä todella tiivis tunnelma ja siitä englannintorvesta tulee vaan väkisinkin kylmät väreet. Se "unelmien sielunmessu" requiem ja Carmina Buranan O Fortunan kuorot toimii myös kiitettävästi, joten vähän raskaampaa ja mahtipontisempaakin saisi olla kunhan ei mennä sellaiseen överimahtailevaan torvimarssiin. Kuorot on todella jees, mutta varsinkin korkea naisoopperalaulu on paha turnoff.
 
Kansanmusiikkivaikutteet ja luontoromantiikka on vähintäänkin positiivista, kunhan ei ole liian pirteätä pillipiiparointia. Kaikenlainen outous ja mytologisten/esoteeristen teemojen käsittely on positiivista, kunhan se outous tulee tunnelmasta niinkuin esimerkiksi tuossa joutsenessa, eli ei mitään "supermodernia sekoilua". Melodisuus on myös plussaa, joskaan ei mieluiten mitään kauhean juustoista.
 
Kiitos jo etukäteen jos joku osaa jotain noihin kriteereihin sopivaa sanoa, säästäisi vaan huomattavasti aikaa ja hermoja :)

no koklaa vaik debussyn "la mer" ja ehkä ne muutkin orkesteriteokset

luontoromantiikka
 
Delius
http://www.youtube.com/watch?v=incXlLa9Uns
 
mytologisten/esoteeristen teemojen käsittely
Yhdistettynä luontoon:
 
Sibelius: Pohjolan tytär
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=47&t=55&a=2167
 
Ravel: Daphnis ja Chloé
http://www.youtube.com/watch?v=Fm6zNYZoHJs
Valitettavasti kuoro puuttuu tästä sovituksesta.

Kiitokset suosituksista, vaikka äärettömän nirso paska olenkin :(
 
sub zero: no koklaa vaik debussyn "la mer" ja ehkä ne muutkin orkesteriteokset
 
La mer:in kuuntelin youtubesta ja siitä jäi vähän väritön kuva. Jotenkin liian perussettiä aiheuttamaan kummempia tuntemuksia, kai mulla on joku juttu että vaikuttavan ja kauniin musiikin pitää olla aina myös outoa ja epäarkista. Jokin siinä tavallisessa "klasarisoundissa" ei vaan natsaa. Ärsyttää itseänikin kun en osaa kunnolla määrittää niitä tekijöitä jotka mua miellyttävät, varmaan kaikesta musiikista löytyy jotain hienoa mutta 90% kaikesta kuulemastani ei vaan kuulosta hyvältä :(
 
sellisti: Otahan ihmeessä kuunteluun Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticus.
 
Kertakuuntelun jälkeen varsinkin Joutsenet muuttavat miellytti, kieltämättä mielenkiintoinen idea ja pitää kyllä ehdottomasti kuunnella enemmän. Pistämpä nyt uudelleen pyörimään...
 
...ja kuulostaa tällä kertaa vielä hienommalta. Jotenkin tälläinen kokeellisuus joka ei kuitenkaan ole (mun aistein havaittuna)epämusikaalista on mun juttu. Tarpeeksi mielenkiintoista ja epänormaalia äänien harmoniaa, mutta kuitenkin kauniita ja tunteellisia melodioita on hyvä kaava tunnelmalliseen musiikkiin.
 
Kuuntelin aikasemmin Rautavaaralta myös String Quartet nelosen ja viidennen sinfonian, mutta kumpikaan ei oikein maistunut. Seitsemäs ja kahdeksas sinfonia kuulostavat mielenkiintoisilta ainakin wikipedian kuvausten perusteella, pitää varmaan testata ainakin toista.
 
levesinet: Delius
http://www.youtube.com/watch?v=incXlLa9Uns
 
Ehkä vähän turhan pikkunättiä mun makuun, jotenkin jää liikaa taustalle eikä sytytä mun barbaarisia vaistoja liekkeihin.
 
Yhdistettynä luontoon:
 
Sibelius: Pohjolan tytär
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=47&t=55&a=2167
 
Pohjolan tyttäressä ja myös tuolta kuunnellussa Tapiolassa oli hetkittäin sitä magiaa mitä Tuonelan joutsenessakin, mutta välillä se lumous särkyi turhan pahasti kun sibben visiot tulevasta meni ristiin mun oikukkaiden mieltymysten kanssa. Kuitenkin kun Finlandiassakin on paljon mistä pidän, niin Sibeliuksen tuotantoon voisi yrittää perehtyä. Sattuisiko kyseiseltä herralta löytymään lisää vähän surumielisempiä teoksia tyyliin juuri tuo kerta toisensa jälkeen mainitsemani Tuonelan joutsen?
 
Ravel: Daphnis ja Chloé
http://www.youtube.com/watch?v=Fm6zNYZoHJs
Valitettavasti kuoro puuttuu tästä sovituksesta.
 
Jostain syystä tämä viimeinenkin kuulosti vähän turhan tavanomaiselta, ihan miellyttävää, mutta mä en pääse ollenkaan samoille aallonpituuksille, vähän kuin tälläinen peikko olisi eksynyt ihan liian fiineihin kesteihin. Hienon valkkarin vivahteet ei meinaa aueta tälläiselle simamiehelle.
 
Kaipa tuo Tuonelan joutsen oli sellainen lottovoiton tapainen törmäys musiikilliseen sielunkumppaniin jolle ei kovin helposti löydy vertaisia. Tämä vaan kuulostaa paremmalta päivä päivältä ja saa monet muut suosikit tuntumaan huomattavasti vähemmän täydellisiltä. Suorastaan julmaa säveltää liian koskettava musiikkia kun tieto vastaavantasoisten helmien vähyydestä lisää tuskaa suhteellisen runsaasti. Toivosta en kuitenkaan ole vielä luopumassa sillä ainakin tuo Cantus Arcticus kuulosti hyvältä.
 
Joten plz save me from eternal swanloop ja heittäkää uusia suosituksia kehiin(jos vaan kärsivälisyys riittää...)

Omegano: Joten plz save me from eternal swanloop ja heittäkää uusia suosituksia kehiin(jos vaan kärsivälisyys riittää...)
 
Jos ei pahus vieköön Mahlerista saa viboja niin ihme kyllä. Kokeilepa siis. Harmittava puoli on siinä, että hänen tuotanto on kauttansa liian hyvää pystyäkseni suosittelemaan jotain yksittäistä teosta. Toisekseen hän tunki sinfonioihinsa kaiken, joten löydät varmasti jokaisesta jotain mieleistäsi.
 
Lisään linkin, jonka avulla saanet paremman käsityksen hänen musiikistaan: http://muhi.siba.fi/muhi/bin/view/Articles/rom_ork_ger7?s

Itseasiassa tätä edellinen yritykseni tutustua klassiseen lähti juuri Mahlerista. Jossain Philip K. Dickin kirjassa päähenkilö ylisti Mahlerin toista ihan maasta taivaaseen ja päätin sitten kuunnella jos joku sen sinfonioista nappaisi.
 
En jotenkin koskaan päässyt sisään yhteenkään niistä ja nyt kun yritän kuunnella youtubesta osia kuudennesta ja kahdeksannesta niin sama ongelma toistuu. Tietenkään pitkän sinfonian kanssa ei pääse sinuiksi kuuntelemalla paloja sieltä täältä, mutta vaikka Mahler käsitteleekin mielestäni mielenkiintoisia aiheita niin se tapa jolla hän pukee ne musiikiksi ei vain toimi mulle. Esim. tosta kuudennen lopusta en onnistu millään kaivamaan sitä kohtalokasta ja surullista fiilistä joka siihen kuuluisi.
 
Kai mä kaipaan jotenkin selkeämpiä linjoja, Mahlerin tuotoksissa tulee niskaan iso kasa tavaraa mikä ei sinänsä ole huono juttu, mutta sen tapa käyttää eri soittimia ei vaan ole mun korviin miellyttävä. En vaan saa Mahlerista mitään tunteita irti, kaikki tuodaan ilmi jotenkin niin pieninä palasina ettei mitään jää muistiin. Jotenkin Mahlerin tapa käyttää ääntä on mun korviin todella ei-mystinen, mä kuulen vaan erilaisia ääniä klassisen musiikin soittimista, nothing else :( Se kovasti kaipaamani oudonkaunis äänenväri ja tunnelma jää puuttumaan, en vain pääse missään vaiheessa sulautumaan musiikkiin.
 
Sekin varmaan vaikuttaa paljon että pidän huomattavasti enemmän monien yksinkertaisten äänten ja melodioiden muodostamasta isosta kudoksesta kuin siitä että musiikki koostuu nopeasti vaihtelevista ja teknisemmistä osista. Kaipaan sitä liikettä ja massiivisuuden tuntua mikä syntyy kun on päällekkäin pitkiä droneääniä ja toisaalta lyhyempiä melodioita. Ilmeisesti toistoa pidetään aikalailla syntinä kun on kyse taidemusiikista, mikä on mun kannalta vähän ikävä asia koska klassisessa musiikissa olisi kaikki ainekset mitä about ikinä musiikilta kaipaisin, mutta niitä käytetään melkein aina tavalla joka ei kosketa mua sitten ollenkaan. Klassisen musiikin tapa tehdä "räjähtäviä kliimakseja" ja dramatiikkaa jää vaan mulle miltei aina täysin ontoksi.
 
Mulle musiikki on jollain tapaa kuin konkreettinen joki tajunnan virtaa ja mä en ollenkaan pääse siihen messiin jos kyseiseen virtaan on isketty patoja metrin välein ja jokaisen kohdalla vaihtuu myös virran suunta. Se ei hirveästi lohduta että myöhemmin sitten tullaan taas takaisin samaan kohtaan. Joessa voi kyllä olla vesiputouksia ja sen koko vaihtelee pikkupurosta suurvirtaan, mutta suurin osa siitä muistuttaa ainakin osaksi edellistä pätkää jolloin kyseessä on yksi kokonaisuus ja yksi matka.
 
Suurin osa klassisesta tuntuu olevan mulle samaan aikaan liian kaavamaista, mutta myös katkonaista. Mä en vain pysty ymmärtämään miksi sellaisen aivokapasiteetin ja musiikillisen lahjakkuuden omaavat ihmiset säveltävät kyseisenlaista musiikkia, tosin mun "sivistymättömyydellä" on varmaan myös sormensa pelissä.
 
Jotenkin tämä Karl Flodin quote Sibeliuksen Lemminkäisestä summaa aika hyvin osan siitä miksi mulla menee sukset ristiin klassisen kanssa turhan helposti: Tällainen musiikki tuntuu ihan patologiselta ja jättää niin sekavia, piinallisia ja luonteeltaan epämääräisiä vaikutelmia, että niillä on hyvin vähän yhteistä sen esteettisen mielihyväntunteen kanssa, jota kaiken kaunotaiteen ja ennen muuta musiikin tulee herättää.
 
Mä haluan musiikilta aitoa tunteen paloa, tajunnanräjäyttämistä ja tuskaa, en pikkusievää esteettistä mielihyvää. En suinkaan väitä etteikö klassisessa olisi juuri noita haluamiani ominaisuuksiakin, mutta ne on useimmiten puettu sellaisen kielen muotoon joka on mulle täysin vieras ja johon en usko voivani koskaan päästä sisälle. Kuitenkin kuten sanoin aikaisemmin niin kyseessä on niin laaja kirjo erilaisin tavoin ja motiivein sävellettyä musiikkia, että joidenkin on ollut pakko järjestää ne musiikilliset palikat tavalla joka menee yksiin mun mieltymysten kanssa.
 
Pitää vaan jatkaa haravointia.

Omegano: Itseasiassa tätä edellinen yritykseni tutustua klassiseen lähti juuri Mahlerista. Jossain Philip K. Dickin kirjassa päähenkilö ylisti Mahlerin toista ihan maasta taivaaseen ja päätin sitten kuunnella jos joku sen sinfonioista nappaisi.
 
En jotenkin koskaan päässyt sisään yhteenkään niistä ja nyt kun yritän kuunnella youtubesta osia kuudennesta ja kahdeksannesta niin sama ongelma toistuu. Tietenkään pitkän sinfonian kanssa ei pääse sinuiksi kuuntelemalla paloja sieltä täältä, mutta vaikka Mahler käsitteleekin mielestäni mielenkiintoisia aiheita niin se tapa jolla hän pukee ne musiikiksi ei vain toimi mulle. Esim. tosta kuudennen lopusta en onnistu millään kaivamaan sitä kohtalokasta ja surullista fiilistä joka siihen kuuluisi.
 
Kokeilitko jo sitä toista? Kuuntele se muutaman kerran kokonaan keskittymällä ja tee seuraavaksi sama vaikka vitosella. Muistaa ottaa huomioon, että kun sinfonialla on kestoa se reilu tunti, niin ei se voi olla koko aikaa sellaista tekstuuria kuin alla kuvailet:
 
Kai mä kaipaan jotenkin selkeämpiä linjoja, Mahlerin tuotoksissa tulee niskaan iso kasa tavaraa mikä ei sinänsä ole huono juttu, mutta sen tapa käyttää eri soittimia ei vaan ole mun korviin miellyttävä. En vaan saa Mahlerista mitään tunteita irti, kaikki tuodaan ilmi jotenkin niin pieninä palasina ettei mitään jää muistiin. Jotenkin Mahlerin tapa käyttää ääntä on mun korviin todella ei-mystinen, mä kuulen vaan erilaisia ääniä klassisen musiikin soittimista, nothing else :( Se kovasti kaipaamani oudonkaunis äänenväri ja tunnelma jää puuttumaan, en vain pääse missään vaiheessa sulautumaan musiikkiin.
 
Sekin varmaan vaikuttaa paljon että pidän huomattavasti enemmän monien yksinkertaisten äänten ja melodioiden muodostamasta isosta kudoksesta kuin siitä että musiikki koostuu nopeasti vaihtelevista ja teknisemmistä osista. Kaipaan sitä liikettä ja massiivisuuden tuntua mikä syntyy kun on päällekkäin pitkiä droneääniä ja toisaalta lyhyempiä melodioita. Ilmeisesti toistoa pidetään aikalailla syntinä kun on kyse taidemusiikista, mikä on mun kannalta vähän ikävä asia koska klassisessa musiikissa olisi kaikki ainekset mitä about ikinä musiikilta kaipaisin, mutta niitä käytetään melkein aina tavalla joka ei kosketa mua sitten ollenkaan. Klassisen musiikin tapa tehdä "räjähtäviä kliimakseja" ja dramatiikkaa jää vaan mulle miltei aina täysin ontoksi.
 
Tuntuu, että haluat vain jotain nyyhkyleffojen soundtrackejä. Sellaista, jota kuka tahansa voi syntikalla fiilistellä: aloittaa kolmisoinnusta ja välillä liikuttaa yhtä ääntä kerrallaan.
 
Suurin osa klassisesta tuntuu olevan mulle samaan aikaan liian kaavamaista, mutta myös katkonaista. Mä en vain pysty ymmärtämään miksi sellaisen aivokapasiteetin ja musiikillisen lahjakkuuden omaavat ihmiset säveltävät kyseisenlaista musiikkia, tosin mun "sivistymättömyydellä" on varmaan myös sormensa pelissä.
 
Niin minäkin epäilen, kaikella kunnioituksella kuitenkin. Äkkiä sen hienouden silti oppii ymmärtämään, luulisin. Jatka perehtymistä.
 
Kokeile Sibeliukselta muuten 4. ja 7. sinfoniaa. Niissä on eräänlaista mystistä laatua, vaikka ovatkin enemmän formalistista musiikkia.

r. straussin orkesteriteoksethan on samalta aikakaudelta (esimerkiksi eine alpensinfonie ja zarathustra) ja niissä on samoja myöhäisromantiikan piirteitä. mutta niissä on tosin myös noita yli-mahtipontisia kohtia, mutta tietysti harvakseltaan. debussy'n L'après-midi d'un Faune on tyyliltään lähempänä tuonelan joutsenta kuin tuo La Mer (kun se on hiljaisempi). Mahlerilta 9. sinfonian finaali (adagio) on tuommoista seesteisempää samoin 7. sinfonian yölaulu-kohdat (toinen ja toisiks viimenen osa). sibeliukselta itseltään löytyy tietysti lisää kaikennäköstä, esim "oceanides"

ralliolli: Tuntuu, että haluat vain jotain nyyhkyleffojen soundtrackejä. Sellaista, jota kuka tahansa voi syntikalla fiilistellä: aloittaa kolmisoinnusta ja välillä liikuttaa yhtä ääntä kerrallaan.
 
Tämä voi olla se, mikä tässä tökkii. Ei mihinkään genreen voi lähteä tutustumaan sellaisella asenteella, että etsii siitä korvaajaa etukäteen keksimilleen vaatimuksille - jotka vieläpä on ehkä johdettu jonkin toisen genren ominaisuuksista. Musiikki täytyy ottaa karvoineen.
 
Melkein kuin menisi moottoripyöristien.nettiin kysymään, että "haluaisin kulkuneuvon johon mahtuu kätevästi koko perhe mukaan ynnä neljä kauppakassia prismasta, mieluiten vielä sellainen, että olisi suojausta ulkomaailmalta, ettei tule kylmä ja että voi kuunnella YleX:iä työmatkalla - minkä valmistajan pyöriin kannattaisi tutustua?".
 
Ei ole tietenkään tarkoitus vaikuttaa elitistiseltä. Että klassinen musiikki olisi jotain sellaista, johon sisään pääseminen on jotenkin erityisen vaikeaa ja vaatii omistautumista ja tiettyä asennetta - tämä pätee toisinkin päin: ei siitäkään tule mitään jos koko elämänsä klassista musiikkia kuunnellut lähtee etsimään popista klassisen musiikin piirteitä.
 
Tietenkään uuteen genreen tutustumisessa ei välttämättä ole muuta keinoa kuin yrittää nopeita ja kivuliaita kastautumisia. Suurinpiirtein niin minäkin tein, tosin olin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että lukiossa oli musiikin historian kursseja, joilla pääsi tutustumaan eri aikakausien musiikkiin ja teoksiin eikä minun tarvinnut sitä itse tehdä - mutta sieltä sitten onnistuin poimimaan minua miellyttäviä piirteitä ja säveltäjiä, joita sitten plokkailin paikallisen kirjaston musiikkiosastolta. Nykyään voi käyttää apuna myös YouTubea.
 
Itse asiassa minusta tuntuu, että on aika turhaa kysellä nettisivustoilta vinkkejä, koska ei kukaan voi tietää, mistä sinä tykkäät, varsinkin kun yleensä ne avainsanat ovat jotain tyyliin "no jotain sellasta, hei, tiedättehän, sellasta mukavan semmosta mystisen kuulosta, mutta ei LIIAN vaikeeta, semmosta, tiiättehän, just semmosta HYVÄÄ!". Täytyy vain yrittää löytää ne oman tykkäämisensä reunapalat: itselläni ne olivat niinkin epätodennäköisiä kuin Aflred Schnittken postmodernit teokset ja Anton Webernin dodekafoniset jousikvartetot - joita tuskin KUKAAN olisi minulle osannut suositella jos olisin tullut m.netistä kyselemään.

niin no teokset/levyt on yleensäkin keskenään sen verran erilaisia, et jos tulee joku "lisää tällaista" fiilis, niin lisää sellaista ei kai yleensä löydy. mut voi löytyy jotain muuta, mistä pitää.

kokarek: Itse asiassa minusta tuntuu, että on aika turhaa kysellä nettisivustoilta vinkkejä, koska ei kukaan voi tietää, mistä sinä tykkäät...
 
Sen kuitenkin olemme saaneet tietää, että hän pitää erityisesti myöhäisromanttisesta idiomista. Onnekseen sen tyylistä materiaalia on enemmän kuin elämänsä aikana kerkeää sulattaa.
 
Toisena etuna on ajan korostuneet kansallistyylit. Et selvästikään pidä ranskalaisesta tyylistä, joten pistä se sivuun. Sibeliuksen ystävänä saatat löytää lisäkivaa muista pohjoismaista - ja tietenkin Suomesta - vaikka osa heistäkin on ihan saksalaisen valtatyylin (ota ilmaisu kevyesti) mukaisia.
 
Etsi siis jostakin säveltäjälista ja ala pikkuhiljaa penkomaan. Älä kuitenkaan kuuntele aluksi pelkkiä pätkiä niin kuin Mahlerin tapauksessa teit. Kliimaksit eivät tunnut miltään, ellei ymmärrä miten niihin on tultu.
 
PS. Yksi lista (rullaa alaspäin): http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_Romantic_composers
 
PPS: Tuli mieleen, että voisit kokeilla jotain "imelimmät klassikot" -tyyppisiä kokoelmalevyjä. Se on varmasti ainoa keino vältellä tunnelmien diversiteettiä. Toinen vaihtoehto on elokuvamusiikki. Tai joku uusromanttinen minimalismi, mikäli sellaista onkaan.

Mä haluan musiikilta aitoa tunteen paloa, tajunnanräjäyttämistä ja tuskaa, en pikkusievää esteettistä mielihyvää.
 
No hemmetti, Alexander Scriabin ja Ekstaasirunoelma (Le Poeme de l'Extase) kehiin sitten..! :)
 
Kuvailujesi perusteella saattaisit ehkä tykätä myös sellaisesta säveltäjästä kuin Valentin Silvestrov, jos jostain löydät jotain hänen teoksiaan.

Lemminkäisen kotiinpaluusta ainakin itse pidän kovasti. Kannattaa kuunnella, vaikken oikein tiedä soveltuuko se sinulle, jollet pidä "räjähtävistä kliimaksista" ja dramatiikasta. No se on siinä ja siinä.
 
Jos oudonkaunista musiikkia haluat niin Sibeliukselta sitä kyllä löytyy, ja esim. 1. sinfoniasta
 
http://www.youtube.com/watch?v=i-h6OccTEr4
 
kannattaa aloittaa. Tai miten olisi Kullervo?
 
http://www.youtube.com/watch?v=PDzToYXlBro (parempiakin versioita löytyy)
 
Jossain Philip K. Dickin kirjassa päähenkilö ylisti Mahlerin toista ihan maasta taivaaseen ja päätin sitten kuunnella jos joku sen sinfonioista nappaisi.
 
Kannattaa kuunnella juuri se kakkonen. Mielestäni se paranee loppua kohti, joten ellei muuta, niin se finaali vähintäänkin.
 
http://www.youtube.com/watch?v=PqRaqTSYjkk
 
Kuorokin löytyy. Omasta mielestäni ehkä parhain Mahlerin sinfonia. Muusta Mahlerin tuotannosta voisin ehdottaa vaikka ykköstä
 
http://www.youtube.com/watch?v=EwGAXtzffdk
 
ja Das Lied von der Erdeä, varsinkin sen finaalia.
 
http://www.youtube.com/watch?v=f3hCCTRYcz0
 
Ja näiden pätkittäin kuuntelu on yhtä tyhjän kanssa, kannattaa se koko puolituntinen kuunnella alusta loppuun ja jollei avautunut, niin sitten uudestaan... :)
 
"Finaali on tunnelmaltaan osin lähellä apaattista toista osaa, joka oli myös alton esittämä. Finaaliin sisältyy kaksi runoa, jotka molemmat käsittelevät jäähyväisten jättämistä. Välillä finaalissa seuraa pidempiä instrumentaalisia jaksoja, mutta kovin voimakkaita kohtia ei kuitenkaan kuulla, vaan kamarimusiikin tavoin orkestraatio suosii yksittäisten soittimien soolo-osuuksia."
 
Useimmat Mahlerin teokset, joista itse pidän, ovat vaatineet useita kuuntelukertoja, ennenkuin olen alkanut hahmottamaan niitä ja huomaamaan niiden mahtavuuden. Harvemmasta kappaleesta hahmottaa välittömästi niiden koko rakenteen ja idean.

En vaan saa Mahlerista mitään tunteita irti, kaikki tuodaan ilmi jotenkin niin pieninä palasina ettei mitään jää muistiin.
 
Taustaa:
 
"Helsingissä Mahler lausui Sibeliukselle kuuluisat sanansa "sinfonian on oltava kuin maailma: siihen pitää sisältyä kaikki." Sibelius edusti Mahleriin nähden vastakkaista tyyliestetiikkaa, eikä miesten välille syntynyt mitään syvää yhteisymmärrystä."
Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean_Sibelius
 
mä kuulen vaan erilaisia ääniä klassisen musiikin soittimista, nothing else :( Se kovasti kaipaamani oudonkaunis äänenväri ja tunnelma jää puuttumaan, en vain pääse missään vaiheessa sulautumaan musiikkiin.
 
Sibeliuksen Tuonelan joutsen ja Pohjolan tytär ovat ohjelmamusiikkia. Perinteiset sinfoniat ja sonaatit ja niissä harrastettu abstrakti sonaattimuoto edustavat ainakin osittain absoluuttista musiikkia.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ohjelmamusiikki
 
Pohjolan tyttäressä ja myös tuolta kuunnellussa Tapiolassa oli hetkittäin sitä magiaa mitä Tuonelan joutsenessakin, mutta välillä se lumous särkyi turhan pahasti kun sibben visiot tulevasta meni ristiin mun oikukkaiden mieltymysten kanssa.
 
Oikeastaan Pohjolan tytär on "sinfoninen fantasia", joten se ei ole yhtä puhdasta ohjelmamusiikkia kuin Tuonelan joutsen.
 
Lemminkäisessä on vaikutteita Wagnerilta ja Brucknerilta.
 
Finlandiassakin on paljon mistä pidän, niin Sibeliuksen tuotantoon voisi yrittää perehtyä.
 
Finlandia on sävelruno, sekin siis ohjelmamusiikkia.

ralliolli: Tuntuu, että haluat vain jotain nyyhkyleffojen soundtrackejä. Sellaista, jota kuka tahansa voi syntikalla fiilistellä: aloittaa kolmisoinnusta ja välillä liikuttaa yhtä ääntä kerrallaan.
 
Joo ja ennenkaikkea EI. Pidän kyllä selkeistä liidimelodioista, mutta se ei tarkoita että musiikin täytyisi olla kaikintavoin yksinkertaista. Jos haluasin nyyhkyleffojen soundtrackejä niin kysyisin niitä. Koska ne nyt on kuitenkin mun mielestä vähän tylsiä ja ihan liian yksiulotteisia niin ei kiitos tällä kertaa. Minimalismi(jota nyt en kuitenkaan varsinaisesti hae) ei ole synonyymi epäkehittyneisyydelle.(en nyt kuitenkaan usko että väittäisit sitä...)
 
Niin minäkin epäilen, kaikella kunnioituksella kuitenkin. Äkkiä sen hienouden silti oppii ymmärtämään, luulisin. Jatka perehtymistä.
 
Tuo on kyllä ehdottomasti yksi tekijä, muttei suinkaan kokototuus. Erilaisilla ihmisillä on aika erilainen esteettinen maku jo ihan perustasolla ja hienous suhteessa siihen ei vaan ole mikään universaali asia. Perehtymistä toki jatkan, mutta tarkoitus ei ole kahlata väkisin läpi kaikkea klassisen alle laskettavaa, sillä tiedän ettei suurin osa siitä vain mene yhteen oman makuni kanssa vaikka kuinka perehtyisinkin.
 
En tietenkään tiedä sun musamausta, mutta olen suhteellisen varma ettei kaikki mua eniten sykähdyttävä musiikki millään toimisi sulle vaikka niitä kuinka tankkaisitkin. Toisen korvaorgasmi vaan voi olla toiselle päänsärky vaikka sitä omalta kannalta onkin vaikea uskoa ja tekee helposti mieli syyttää toisen epäkehittynyttä makua. Tästä on kyllä omakohtaisia kokemuksia, mutta yleensähän kyse on näiden kahden asian summasta.
 
Uskon kuitenkin että klassisella musiikilla on mulle paljon annettavaa ja ainakin pari täysosumaa on jo kävellyt vastaan, joten pakko niitä on enemmänkin jossain lymyillä.
 
Kokeile Sibeliukselta muuten 4. ja 7. sinfoniaa. Niissä on eräänlaista mystistä laatua, vaikka ovatkin enemmän formalistista musiikkia.
 
Sibeliukseen pitää kyllä tutustua tarkemmin, kiitos vinkeistä.
 
sub zero: r. straussin orkesteriteoksethan on samalta aikakaudelta (esimerkiksi eine alpensinfonie ja zarathustra) ja niissä on samoja myöhäisromantiikan piirteitä. mutta niissä on tosin myös noita yli-mahtipontisia kohtia, mutta tietysti harvakseltaan. debussy'n L'après-midi d'un Faune on tyyliltään lähempänä tuonelan joutsenta kuin tuo La Mer (kun se on hiljaisempi). Mahlerilta 9. sinfonian finaali (adagio) on tuommoista seesteisempää samoin 7. sinfonian yölaulu-kohdat (toinen ja toisiks viimenen osa). sibeliukselta itseltään löytyy tietysti lisää kaikennäköstä, esim "oceanides"
 
Straussilta olen kuullut vain vähän zarathustrasta(2001...), mutta ainakin sen perusteella vaikuttaa tutustumisen arvoiselta. Mahtipontisuus ei sinänsä ole mun mielestä ollenkaan huono asia ja jonkinlainen jylhyys on yksi suosikkipiirteistäni musiikissa, mutta osa mahtipontisesta kamasta kuulostaa musta vähän kornilta.
 
kokarek: Tämä voi olla se, mikä tässä tökkii. Ei mihinkään genreen voi lähteä tutustumaan sellaisella asenteella, että etsii siitä korvaajaa etukäteen keksimilleen vaatimuksille - jotka vieläpä on ehkä johdettu jonkin toisen genren ominaisuuksista. Musiikki täytyy ottaa karvoineen.
 
Klassinen musiikki on kuitenkin todella laaja "genre" jossa on ihan käsittämätön määrä musiikkia ja vaihtelua. Tiedän että osa siitä on juuri sitä musiikkia mitä haen, mutta myös sen etten voi suunnilleen edes sietää suurinta osaa. En näe mitään syytä miksi mun pitäisi lähteä kahlaamaan koko sitä aluetta(en halua tehdä siitä elämäntyötä) varsinkin kun iso osa on 99% varmuudella sellaista josta en pitäisi vaikka rauhassa moneen kertaan kuuntelisinkin. Musiikin ja taiteen ominaisuudet on myös aika epägenrerajoitteisia ja samoja elementtejä löytyy kyllä vielä taiteen eri lajeistakin.
 
Ei ole tietenkään tarkoitus vaikuttaa elitistiseltä. Että klassinen musiikki olisi jotain sellaista, johon sisään pääseminen on jotenkin erityisen vaikeaa ja vaatii omistautumista ja tiettyä asennetta - tämä pätee toisinkin päin: ei siitäkään tule mitään jos koko elämänsä klassista musiikkia kuunnellut lähtee etsimään popista klassisen musiikin piirteitä.
 
Tiedän kyllä että klassinen on huomattavasti vaikeampaa musiikkia sisäistää kuin esimerkiksi pop/rock, mutta jotenkin huvittaa se ajatusmaailma millä osa klassisen musiikin kuuntelijoista jakaa musiikin klasariin ja sitten kevyeeseen joka on vaan kertakäyttöviihdettä, tai sitten yksinkertaisesti paskaa. Kaikki ei klassinen musiikki kun ei ole aivotonta kertakäyttötavaraa ja voi myös vaatia ihan yhtälailla perehtymistä, välillä tuntuu että jotkut klassisen kuuntelijat on yhtä pihalla sen ulkopuolisesta musiikista kuin 13v teiniräppärit klassisesta :) (en nyt todellakaan väitä että sinä ajattelisit näin, mutta ikävä kyllä sellaseenkin törmää...)
 
Tietenkään uuteen genreen tutustumisessa ei välttämättä ole muuta keinoa kuin yrittää nopeita ja kivuliaita kastautumisia. Suurinpiirtein niin minäkin tein, tosin olin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että lukiossa oli musiikin historian kursseja, joilla pääsi tutustumaan eri aikakausien musiikkiin ja teoksiin eikä minun tarvinnut sitä itse tehdä - mutta sieltä sitten onnistuin poimimaan minua miellyttäviä piirteitä ja säveltäjiä, joita sitten plokkailin paikallisen kirjaston musiikkiosastolta. Nykyään voi käyttää apuna myös YouTubea.
 
No siis jo tämän ketjun pari ekaa viestiä on kyllä auttanut paljon enemmän kuin vaikka kuukauden pituinen sattumanvarainen klassismitrippailu. Varsinkin kun nyt ei pidä kuunnella todella isoa pinoa levyjä joista en pidä olenkaan.
 
Itse asiassa minusta tuntuu, että on aika turhaa kysellä nettisivustoilta vinkkejä, koska ei kukaan voi tietää, mistä sinä tykkäät, varsinkin kun yleensä ne avainsanat ovat jotain tyyliin "no jotain sellasta, hei, tiedättehän, sellasta mukavan semmosta mystisen kuulosta, mutta ei LIIAN vaikeeta, semmosta, tiiättehän, just semmosta HYVÄÄ!". Täytyy vain yrittää löytää ne oman tykkäämisensä reunapalat: itselläni ne olivat niinkin epätodennäköisiä kuin Aflred Schnittken postmodernit teokset ja Anton Webernin dodekafoniset jousikvartetot - joita tuskin KUKAAN olisi minulle osannut suositella jos olisin tullut m.netistä kyselemään.
 
Jos multa kysytään niin se on kaikkea muuta kuin turhaa. Jo tuo Cantus Arcticus jota en takuulla olisi itse sokkona keksinyt tekee tästä "kannattavaa". Toki nirsoilemalla missaan myös teoksia joista pitäisin, mutta mulla ei riitä hermo kahdenkymmenen epämiellyttävän musiikkiteoksen kuuntelemiseksi vaan sen takia että yksi niistä voisikin osoittautua sellaiseksi josta pidän.
 
ralliolli: Sen kuitenkin olemme saaneet tietää, että hän pitää erityisesti myöhäisromanttisesta idiomista. Onnekseen sen tyylistä materiaalia on enemmän kuin elämänsä aikana kerkeää sulattaa.
 
No jos vaikka toi Tuonelan joutsen on täydellinen edustaja "myöhäisromanttisesta idiotismista" niin kyllä, uppoaa ihan kybällä. Jotenkin musta kuitenkin tuntuu että olet tulkinnut "vähän" pieleen, sillä superyksinkertainen superimelyys ei "ihan" ole se mitä haen.
 
Toisena etuna on ajan korostuneet kansallistyylit. Et selvästikään pidä ranskalaisesta tyylistä, joten pistä se sivuun. Sibeliuksen ystävänä saatat löytää lisäkivaa muista pohjoismaista - ja tietenkin Suomesta - vaikka osa heistäkin on ihan saksalaisen valtatyylin (ota ilmaisu kevyesti) mukaisia.
 
Etsi siis jostakin säveltäjälista ja ala pikkuhiljaa penkomaan. Älä kuitenkaan kuuntele aluksi pelkkiä pätkiä niin kuin Mahlerin tapauksessa teit. Kliimaksit eivät tunnut miltään, ellei ymmärrä miten niihin on tultu.
 
Toki musiikkia on huono tuomita pätkien perusteella ja kuuntelenkin kaiken mieluiten sellaisena kokonaisuutena jona sen tekijä sen on tarkoittanut, mutta tässä vuosien varrella on kyllä tullut huomattua että se soundimaailmasta ja ihan perus melodiatyypeistä ym. koostuva "kokonaisfiilis" kertoo aika nopeasti jos ei ollenkaan miellytä.
 
En halua käyttää kymmentä tuntia joka päivä oman suosikkiklassiseni etsimiseen jos kahdella tunnilla pääsee melkein "yhtä hyviin tuloksiin". Kiitos kuitenkin pohjoismaalaisuuden suosittelemista, kuulostaa järkevältä sillä ainakin noin ylipäätään pohjoismaalainen taide viehättää. Jonkinlainen musiikillinen vastine Kittelsenille olisi aika helmi löytää klassisenkin puolelta.
 
PS. Yksi lista (rullaa alaspäin): http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_Romantic_composers
 
PPS: Tuli mieleen, että voisit kokeilla jotain "imelimmät klassikot" -tyyppisiä kokoelmalevyjä. Se on varmasti ainoa keino vältellä tunnmelmien diversiteettiä. Toinen vaihtoehto on elokuvamusiikki. Tai joku uusromanttinen minimalismi, mikäli sellaista onkaan.
 
Jos se vaan olisikin niin yksinkertaista, mutta kun "imelimmät klassikot" ei "ihan" kuulosta siltä mitä mä etsin. Ellei kyseinen termi sitten ole täydellisen harhaanjohtava ja tarkoita ennemminkin "esoteerisimpia musiikkimatkoja ihmisen ja luonnon syvimpään olemukseen" tai jotain muuta fantsua.
 
Tunnelmien diversiteeteissä sulla on kyllä pointti sillä mä en jostain syystä ole ikinä pitänyt iloisesta klassisesta. Kuitenkin oudompien ja negatiivistempien tunteiden kuvaukseen klassiset soittimet ja jotkut sävellykset sopii mielestäni todella hyvin, joistain soittimista lähtee vaan ihan jumalattoman kaunista ääntä kun sitä käytetään (mun mielestä) oikeassa kontekstissa.(vaikka nyt tuonelan joutsenen englannintorvi)
 
sellisti: No hemmetti, Alexander Scriabin ja Ekstaasirunoelma (Le Poeme de l'Extase) kehiin sitten..! :)
 
Kuvailujesi perusteella saattaisit ehkä tykätä myös sellaisesta säveltäjästä kuin Valentin Silvestrov, jos jostain löydät jotain hänen teoksiaan.
 
Kiitos! Pitää yrittää etsiä noista tietoa ja tietysti musiikkia vaikka youtubesta/kirjastosta. Kummastakaan en ole ennen kuullut.
 
osaamaton: Lemminkäisen kotiinpaluusta ainakin itse pidän kovasti. Kannattaa kuunnella, vaikken oikein tiedä soveltuuko se sinulle, jollet pidä "räjähtävistä kliimaksista" ja dramatiikasta. No se on siinä ja siinä.
 
Jos oudonkaunista musiikkia haluat niin Sibeliukselta sitä kyllä löytyy, ja esim. 1. sinfoniasta kannattaa aloittaa.
 
Ilmaisen näköjään itseäni vähän epäselvästi kun dramatiikka ja kliimaksit ei suinkaan ole inhokkilistallani, niiden toteutustapa ei vaan aina ole mulle toimiva. Klassisessa on vaan senverran vaihtelua että osa mahtipontisesta musiikista aiheuttaa kylmiä väreitä ja osa lähinnä päänsärkyä.
 
Loputkin lemminkäiset ja noita sinfonioita voisi kyllä yrittää lainata kirjastosta.
 
Kannattaa kuunnella juuri se kakkonen. Mielestäni se paranee loppua kohti, joten ellei muuta, niin se finaali vähintäänkin. Kuorokin löytyy. Omasta mielestäni ehkä parhain Mahlerin sinfonia. Muusta Mahlerin tuotannosta voisin ehdottaa vaikka ykköstä ja Das Lied von der Erdeä, varsinkin sen finaalia. "Finaali on tunnelmaltaan osin lähellä apaattista toista osaa, joka oli myös alton esittämä. Finaaliin sisältyy kaksi runoa, jotka molemmat käsittelevät jäähyväisten jättämistä. Välillä finaalissa seuraa pidempiä instrumentaalisia jaksoja, mutta kovin voimakkaita kohtia ei kuitenkaan kuulla, vaan kamarimusiikin tavoin orkestraatio suosii yksittäisten soittimien soolo-osuuksia."
 
Jos vaan jostain löydän tuon kakkosen niin kyllä sen voisi ainakin kertaan tai pariin kuunnella rauhassa ja ajatuksella. Pitää varata kirjastosta muiden mukana kun youtubelaadulla pätkittäin kuunteleminen ei oikein annna parasta mahdollista kuvaa.
 
Useimmat Mahlerin teokset, joista itse pidän, ovat vaatineet useita kuuntelukertoja, ennenkuin olen alkanut hahmottamaan niitä ja huomaamaan niiden mahtavuuden. Harvemmasta kappaleesta hahmottaa välittömästi niiden koko rakenteen ja idean.
 
Tuo on kyllä ihan totta ja en suinkaan halua olla epäkiitollinen. Monet levyt ja artistit on mullekin auennut vasta suurella viiveellä ja viimeaikoina on tullut syyllistyttyä liikaa pikatuomitsemiseen vähän kaiken musiikin kohdalla.
 
En vaan ihan fyysistenkin realiteettien takia voi kuunnella rauhassa moneen kertaan kaikkea "sinne päin" meneviä suosituksia. Ja siis ongelmahan ei ole niissä suosituksissa vaan mun oikukkaassa pääkopassa ja sen epäselvässä tulkinnassa muille ymmärrettävään muotoon. Suurin osa maailman musiikista vaan ei ole mun mielestä millään tapaa esteettisesti miellyttävää, mutta osa taas aiheuttaa suunnilleen uskonnollisia kokemuksia ja klassinenkaan ei ole ainakaan toistaiseksi ollut poikkeus tästä "säännöstä".
 
Niin ja anteeksi mammuttiviestistä, M.netin quotesyteemi on vaan vähän nihkeä enkä jaksa kirjoittaa viittä erillistä viestiä...

Kiitos levesinet selvennyksestä, tulee tosiaan helposti väärinkäsityksiä siinä mitä haluan kuulla kun mun käsitys klassisen luokittelusta on vähintäänkin hatara ja termitkin on ilmeisesti sellaisia etteivät ihan yksi yhteen mene muun musiikin/taiteen kanssa. Helpottaa huomattavasti jo se että tietää etsiä ohjelmamusiikkia :)
 
Kiitos muillekin suosituksista, ainakin riittää vähäksi aikaa sulateltavaa. Ja sori tosiaan etten ihan kaikkeen nyt jaksa vastata.

Omegano: No jos vaikka toi Tuonelan joutsen on täydellinen edustaja "myöhäisromanttisesta idiotismista" niin kyllä, uppoaa ihan kybällä. Jotenkin musta kuitenkin tuntuu että olet tulkinnut "vähän" pieleen, sillä superyksinkertainen superimelyys ei "ihan" ole se mitä haen.
 
Taisit lukea - ja lainata - väärin. Kirjoitin "myöhäisromanttisesta idiomista", mikä on hieman sujuvampi ilmaisu kuin "myöhäisromanttisesta tavasta säveltää". Idiotismilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.
 
Joo ja ennenkaikkea EI. Pidän kyllä selkeistä liidimelodioista, mutta se ei tarkoita että musiikin täytyisi olla kaikintavoin yksinkertaista. Jos haluasin nyyhkyleffojen soundtrackejä niin kysyisin niitä. Koska ne nyt on kuitenkin mun mielestä vähän tylsiä ja ihan liian yksiulotteisia niin ei kiitos tällä kertaa. Minimalismi(jota nyt en kuitenkaan varsinaisesti hae) ei ole synonyymi epäkehittyneisyydelle.(en nyt kuitenkaan usko että väittäisit sitä...)
 
Minusta tämä on ristiriidassa kaiken edellä kirjoittamasi (ks. aiemmat viestisi) kanssa. Kuvailet haluavasi yksinkertaista musiikkia ja inhoavasi monimutkaista, mutta käytät niistä erilaisia kiertoilmaisuja. Et selvästikään pidä klassisen musiikin monipuolisista sekä vaikeasti hahmotettavista tekstuureista ja yllätyksellisistä harmonioista, mutta hylkäät ehdotukseni musiikista, joka pohjautuu suurelta osin ennustettavuudelle ja homofonisuudelle - ilmeisesti sen takia, että haluat käsitteiden tasolla vaikeaa musiikkia.
 
En tietenkään tiedä sun musamausta, mutta olen suhteellisen varma ettei kaikki mua eniten sykähdyttävä musiikki millään toimisi sulle vaikka niitä kuinka tankkaisitkin. Toisen korvaorgasmi vaan voi olla toiselle päänsärky vaikka sitä omalta kannalta onkin vaikea uskoa ja tekee helposti mieli syyttää toisen epäkehittynyttä makua. Tästä on kyllä omakohtaisia kokemuksia, mutta yleensähän kyse on näiden kahden asian summasta.
 
Minä olen nautiskellen kuunnellut melkein kaikenlaista muuta kuin metallimusiikkia, mutta lopulta kyllästynyt niihin. Pidän toki edelleen tilanteen tullen progesta ja jatsista. Klassisen musiikkin sisälle pääsemisen vaikeutta, genrenä tai yksittäisenä teoksena, voi perustella informaatioteorian kautta: Kevyestä musiikista on helppo omaksua jo ensimmäisellä kuuntelukerralla kaikki olennainen, minkä laulunkirjoittaja on halunnut kuulijan huomaavan, oli se mitä ikinä hyvänsä. Taidemusiikin puolella informaatiota on taas yleensä niin paljon, että sen selittäminen veisi väitöskirjan verran. Ei tietenkään ole tarpeellista huomata kaikkea, mutta voisin väittää, että nautinto on jossain määrin verrannollinen ymmärryksen kanssa. Mutta ymmärrystäkään ei pidä ymmärtää kykynä asettaa sävellys teoreettisiin raameihin, vaan kykynä ymmärtää teoksen estetiikkaa.
 
Yhtä kaikki, klassista musiikkia on kuunneltava paljon ennen kuin tietää pitääkö siitä vai ei. Ei voi vain kuunnella kerran ja muistaessaan jo koko melodian ja sanat ainakin kertsistä tietää onko se hyvä. Sävellyksen informaatiosta täytyy edes pieni osa purkaa ymmärrykseksi ja sitten arvioida sen aiheuttamaa tyydytystä. Tämä vain tällaisena suppeana käytännön ohjeena: teoriassa asia on paljon monimutkaisempi. Lainaan pätkän Eduard Hanslickia (1986: 63):
 
Asetamme patologista vaikutusta vastaan musiikkiteoksen tietoisen ja puhtaan kontemplaation. Se yksin on aidosti taiteellinen kuuntelemisen muoto, siihen verrattuna villien jalostamattomat tunteet ja musiikki-intoilijan ylitsepursuava kiihko kuuluvat yhteen ja samaan kategoriaan.

Oho, joo tosiaan luin sen "vähän" pieleen, pahoittelut tästä johtuneesta vittuuntuneesta sävystä.

Ketjun luettuani mieleen jäi, että Stravinskyn Kevätuhri on ehdottamatta ...